Läsnäolon päivä

Iltapäivällä istuin pihassa ja perkasin mustikkaa. Sitä oli löytynyt helpostikin läheisen kallion kupeilta, parhaiten sammalpohjaisilta mättäiltä. Mustikka on hyväksi miehen diabetekselle, siksi sitä koetan kerätä mahdollisimman paljon. Punaisen perkaussiivilän edestakainen liike, roskien nyppiminen, puhdistettu erä sankoon, uusi satsi siivilälle; se on aivan meditatiivista tekemistä. Piha oli lämmin ja tuuleton, oli aivan kesä. Olemme viime viikkoina kulkeneet ja yöpyneet monissa paikoissa, tutuissa kyllä. Torppa oli alkanut tuntua työläältä ja harmaassa kesässä ei ole ollut kesän tunnelmaa. Tänään on kesä ja olen läsnä ja kotona taas!


Ukkonen jyrähti etelässä. Joka suunnalta lähestyivät tummat pilvet, vain pihamme päällä oli sininen paiste. Kun sain marjat rasioihin ja jääkaappiin ja kahvit juoduksi, pimeni päivä ja alkoi sade, ropisi oikein rankasti. Sateen ropina peltikattoon on minusta hienoa. Menin vinttikamariin kuullakseni sitä, otin perheen perinnekaapista käteeni Helvi Kuoppalan Lakeuden tulet.

Kuuntelin sadetta, katselin vihreätä pihapiiriä, katsoin sielun silmillä lapsuuskotini vinttimaisemaa, avasin kirjan, nukahdin.

Onhan tässä toisenlaistakin läsnäoloa. Mies ei pysy pystyssä, kun verenpainelääkkeen muutos vei paineet liian alas. Kaksi päivää hänen on jo pitänyt pysyä makuu- tai istuma-asennossa. Hän on kuitenkin istunut kirjoituskoneen ääressä ja kirjoittanut Ja lähettänyt kolumnin ja mielipidekirjoituksen. Harjoittelen omahoitajana olemista, omakin käsi tukisiteissä kipujen takia. Täältä ei nyt liikuta muualle kuin polkupyörällä tai ambulanssilla, kun minä en aja autoa eikä mies pysty kävelemään taksiin.

*****
Kolme tuntia myöhemmin. Tyyntä myrskyn edellä- hetki on ohi. Ambulanssi lähti tunti sitten pihasta. Miehen kunto romahti hetkessä. Ei se taida lääkkeen muutoksesta johtuakaan.

Haltuunotto ja luopumisen työ

Nyt vasta pääsin saarimökille. Tähän asti on vene ollut rannassa kumollaan. Laituri ei ole vieläkään paikoillaan. Mies ei enää halua kompuroida veneeseen ja saaren kivikkoisille poluille. Minulle ne eivät vielä ole esteenä. Olen opetellut olemaan kaipaamatta tänne. Jostain jäi mieleeni lause: "Kivi ei tunne kipua eikä saari itke". En ole siitä aivan varma.
Nyt olen kuitenkin täällä, olen yksin pari päivää ja kesä aukeaa kuin tyyni veden pinta.
Siivosin ja haravoin eilen useamman tunnin. Siivoamalla naiset ottavat tilan haltuunsa ja myös hyvästelevät sen. Kaikki on taas tiedossa ja siistinä. Pienet tilat toimivat vain hyvässä järjestyksessä. Lämmitin itselleni saunan, kävin uimassa kylmässä järvessä. Nukuin sen jälkeen hyvän yön.
Saari on jo oikeastaan luovutettu eteenpäin. Opettelen kesää ilman tätä liki kolmenkymmenen vuoden virvoitusta. Kai tätäkin voisi katsoa toisin silmin. Monellekaan tämä pieni sähkötön (paitsi aurinkosähkövalot) mökki ei kelpaisi ollenkaan kesäpaikaksi. Sitä keinoa en käytä.
Säilytän aarrekuvat sydämessäni.
                             
                                  

Elämän kärryillä

Joskus tekee mieli jotain kirjoittaa, vaikka olenkin lopettanut bloginpidon! Pää kirjoittaa itsekseen, kun siihen on vuosia tottunut, ei se niin helposti sammu. Huomaan tilastoista, että joka päivä vanhoissa blogeissani ainakin joku on käynyt lueskelemassa.
On ilo sanoa taas, että eläkkeelle jäädään työstä, ei elämästä. Siltä ainakin on tuntunut, kun elämä on järjestänyt tälle keväälle harvinaisen runsaasti, mutta silti sopivasti ohjelmaa ilman omaa suunnittelua. Lastenlasten hoivaa, vauvaprinsessan ensimmäinen vierailu, ystävyysseuran matka, pari päivää viikossa kirpputorilla, perheen ja suvun juhlatilaisuuksia, vieraita ja vierailuja, ystävien kuulumisia, entisen työn tilaisuus, toki myös tuttuja pihapuuhia, klapihommia, kesäharrastuksia.  Ei mitään uutta, velikin pärjää palvelutalossa, vaikka sairaus etenee. Yksi sairaalaviikko oli poikkeus viime talvena. Välillä väsyttää päiväkausia ja harmittaa, kun liukastumisessa vahingoittunut kyynärpää ei salli mitään rasittavaa, sitten taas virkistyy, kun saa nukutuksi paremmin. Voin onneksi huomata, että vielä olen jaksanut melkein viikon perhevierailut ruokkia. Pian on edessä ainakin kahden viikon  mittainen murrosikäisten "vanhemmuus".Se olisi helppo homma, jos antaisi heidän pitää kännykkänsä käsissä yötä päivää!

Jaksaminen on tämän iän jatkuvia kysymyksiä. Joskus mietin, olinko väärässä, kun eläkkeelle jäädessäni niin tiukasti rajasin pois kaiken työelämään viittaavan osallistumisen sekä itseni ohjelmoinnin. Olin ilman kalenteriakin kaksi vuotta. Halusin kellua. Vanha tieto, että aktiivisuus kasautuu, on totta edelleen, mutta sillä on tietysti rajansa. Parasta on eläkeläisen pysytellä rasittumisen ja kyllästymisen välimaastossa, kuten mies määrittelee. Ja onhan tätä yksityiselämän aktiviteettia tässä kyllä riittänyt.

Jotenkin vain ei tunnu kesä aukenevan tänä vuonna.  Yksi hyvä puoli tässä viileässä kevätkesässä on: Tulppaanit ja muut kevätkukat ovat edelleen kukassa. Viime kevään helteissä ne lakastuivat hetkessä. Vaivoin saivat nyt syreenit ja omenapuut kukkansa avatuksiksi, pihlajissa ei näy vielä valkoinen röyhy.

Mustikankukkia on harvinaisen runsaasti, mutta sato voi tyhjentyä pölyttäjien puutteeseen. Samanlainen oli kesä 1987, ensimmäinen mökkikesämme. Se kyllä tuntui kesältä. Ehkä kesä ei ole tullut, kun en ole tänä kesänä päässyt saareen.

Siis arkisia ajatuksia ja elämää, tämän hetken elämistä. Kaiken yllä on kuitenkin tieto ajan varjoista, kuin  taivaan kuulaista heijastumista liikehtivän veden pinnalla.

Päivä aikuisena

Toista viikkoa sitten olin Turussa puhumassa eläkkeellä olemisen taidosta. Pyyntö tuli Pienen eläkekirjan perusteella. Tein oikein dioja tunnin mittaisen esityksen tueksi. Power point- esitykset olivat uutta viimeisenä työvuotenani kahdeksan vuotta sitten. Opettelin silloin niitä tekemään. Se oli hauskaa. Sen koommin en ole sellaisia tarvinnut. Nyt kaivoin mallit esille. Se olikin aivan helppoa, kun vain seurasi ohjeita.

Matkustin siis junalla tällaiselle työmatkalle. Piti yöpyä hotellissa, kun en olisi aamujunalla ehtinyt.. Turku on minulle vieras kaupunki, mutta löysin paikat, rantakadun, kirkon ja hienon museon. Väkeä tuli mukavasti, vaikka menovinkeissä oli sille päivälle seitsemän eri tilaisuutta vanhemmalle väelle.
Kai se esitys kohtuullisen hyvin meni. Ainakin jotkut tulivat sellaista  sanomaan. Eihän sillä oikeastaan ole väliä, mutta aina toki toivoo voivansa jotain antaa kuulijoille.

Kysyin esityksen alussa, onko täällä aikuisia. Sehän pitää oppia, että emme ole aikuisia. Jos sitä ei huomaa, joutuu maksamaan täyden hinnan. Minusta itsestäni tuntui, kuin olisin sinä päivänä ollut taas aikuinen. Se oli aivan hyvä tunne.
Seuraavina päivinä tuntuikin olo sitten aivan vanhukselta.

En ole halunnut esiintymisiä. Valmistautuminen hallitsee liiaksi tiukkapipoista mieltäni, varsinkin jos odotusaikaa on paljon. Luullakseni sellainen pään vaivaaminen olisi kuitenkin hyvää aivojen hoitoa. Työelämää jatkavien energisten ikäihmisten aktivaatiotaso pysytellee koko ajan korkeammalla tasolla. Tällainen satunnainen piikki korostaa oleiluelämän hitautta ja väsymistä, mutta myös leppoisuutta.  Kotiin päästyäni pyydettiin Sallaan puhumaan samasta aiheesta. En luvannut.

Stressitön puuhailu on mukavaa. Kuten nyt, kun lämmitän neljää tulipesää: saunankiuasta, muuripataa, paljuvettä ja tuvan takkaa ja valmistelen ruokaa tyttären perheelle, joka ajaa parhaillaan mummolaa kohti.

Iloinen raita

Tämän ilonpäivän sain nähdä! Sylissä on ensimmäistä päiväänsä ihmisten ilmoilla elävä lapsi, tyttö, pojan esikoinen. Olen häntä paljon ajatellut ja nyt katsomme toisiamme ensimmäistä kertaa Kätilöopiston perhehuoneessa.

Jännitin kyllä edeltävät viikot niin, että nukuin huonosti ja sydän oireili. En jännittänyt aiheetta, mutta onneksi turhaan. Lopulta kaikki on hyvin. Aikaisemmin en ole näin paljon hermoillut. Tämä on kolmas lapsenlapseni. Oli liiaksi aikaa lueskella netistä synnytyskertomuksia. Taidan olla liian vanha saamaan lapsenlapsia! No en ole, seuraavalla viikolla menen muutamaksi päiväksi auttelemaankin.

Nyt vietetään pääsiäistä hiljaisuudessa  leväten, suorastaan toipuen, ja tupaa ympäröivillä ohuilla hangilla aamuauringossa kelkkaillen. Yöpakkanen kovettaa metsänvarjoiset lumipeitot kelkkaa kestäviksi. Lumikasan vieressä ovat tulppaanit nostaneet versonsa pintaan. Lähisuon joutsenet ja kurjet töryyttelevät pihamme yli.

Vaelluksia ajassa

Eräässä juhlassa lausuttiin joutsenrunoa: -Yli soiluvain vetten ne sousi, ne aallon ulpuina ui. Mieleni siirtyi hetkessä mökkisaaremme maisemaan, avaran veden laitaan, jossa joutsenet lipuvat itsetiedottomassa tyyneydessään aamun kirkkaudessa. Syysöinä ne lentävät ja toitottavat pimenevällä taivaalla.

Milloin tulee aika, jolloin en enää pääse rakkaaseen saareen? Milloin tulee aika, jolloin jalkani ei nouse veneeseen tai en enää pääse kulkemaan yli sataa kilometriä siihen rantaan? Milloin nämä näyt ovat vain muistoa? Katselenko joskus vain sieluni silmillä tuttua järveä, rantojen kaaria ja kuutamoöitä sairaalasängyssä, liikuntakyvyttömänä?

Iltaisin vuoteella mies sanoo usein: -Taas on yksi päivä mennyt, ollaan lähempänä kuolemaa. Puhumme usein siitä, kumpi meistä jäänee yksin, kumpi hautaa toisen, miten jäljelle jäänyt selviää asioista ja yksinäisyydestä. Minusta olisi parempi, että minä olisin se yksin jäävä. Mieheni olisi avuttomampi yksinäisessä arjessa, en kestä ajatellakaan sitä. Joskus suren aikaa, että tyttäreni ei voikaan enää soittaa äidilleen.

Elän nyt kolmatta ikää eläkelaakson tasangolla. En ole enää nuori eläkeläinen. Kuljen niittypolkua työvuoren ja vanhuuden vuoren välillä. Työvuori hämärtyy takana, vanhuuden vuori alkaa kohota askelen alla. Vastamäki tuntuu jaloissa. Joskus katse hakee vanhuuden vuoren huippua. Olisi hienoa päästä katselemaan sieltä toiseen maailmaan.

Eläkeajan alussa pysähdyin useinkin katsomaan taakseni työvuoren maisemaan. Pakotin työaikojen kolhut lientymään, en suostunut jäämään niiden vangiksi. Se antoi tilaa hyville muistoille. Unet vievät vieläkin työaikoihin. Hiljaisen elämäni unissa on aina paljon kulkemista, rakennuksia, vieraita ihmisiä, joskus joku tuntemanikin, on lentokenttiä, satamia, seminaareja, yöpaikkoja, matkalla oloa. Junan lähtöaika on aina kateissa. Työssäni olin paljon liikkeellä.

Joskus luen vanhoja päiväkirjoja ja katselen valokuvia. Ne vievät minut menneisiin vuosikymmeniin, viisikymmenluvun köyhään lapsuuteen, kuusikymmenluvun nuoruuden etsintöihin, seitsemänkymmenluvun perheaikaan, vaihdevuosien tuskailuun vanhusten ja lasten välissä, omien muutosten tuiverruksessa. Niissä on elämänmaku ja -voima tallella, mutta en silti haluaisi palata niihin aikoihin. 

On rikkautta muistaa erilaisia aikoja ja maailmaa, joka oli aivan toisenlainen kuin nykyhetki. Ne kaikki ajat ovat minussa. Tein juuri kuivasta riihileivästä leipäressua, lapsuuden herkkua. Puuhellan tuli on lapsuuden lämpöä. Järjestän mielessäni elämän tapahtumia ja niiden merkityksiä uudenlaiseen järjestykseen. Joskus löydän yllättäviä näkökulmia kipukohtiin. Elämän jatkumosta löytyy johdatuksen lankaa.Elämä koostuu ja valmistuu.

Yhä useammin mieli lennähtää tulevaan, tuntemattomaan aikaan. Joskus yksin kotona ollessa hulvahtaa mieleen olotila, että kukaan ei olisi tulossakaan. Miten pärjäisin? Pitäisikö minun alkaa vielä ajaa autoa, että pääsen syrjäkylältä liikkeelle, vaikka en ole ajanut vuosiin ja kammoan ajamista? Tuleeko vastaan sellainen aamu kuin tädilläni, että miehen käsi on aamulla kylmä, vaikka illalla se oli lämmin. Tai serkulla, jonka mies laittoi aamulla kahvit ja joi, mutta sitten aortta repesi. Vaimo tuli sairaalasta yksin tyhjään kotiin. Kun menin käymään, hämärsivät nurkat ja autius kiersi ikkunanpieliä.

Teen valokuvakirjoja sitä varten, että kuvat veisivät minut maisemiin ja koteihin, joihin en tosi vanhuudessa enää pääse. Mietimme, mitä asumisratkaisuja pitäisi tehdä, että minä tai toinen pystyisi yksin asumaan mahdollisimman pitkään. Odottavatko meitä omaishoitajuuden tiheät vuodet? Mitä pitäisi nyt hoitaa, mitä järjestää? Kuinka kauan vielä on tätä liikkeellä olon aikaa?
Vielä muutama vuosi sitten voi luottaa siihen, että heikossa vanhuudessa saa hoitopaikan ja että eläke riittää siihen. Nyt sitä turvaa ei ole. Se tuntuu pahalta, pelottavalta.

Mieli palaa vaelluksiltaan aina samaan kohtaan: tähän hetkeen. Voi elää vain tätä aikaa. Nyt ei voi tietää, mitä ratkaisuja tulevaisuudessa tarvitaan. Elämää ei voi hallita etukäteen. Pitää jotenkin luottaa tulevaan ja nauttia siitä, mitä nyt on. Kun teen rauhan itseni kanssa, näen ympärilläni eläkelaakson kukkivat niityt ja vuoripurot. Laakson kauneus avautuu, olen tässä juuri nyt.

Ikä tuo vähitellen muutoksia. Se on minulla ollut niin vähittäistä, että usein miettii, olenko vain laiska vai enkö jaksa. On myönnettävä, että nivelten kivut ovat alkaneet estää raskaammat työt ja pitkät kävelylenkit. Joskus on pitänyt valvoa yöllä ja pohtia, soitetaanko ambulanssi. Miehen sydän ei enää ilahdu rankametsästä. Minullakin on ylimääräisiä muljahduksia. Valokuva paljastaa kasvojen huomattavan rappeutumisen kahden vuoden takaiseen kuvaan verrattuna. "Vuosi vanhan vanhentaa".

Pystyn kuitenkin vielä hyvin ajamaan pyörällä, puhumaan, käyttämään tietokonetta ja nettiyhteyksiä, laittamaan ruokaa, lukemaan, kirjoittamaan, käymään kansalaisopiston piireissä, tekemään käsitöitä, matkustamaan, innostumaan uusista asioista, ihailemaan nuorten energiaa. Vielä palaa tuttu auto pihaan, kuistilla kolahtaa, miehen askelet kuuluvat eteisessä, ovi aukeaa. Käsi on lämmin, sanotaan hyvää yötä ja hyvää huomenta. Tämän hetken sana on: vielä.

Tämä hetki meillä vielä on! Se nostaa ilon ja kiitollisuuden. Ilon aiheita on paljon. Elämä on antanut rakkaan elämänkumppanin, lapsia, lapsenlapsia, hyvät välit heidän kanssaan, työtä ja kohtuullisen eläketurvan, paluun lapsuusmaisemiin, ihanan, vaihtelevan Suomen luonnon, linnut, kuutamoyöt, kesäaamut tuvan portailla, aamukahvin tuoksun herätessäni.

Elämä on lahjaa kaikkineen. Kiitän joka päivä. Kiitän, että olen saanut elää seitsemän vuosikymmentä. Se on jo aika paljon. Kiitän näistä lahjavuosista, joita saan elää vailla työhuolia ja kiirettä. Kiitän siitä, että en ole katkeroitunut.Tämähän on aivan elämän parasta aikaa! Saa tehdä mitä haluaa, saa olla tekemättä mitään. Rakastan heitä, jotka elämä minulle antoi. Olen muille avuksi ja hyödyksi siinä, missä voin. Kaipaan heitä, jotka elämä jo otti, kiitän heistäkin. Rakastan elämän kauneutta, etsin sitä. Maailmankaikkeus aukeaa ihmeellisenä salaisuutena, jonka rajoja ja tasoja ihmisen järki ei voi tavoittaa, voi vain aavistaa. Rakkaus ja kiitollisuus voittavat surun ja pelon.

Onni

Onni

Vauvan onni on äidin vuolas rinta, lapsen onni isän väkevät olkapäät, nuoren onni on saatu vastaus ruumiin kohinaan, aikuisen onni omalta tuntuvan vastuun löytyminen maailmassa. Mikä on minun onneni, kun pian siirryn kahdeksannelle vuosikymmenelle?

Vanhan onneen tarvitaan sovinto kaiken menneen kanssa, sen hyväksyminen elämäkseen, mitä ei voi enää toiseksi muuttaa, myös niiden mustien raitojen, jotka nyt taakse katsoen kirkastavat heleät raidat. Siihen tarvitaan myös nöyryyttä katsoa ihmisen osaan sukupolvien ketjussa ja tuleviin aikoihin, joista ei tiedä kuin lopputuloksen.

Sielun rauha menneen ja tulevan kanssa avaa silmät tälle hetkelle, sille kaikelle, mitä on tässä ja nyt, ilolle siitä, keitä ihmisiä minulla vielä on, sille mitä pystyn vielä tekemään, sille kauniille, mistä voin nauttia. On korkea aika hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja ne eväät,joita elämänmatkalle sai. Voi tulla tilaa jopa uusille ihmetyksen aiheille ja jonkin uuden odottamiselle.

Vauvan toukkapussi

Nousevatkohan tulppaanit ensi keväänä niistä sipuleista, jotka syksyllä istutin?

On onni huomata puolison lämmin käsi ja lapsuusystävän nauru, mökkilaiturin kuulas maisema ja vesijumpan riemu nyt eikä sitten, kun ne on menettänyt.

Salassa voi toivoa, että minussa kasvaisi lempeä viisaus ja kärsivällisyys, joka kantaisi tulevina kivun ja surun aikoina ja silloin, kun elämän piiri supistuu asunnon sisäpuolelle ja joutuu odottamaan toisten apua. Voin toivoa, että saisin tyynenä kutoa elämänmattoni valmiiksi silloin, kun vielä muistan elämäni. Sekin olisi onnea.

Onnellinen päivä

Tytär soittaa, että tulisikin lasten kanssa jo huomenna, uudenvuodenpäivänä eikä vasta seuraavana päivänä. Jouluna ei nähty, kun he olivat Lapissa.

Onneksi olin varannut voita, mascarponea, kermaviiliä ja kananmunia. Teen peräkkäin kolme leipomusta: mustikalla marmoroidun juustokakun, puolukkapiirakan sekä kinkuntähteistä kinkkupiirakan. Paistelen ne puuhellan uunissa, lisäilen puuta tarpeen mukaan. Kuuntelen puolella korvalla radiosta Kultakuumetta. Hyvät tuoksut ja lämpö täyttävät tuvan. Menen portaille haukkaamaan raitista ilmaa. Yli puolikas kuu valaisee vanhoja piharakennuksia ja heittää varjoja pihan lumeen. Mies kävelee moottorisahan kanssa pihaan.

Ajattelen: tätä on onni. Tämä voisi jatkua loputtomiin.

Illemmalla tuli uutta onnen aihetta. Rupesin lämmittämään kertalämmitteistä pihasaunaa. Saunan ja tuvan väliä kulkiessani tulin katsoneeksi eteisen peiliin. Purskahdin nauruun, näky oli koomisen järkyttävä. Pipo oli noussut päälaelle ja oli toiselle puolelle kallellaan. Toisella puolen harotti hiuksia. Päällä oli parikymmentä vuotta vanha takinretale. Kirpparilta ostettu ohut mekko oli kiertynyt reisiin. Jalassa lonksuivat kumisaappaat. Pipon alta katsoi juonteinen, yllättävän vanha naama.

Menin miehen eteen ja kysyin: -Katsotko sinä koskaan, minkä näköisen ihmisen kanssa asut? -En minä ole mitään huomannut, hän vastasi hämmentyneesti.

Missä tässä on onni?Siinä että purskahdin nauruun enkä itkuun. Kyllä olisi nuorempana mennyt uudenvuodenaatto pilalle sellaisen selfien edessä.