Uuteen vuoteen

Kiitos kuluneesta vuodesta ja siunauksen sädesadetta tulevalle!

Leppeä joulu

Leppeänä sujui vanhanparin joulu Torpan valossa ja lämmössä pimeän sateen alla. Laittelin koristeita pikkuhiljaa monena päivänä.Mies toi aattoaamuna tupaan jo kesällä katsomansa kuusen. Käytiin veljen kanssa aaattokirkossa ja vierailtiin hänen luonaan, kun hän ei saanut lähdetyksi meille. Muutoin oltiin omissa oloissa. Saunottiin hartaasti ulkosaunassa. Ruokaa laitettiin pöytään vain se, mitä aiottiin sillä kertaa syödä ja se maistuikin paremmalta kuin yleensä. Joulumusiikkia on kuunneltu aamusta iltaan. Kirjoja saatiin ja luettiin pino. Taivaslaulu on menossa toista kertaa. Huikea kirja, sekä sisältö että muoto. Lasten perheiden tekemiset olivat tiedossa kaiken aikaa. -Tästä tuli ensimmäistä kertaa juuri sellainen joulu kuin toivoinkin; lepoa, sanoi mies.
Loppiaisena mennään Helsinkiin pojan luo. Vierailu alkaa Musiikkitalon iltapäiväisellä Loppiaiskonsertilla. Liput neljälle on tulostettu. Pientä matkaa on mukava odottaa.

Joulurauhan toivotus

Hupaisaa, että odotamme tätä ensimmäistä (melkein) kahdenkeskistä kotijoulua kuin ensimmäistä yhteistä! Kiireetön joulu on lapsenomainen.
Miehellä ei ole kalenterissa mitään kahteen viikkoon.
-Mulla ei ole mitään tekemistä. Vedin jo henkeä. -Älä vaan ala keksiä mitään.
Kohta hän näkyi menevän lapion kanssa tietä pitkin. 

Talon vanhoihin varustuksiin on kuulunut tämä Erik Forsmanin piirtämä seinäpaperi, vähän repeillyt ja teipattu. Erik Forswman aloitti joulukuvien teon vuonna 1945. Hän kuoli 1976. Kuva on siis noin 40-60 vuotta vanha. Enoni on kääreeseen kirjoittanut: -Vieläköhän Veikko on ensi jouluna tätä ottamassa. Ihminen menee, joulut jatkuvat.

Talvipäivänseisauksen päivä. Tästä aletaan seurata päivän pitenemistä. Taas ollaan voiton puolella!

Viisikymmenluvun joulua

    Punainen vanha mökki on pienellä mäellä. Siinä on tupa ja kaksi kamaria, joista toisessa asuu mummu.Edessä avautuu peltoaukea kylän valoja kohti.
    Tupaa laitettiin joulukuntoon vasta aattona, ei etukäteen. Lattia pestiin, matot pudisteltiin lumessa kosteankylmiksi. Isä haki pienen kuusen, joka ripustettiin riippumaan orresta, tupa kun oli pieni. Pikkulapset olisivat voineet kuusen kaataakin.Myöhempinä vuosina kuusi kyllä seisoi lattialla. Tuoreen kuusen tuoksu täytti tuvan. Kuuseen sidottiin villalangalla oikeat kynttilät. Myöhemmin oli metallisia pidikkeitäkin. Kynttilöitä ei pitkään poltettu, oli tulipalovaara ja kynttilöitä piti säästellä. Kuusta kiertämään pantiin lippunauha. Äiti oli maalannut hopeamaalilla käpyjä. Kävyn kantaan sidottiin ripustuslanka. Hopeakävyt olivat kauniita. Oli myös hopealankaa ja joskus karamelleja ripustettavaksi.
Havuista tehtiin koristetta tuvan kahden ikkunan ýläpuolelle. Minä sain tehdä punaisesta kreppipaperista venyttelemällä kaksi joulukelloa havujen keskelle. Kreppipaperikelloja laitettiin myös kuuseen.
    Illansuussa mentiin saunaan. Se oli järven puoleisen rinteen alla, kaivon lähellä. Se oli savusauna, musta, lauteet korkealla, katonrajassa räppänä, seinällä pieni vetoluukku. Vesi kuumeni kivikiukaan päällä padassa. Isä saunotti isompia lapsia. Olin unohtanut savusaunan, kun se myöhemmin muutettiin uloslämpiäväksi. Nelikymmenvuotiaana olin kyläpaikassa savusaunassa. En malttanut millään lähteä pois ja isä nousi mieleen. Sitten muistin, että meillähän oli savusauna, sama tuoksu ja tummuus.
   Lahjat olivat enimmäkseen itse tehtyjä. Äiti oli kutonut  yömyöhään sukkia  ja lapasia ja ommellut "krepuessuja" eli röyhelöillä reunustettuja esiliinoja. Kaikki vaatteet piti tehdä itse ja siinä oli kova työ.Kaupoissa ei juuri ollut ostettavaa. Isä osti joskus silkkisen tuntuisia kerrastoja (Charmeuse?), jos niitä oli tullut kauppaan ja jos oli ollut tienestejä. Ehkä se oli vasta, kun olimme isompia. Kymmenvuotiaana rakentelin pikkusiskolle nukkekodin äitiysavustuslaatikosta. Tein sitä kylmällä vintillä. Ehkä syksy ei silloin ollut kovin hyinen. Laatikossa oli pahvinen väliseinä ja siinä ovi. Tulitikkulaatikoista tein huonekaluja, jotka päällystin liimatuilla kankaanpaloilla. Oli ikkunat ja verhot. Jostain oli löytynyt pieniä nukkeja. Tätä salaisuutta oli mukava rakentaa ja muistaakseni sisko tykkäsi siitä.
    Riisipuuro ja luumusoppa olivat tärkeimmät jouluruuat, lipeäkala ja siitä tehty keitto eivät niinkään. Lipeäkalaa lioteltiin pitkään etukäteen, siinä oli tekemistä. Kinkkua meillä ei koskaan ollut, joskus ehkä lihakeittoa. Isä toi kaupasta omenoita, harvinaisuuksia. Rusinaiset pulla-ukot ja kaneliässät olivat herkkuja. Minun tehtäväni oli yhdeksänvuotiaasta asti vaivata puolentoista litran nisutaikina sangossa tuolin päällä. Oman lehmän kokomaito ja itse leivottu leipä maistuivat joulunakin. Ruoka oli puuhellan kulmalla ja siitä kukin otti silloin kun halusi.Varakkaissa taloissa lienee ollut runsaammat ruuat, köyhemmissä vieläkin vähäisemmät.
    Joulupukki tuli silloin, kun sisarukset olivat pieniä. Sisko jännitti pukkia niin, että oli ihan sairas, oli valkoinen ja maha kipeä. Muistan yhden joululahjan. Mummu osti minulle punaisen potkukelkan. Sille tuli paljon käyttöä liukkailla teillä ja peltoaukean hankikeleillä.
    Jouluaamuna mentiin kuudeksi kirkkoon järven toiselle puolelle. Menimme monasti isän kanssa kävellen, ensin metsätietä rantaan ja siitä järven jään yli, jos ei ollut paljon lunta. Naapurin Raija oli mukana. Joskus hypättiin railojen yli. Tuulten tuivertama mänty oli maamerkkinä toisella rannalla, se varmaan erottui lunta vasten. Siitä nousi tie kirkkoa kohti. Jouluaamun kirkossa oli omanlainen tunnelmansa, joka nousee mieleen, mutta sitä on vaikea kuvata. Väsymys sekoittuu ihmisten lämmittämän kylmän kirkon, kynttilöiden loisteen ja Enkeli taivaan muistoon. Myöhempinä vuosina kylää kiersi kuorma-auto, maitoauto. Sen lavalla oli kylmää, mutta pääsi kyydissä. Koko joulupäivän oli hailakka olo, kun oli noustu niin varhain.
    Paras lapsuudenmuistoni on joululomalta, kun olin kymmenvuotias. Pikkukamariin rakennettiin leipälaudoista ja tuoleista sänkyjen väliin siskonpeti seinästä seinään niin, että kaikki mahduimme nukkumaan vierekkäin. Oli kauheat pakkaset. Näin tarkenimme hatarassa talossa paremmin. Aamulla isä teki kamarin pönttöuuniin tulen, ennenkuin lähti navettaan. Sai lepäillä peittojen alla ja nousta vasta sitten, kun huone oli lämmennyt.

Mumman joulukiireet

Olen koko päivän istunut keinutuolissa ja kutonut lapasia lahjaksi. Tein ensin itselleni itse keksimän mallin mukaan mustavalkoiset ja päätin tehdä eräälle toisellekin samanlaiset. Olen silmäillyt samalla lintujen ruokailua lintulaudalla. Talitintit ahkeroivat koko valoisan ajan henkensä pitimiksi. Pari punatulkkua piipahti myös, mutta jossain muualla lienee heillä vakiopöytä katettuna, kun kävivät vain kylässä. Sitten ilmaantui närhi. Vähän närkästyin: mitä noin iso lintu, syö kaikki. Kohta tuli toinenkin. Sellaiset ovat vierailleet vuosia, elävätköhän ne kauan. No mistä nekään muualta ruokaa saavat.
   Välillä häivähtää mielessä, että pitäisikö tehdä jotain muuta, siivota, leipoa? Kulkiessa on tarttunut korvaan lauseita: -Minä jo viime viikolla tein joulusiivot makuuhuoneessa, minä jo leivoin kaikki kuivakakut. Pesinhän minäkin ikkunoita sisäpinnalta viime viikolla ja laitoin  tuvan "keittiöikkunaan" jouluverhot kapasta, jonka löysin kirpputorilta.  Lähetin joulukortteja. Lahjat on hankittu pikku hiljaa ja suurin osa jo toimitettu.
  Meille on tulossa hiljainen omanväen joulu. Lapsilla on omat ohjelmansa ja heidän kanssaan on vietetty aikaa etukäteen. Velimies kuuluu jouluumme, mutta ei aiheuta laittamisstressiä. Laitetaan vain sellaista, mistä oikeasti pidämme tai toinen pitää. Ainakin leivon oikeata pullaa pitkästä aikaa, mutta lähempänä joulua vasta. Matot ulos ja muut raikastukset vasta myöhemmin. Ei ole kiirettä!

Päivä sinistyi iltaa kohti, maassa on sen verran lunta, vaikkakin märkää. Linnut katosivat piiloihinsa maiseman pimentyessä. Kuusten valot syttyivät ulkona.

Enkelten lahja

Kumma olo, mikähän minulla on? Minulla on nimittäin ollut viime päivinä harvinaisen hyvä olo. Tuntuu, että asiat ovat kohdallaan, että hyväksyn olosuhteet niinkuin ne ovat ja löydän niiden hyvät puolet.

Hyvä olo voi liittyä ainakin osaksi siihen, että loppuvuodesta on ollut monenlaista läheisyyden ja yhdessäolon kokemusta. Olen myös saanut osallistua tiiviimmin lasten ja heidän perheidensä iloihin ja murheisiin.

Vuoden mittaan minulla on ollut useinkin asiaa enkeleille. Enkeliyhteyden tunnistaa harvinaisesta kirkkaan hyvän olon ja valon kokemuksesta, jota muutoin ei koe. Nyt tuntuu, että säde siitä on pysynyt sisimmässäni monta päivää. Se tekee mielen kiitolliseksi. Niin mielelläni soisin sinunkin löytävän ilon säteen näinä pimeinä päivinä!

Liikekannalla

Tulipa  metka vaihe, kun kierrämme paikkakunnalta toiselle. Laukkuja ei ole paljon purettu välillä. Viikon sisään tulimme toisen kerran Jyväskylään, kun miehellä on opetustyötä huomenna. Isompi kattila on jo porissut hellalla ja nuoriväki pelaa iPadilla puusängyn päällä. Välillä olimme viikonlopun Helsingissä, rakkaan poikamme ja ihanan morsionsa kauniin kodin tupaantuliaisissa ja tapaamassa toisia appivanhempia.Yö tai kaksi tullen mennen mahtui väliin keskustakodissa kotipaikkakunnalla.Voi olla kotonaan monella tutulla seudulla. Huomenna pitää mennä katselemaan Jyväskylän keskustaa. Tähän liikekannalla oloon voisi tottua! Katseltiin jo etelänmatkoja, kun töitä tehnyt mies mies kaipaa lomaa. Olenkohan minä sittenkään niin väsyväinen vanhus kuin mihin olen itseni asemoinut?
Joulun alla kyllä rauhoitutaan Torpan havumetsien keskelle ja lämmitetään ulkosauna.

Itsenäisyyspäivänä

Olipa sisältörikas itsenäisyyspäivä! Paikkakunnan juhla alkoi kirkossa ja jatkui entisessä koulussani, salissa jossa sain ylioppilaslakkini. Oli tosi hyvää ohjelmaa täydellä ikäskaalalla: veteraanien kuoro, nuorten torvisoittokunta, kotikyläni aikuiskuoro sekä lasten ja nuorten kuorot.  Nuori puhallinsoittajatyttö katsoi kyynelsilmin kumaraisia veteraaneja, minä myös pientä solistityttöä. Erään kylän kotitalousnaiset olivat laittaneet hyvät kahvit. Moni oli tehnyt työtä juhlan hyväksi.

Tervehdyspuheen piti nuori mies ja  juhlapuheen -hyvän- piti mieheni. Teema oli kansainvälisyys. Moni kuulija suorastaan hämmästyi kotipaikkakuntansa vientiteollisuuden ulottuvuuksista. Samassa tilaisuudessa julkistettiin kaupungin mieheltäni tilaama  kirja paikkakunnan kansainvälisestä toiminnasta. Juontaja  kutsui miestäni paikkakunnan vävyksi ja lupaili paikkakuntalaisuuttakin piakkoin! Kaikki paikalle tuodut kirjat menivät kaupaksi saman tien.  Eräs paikallaolija tilasi jo uutta työtä, historiikkia erään järjestön toiminnasta. Perheessämme ilmennee siis jatkossakin aktiivista eläkeläisyyttä.

Illalla Tamperetalon tilaisuus näytti todella juhlavalta, herkältä ja isänmaalliselta verrattuna perinteisiin Linnanjuhliin. Ja väki sai istua, sitä arvosti varmaan moni! Ohjelmavalintojen yksityiskohdista voitaneen olla montaa mieltä, mutta kokonaisuus oli minusta sopiva.

Keitähän olivat Tampereen mielenosoittajat? Millainen on heidän  Suomensa?

Kaksi metriä

Huomenna tulee kaksi vuotta tämän blogin aloituksesta. Nytkin olemme Jyväskylän tukikohdassa ja huomenna on koulun itsenäisyysjuhla isovanhemmille kuten oli kaksi vuotta sitten.
Myös viime vuonna tähän iltaan ajoittui taloyhtiön joulujuhla.  Taloyhtiön hallitusporukka oli laittanut alakerran pyörävaraston viereiseen tilaan pitkiä pöytiä, punaisia liinoja ja kynttilöitä.  Oli kahvia, teetä, torttuja, kakkua, pipareita. Puheensorina täytti huoneen. Väkeä oli kolmattakymmentä. Laulettiin kaikki vanhat joululaulut ja pari uudempaa. Laulua johti ja välillä lauluista tarinoi taloyhtiön puheenjohtaja, entinen opettaja. Enkeli taivaan viimeinen säkeistö laulettiin seisten. Se oli oikein juhlavaa.
Minusta on mukava mennä katsomaan, keitä tässä talossa asuu, kun en heitä muulloin juuri koskaan näe. Nyt näin oman kerroksen ihmisistä suurimman osan. Ikäihmisiähän me kaikki olemme, vain muutama on vielä työikäisiä.  On hienoa, että tätä jouluperinnettä pidetään yllä. Talossa on myös muutamia talkoopäiviä vuodessa. Sellainen on minusta hyvän taloyhtiön merkki.

Kaksi vuotta on kuin kaksi metriä räsymattoa.  Jälkimmäinen metri on aika värikästä ja raidoissa iloisia sävyjä, vihreää, sinistä, keltaista, punaista. On ollut useita henkilökohtaisia ilonaiheita. Pohja jatkuu harmaana.  Veljen murhe kulkee mukana. Monen ihmisen huolet ja yhteiskunnan taloudellinen murros ovat tietoisuudessani.
Jos koko elämäni olisi 6,8 metriä pitkä matto, olisi kaksi vuotta vain 20 senttiä. Siinä kaikki tiivistyy. Kumpi erottunee selvemmin, harmaanmusta vai värillinen raita? Millaisia ovat ne aiemmat metrit? Erityisesti olen alkanut muistella viisikymmenluvun aikaa, puolesta metristä puoleentoista. Se oli  aivan eri maailma kuin nykyinen. Ikävin, ruskeankellankirjava oli Espoon kodin aika.  Oli vaihdevuosia, murehtimista, valvomisia, ei edes mitään perhejuhlia paitsi läksiäiset.

Virkisty ihminen

Valituspäivien jälkeen hain taas apua siitä mistä ennenkin; pitää tehdä jotain asian hyväksi, tässä ja nyt. Kerron oma-avusta, kun valitinkin teille.
Näin ilmoituksen eräästä kirjoituskilpailusta ja kirjoitin alkuversion tarinasta, joka sijoittuu kotikylän viisikymmenluvulle.Saa nähdä, lähetänkö. En ole saanut tehdyksi pyydettyä keijutaulua, en vaikka olen koko lapsuuteni piirrellyt tytönpäitä ja paperinukkeja. Keksin tehdä leikkaa ja liimaa- koosteen, jonka pohjana on Saima Harmajan Keijukaissatu. Ilmoittauduin pitkästä aikaa kansalaisopiston maalauskurssille tammikuusta alkaen. Ja viikonlopuksi menin kirjoittajakurssille, jossa opeteltiin muun muassa tarinan rakentamista, kuten jännitettä ja ristiriitaa. Joka välissä kirjoitettiin kymmenen- viidentoista minuutin harjoituksia. Tänään puhuttiin myös runoista. Piti yrittää aistivoimaista kirjoitusta. Yllättäen seuraava sepustus sai huomiota runona. Voin sen laittaa, minunhan ei tarvitse päteä kenenkään silmissä!

Kylmä vesi kaulaan asti,
sininen rengas kiristyy.
Iho kihelmöi,
lämmittää ison altaan.
Turkoosi, oranssi, sininen läike.
Lasten loiske ja hyppijän ilo:
Katto äiti!
Kankeat jalat, potkut vapaat.
Liike ja liike, eteen ja taakse,
liike ja liike, vesi vastaa.
Ikkunan takana valkoiset puut
ja talvitaivas.
Vyö kantaa,
pistos selässä lakkaa.
Kellun kattoa kohti,
näen putkisen taivaan.

***
Myrsky tempoo Torpan hormeissa, tuuli kohahtelee kuin olisi tulossa uuneista sisään.Mitähän tuolla ulkona pimeässä tapahtuu?

Tyyntä viisautta?

Pirkko Siltala kuvaa Vanhuus- kirjassaan monella tavalla sitä, että vanhus(kin) kantaa mukanaan,

mielessään ja kehossaan kaikkea kokemaansa. Se miten elämän vaiheet ovat rakentuneet toistensa päälle ja miten eri vaiheiden haasteet ovat toteutuneet, näkyy vanhuksenkin elämässä. Vanhana joutuu kohtaamaan elämänsä entisiä asioita, hyviä ja huonoja. Silloin on myös mahdollisuus miettiä ja kokea ne uusiksi ja eheytyä uuden ymmärryksen kautta.
Minulle nousivat työelämän tietyt vaiheet pintaan, kun olen turhaan odotellut kutsua erääseen vuosijuhlaan. Minulla oli aikoinaan paljonkin tekemistä vuosijuhlan aiheen kanssa. Tilanne nostaa kysymyksiä, tunteita, tulkintoja, muistoja, selityksiä. Se on vaikuttanut viime päivien mielialaan, häirinnyt rakennettua rauhaani. Ihmetyttää, kuinka lähellä vuosikausien takaiset, muutoin elämänkulussa  unohtuneet asiat saattavat olla, jos jokin raapaisee pintaa. Kaikki on siis tosiaan meissä edelleen. Eheyttävää tulkintaa tarvitaan, että löytyisi kauaskantoista viisautta!

Sisäinen, ulkoinen

Pehmeä päivä, kirkas kyllä ja lumitimantit ovat  ilmestyneet. Päivä pimenee tuvan ympärillä nopeasti. Tulee taas huikea tähtitaivas ja kuutamo, joita pitää yöllä ihailla.Talitintit ovat menneet talipitkelöltä jonnekin levolle.

Voisi olla aivan rento ja rauhallinen olo, väsynytkin viikonloppureissun jälkeen. Silti jokin kaihertaa. Pitäisi tehdä jotain muuta, sitä se on, vaikka en tiedä mitä. Mies tuossa tekee harrastuksiaan kuin puolipäivätyötä, valmistelee ilolla luentoja, välillä kyllä kuuntelee viidennenkymmenennen kerran "Vain elämää"- nauhoituksia. Tapasin viime viikolla pari uuseläkeläistä, joilla on kovin kiire, ovat mukana monessa. Minä vain näitä omiani, yksityistä, paikallista, henkilökohtaista, sen vähän mitä puuhailen. Käsityö ja ulkoilu auttavat aina. En ole ainoa, jolla tätä vaivaa on.  Itävaltalainen ystäväni, joka jäi eläkkeelle toistakymmentä vuotta sitten, käy terapiassa saadakseen luvan olemiselleen. Hän tekee vapaaehtoistöitä, mutta on niistä aivan väsynyt. Kuinkahan moni niistä eläkeläisistä, jotka käyvät tuon tuostakin Alkossa, hakevat sieltä pehmennystä sisäisiin paineisiinsa?

Kuumaisemissa

Maisemat ovat minulle matkoilla eniten mieleen jääviä. Toki Islannin matkojen retkikohteet - mannerlaatat, geysirit, kosket ja Blue Lagoon, jossa vesi tosiaan oli vaalean sinistä ja ihanaa - ovat merkittäviä ja erityisiä turistikohteinakin.


Mutta ne äskensataneen lumen ohuesti peittämät vuoret maiseman laidoilla olivat koko ajan muuttuvan pilvistön peitoissa kuin maalaus. Kosmoksensinistä, punertavaa, ylöspäin vaalenevaa, maastossa lumi kuin värien päälle vedetty valkoinen akryyliväri. Ja illan pimentyessä erään laakson valopisteiden päälle, matalan vuoriston laidan ylle ilmaantui kirkas täysikuu valaisemaan rosoisen laavakiven peittämää kuumaisemaa. Omilla tavoillaan sitä kukin matkoillakin ympärilleen katselee.

Sää vaihtui jatkuvasti. Satoi lunta, seuraavan kerran kun katsoit ulos, paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta, puit päälle ja menit ovesta ulos, tulikin rakeita, mutta vain hetken sitäkin, jo taas pilkahti aurinko.

Reykjavikissa näytti siltä, että taloissa ei useinkaan ole ikkunaverhoja tai niitä ei vedetä kiinni. Huoneisiin näkyi sisään. Pidetäänköhän siellä outona sitä, joka peittää kotinsa ikkunat?

Uskomatonta, mutta kamerani jäi kotiin. Olin hyvissä ajoin ladannut akun. Laukkuja vaihdellessa se jäi isompaan. No, onhan netti täynnä kuvia sieltä ja miehellä kännykkäkamerassa jotain. Nyt lisäsin tähän hänen kuviaan.

Halgrimskirkja oli hieno kirkko.Kuuntelimme siellä urkujen soittoa, sytytin kynttilän eräs asia mielessäni.


Matkalipputulosteita setviessäni tulivat mieleen entiset matkat, kun opas odotti kyltin kanssa lähtölentokentällä ja perillä toinen opasti oikeaan bussiin ja kaikki oli selkeästi ohjelmoitu. Onko sellaisia lomamatkoja nykyään? Nyt koetit itse pitää englanninkieliset voucherit ja sekavan näköiset elektroniset liput järjestyksessä ja löytää oikeat bussit ja paikat. No sujuihan se vielä. Kymmenes lipputuloste tuli paluumatkan konduktöörille.

Tällainen kolmen yön pikamatka on pieni väläys erikoisesta, harvinaisesta maasta, josta retkikuljettaja kertoi ansiokkaan laajasti. Isompi eläytyminen vaatisi itsenäistä kiertelyä ja yöpyilyä ympäri saarta. Mutta sinisen laguunin höyryävässä, maan alta kumpuavassa vedessä tuntui, että olemme yhdessä tehneet pitkän matkan ja tulleet jonnekin.

Sepon kolumni Ylä-Satakuntalehteen

Teksti ei lähtenyt Reykjavikista sähköpostina iPadilla, niin keksittiin tämä kiertotie, kiire kun oli. Olkoon se nyt tässä kertomassa matkasta.

Vaarin saaren virkkeitä

Elämää pelossa

Kirjoittelen tätä Reykjavikissa, jonne piti lähteä halvan syystarjouksen houkuttamana. Islanti tuli aikoinaan tutuksi työmatkoilla. Eihän tähän viikinkien jälkeläisten omalaatuisen maahan voi olla rakastumatta. Tämä rakkaus on mukava näyttää omallekin rakkaalleen.
Islannissa joudutaan elämää jatkuvan pelon keskellä. Meille suomalaisille turvallisuutta tuo se, että tultakin kuumemman maapallon sulan ytimen päällä on kilometrikaupalla lujaa Euraasian mannerlaattaa. Täällä laatta kohtaa Amerikan laatan ja maankuori on paikoittain olemattoman ohut.
Laattojen kohtauspaikan voi edelleen nähdä turisteille tutuksi tulleessa kansallispuistossa, jossa jossakin aiemmassa mullistuksessa Amerikan laatta kohosi Euraasian laattaa muutaman metrin korkeammalle.
On se vaikuttava paikka aina kun sen näkee. Islantilaiset näyttävät syntynyttä halkeamaa siksikin, että maata asuttavat klaanit kokoontuivat siellä 900-luvulla sopimaan yhteisestä hallinnosta.
Mannerlaatat erkanevat toisistaan edelleen maan ytimen valtavien voimien vaikutuksesta parisen sentin vuosivauhtia. Maan ohut kuori kestää irtoamista aikansa, mutta risahtelee aina heikoimmasta kohdasta rikki.
Juuri siksi islantilaiset joutuvat varautumaan siihen, että maanjäristykset ovat jatkuvia. Aika ajoin maan monet tulivuoret äityivät syöksemään tulta ja tulikiveä. Laavavirrat ja tuhka ovat tuhonneet moneen kertaan monta asutusta.
Vielä pahempi tilanne on, jos tulivuori purkautuu jäätikön alla. Äkkiä sulava tulvavesi vie sekin kaiken allesattuvan mennessään.
Pelkojensa vastapainoksi epävarma maa antaa asukkailleen etuja. Monin paikoin kuuma maan ydin kiehuttaa päällään olevaa vettä. Yksi lähde pulpahtaa geisiriksi turistien iloksi suihkuttamalla vettä ja höyryä taivaalle monta kertaa tunnissa.
Tämäkin on näkynä vaikuttava, mutta islantilaiset ovat oppineet etenkin 1970-luvun energiakriisin aikaan tekemään kuumilla lähteillään sähköä ja lämmittämään asumuksensa ja monet uimahallinsa. Lämmön varassa toimii myös jopa banaaneja tuottavia kasvihuoneita.
Lisäksi sulavat jäätiköt synnyttävät jokia, joista saa sähkövoimaa. Maa on tulvillaan energiaa eikä polttoaineita tarvita kuin autoihin, sekin ennen sähköautojen yleistymistä.
Ympärillä ovat Islannin kuulut kalavedet. Näiden varassa elämä maassa jatkuu. Vähitellen islantilaiset ovat toipumassa myös järkyttävän syvästä lamasta. Islanti koki viimeisen päälle taudin, johon mekin aika ajoin sorrumme.
Velkarahalla tultiin Euroopan omistajiksi ja Suomestakin ostettiin pankki ja monia yhtiöitä. Tämä yltiöpäinen kiito loppui lamaan ja valtavaan talouden sekasortoon. Mutta vähitellen maa siitäkin toipuu. Elämä jatkuu.
Turistielinkeinokin pyörii taas täysillä. Moni käy katsomassa, että pelossa voi elää. Jouluvalot on juuri sytytetty. Ihan kunnioitettavaa porukkaa, nämä islantilaiset. Tällaisia sitä miettii kuunmaisemassa Blue Laguunin kuumassa vedessä, vaikka pää on pakkasessa.

Seppo Niemelä

Lakonuhka

Määränpää on lekottelu Blue Lagoonin kuumassa altaassa lumisateessa, mutta saapa nähdä kuinka sinne päästään tai sieltä tullaan pois!

Kylätiellä

Vahinko, etteivät ne helsinkiläiset nähneet tätä loistavaa kuuta ja kirkkaita tähtiä, koko viikonlopun kun satoi. Helsingissä ei näy kuun valo eivätkä kuun varjot. Niitähän minä siellä kaipasin, noita kotikylän peltoaukeilla sieluun painuneita elämyksiä.

Piti lähteä ulos katselemaan. Kuunvaloisella kylätiellä laskiessani naapurien valoja tulin ajatelleeksi kulmakunnan talojen historiaa viidentoista viimeisen vuoden aikana. Laskin, että postipiirimme (jossa asukkaat itse jakavat vuorotellen sunnuntaipostin) kuudestatoista asutusta talosta on enoni mukaanlukien kuollut sinä aikana kymmenen  ihmistä. Se on noin kolmasosa asukasmäärästä. Yksi talo on aina pimeänä. Kahteen on tullut asukkaat eläkeläispaluumuuttajina Espoosta, me ja eräs toinen pariskunta. Neljä taloa on lomakäytössä. Muutamassa talossa on vielä työikäisiä asukkaita, enemmistö on ikääntyneitä leskiä ja pariskuntia.

Mikä lie tilanne viidentoista vuoden päästä? Monessako on vakituisia asukkaita? Monenko pihapiirin nurmikot ovat muualla asuvien huolena ja ikkunat koko talven pimeinä?

Täällä kun on, tuntuu, että kylät eivät saisi kuolla, että pitäisi olla valoa, työn ääniä ja liikettä. Talojen runsasväkinen sukupolvihistoria elää mielissä: Tuossa on ollut usein kahdeksan lasta, tuolla kymmenen, kirkonkirjoissa oli usein toistakymmentä henkeä.  Ennen taloon jäi aina jatkaja, nyt se on harvinaista. Uusia taloja rakennetaan harvoin. Kuulin eräässä seminaarissa, että rakennuslupia myönnetään vain keskustaan ja äärimmille haja-asutusalueille, ei kyläkeskuksiin. Keskittäminen on kaavoituksen laki.

No, kukin meistä elää vain aikansa ja talo ei ole elävä olento, kuten mieheni on minulle huomauttanut. Kyläelämä on kuitenkin kulttuuria ja historiaa ja monen mielestä toimiva ihmismittainen elämäntapa. Kyläyhdistykset ja asukkaat koettavat pitää elämää yllä, tulta pesässä ja valoja palamassa.

Hiljainen tienoo..

Ilma ikkunan takana on täynnä suuria, märkiä lumihiutaleita. Ilta pimenee nopeasti, harmaan ja valkoisen sävyt tummuvat mustiksi. Ajattelen maantiellä pitkiä matkoja pimeässä ajavia lähimpiä, siunaan heille varjelusta mukaan.  Täti aina murehti pitkiä ajojamme, hänelle piti soittaa, kun päästiin perille. Pidin sitä muistamista lahjana, joka antoi lapsen olon.

Hiljaisuuskatko

Tästä viikosta tuli oikein perhevierailuviikko - oman perheen laajentuneessa muodostelmissa. Yhtä aikaa emme kyllä ole olleet saman katon alla viiteen vuoteen.
Koti on siistinä, ruokia ostettuna moneen kertaan kassikaupalla, reseptejä haettu netistä, karitsanpaisti uunissa, valkosipuli tuoksuu. Hiljaisuus,vanhuus ja marraskuun pimeys ovat hetkeksi unohtuneet!

Kaikki aika läsnä

Aloitin juuri Pirkko Siltalan uuden "Vanhuus. Elämä haluaa tulla eletyksi"- kirjan lukemisen.  Lukijalle- kappaleessa on heti tekstiä, jota tekee mieli kerrata:
"Vanhuudessa kehittyy laajeneva tietoisuus: elämäkerralliset muistot tulvahtavat mieleen ja vanhus tutkistelee itseään ja elämäänsä. Vanhus voi näin kietoutua uudella tavalla elämäänsä. ---Vanhuus kehittyy ajallisesta jatkuvuuden tunteesta. Vanhuudessa on kaikki aika läsnä."

Viime aikoina pääkaupunkiseudun 22 vuottamme on noussut uudella, hyvällä tavalla muistoihini. Se tuntuu eheyttävältä. Jokin auki jäänyt ristiriita kuitenkin liikkuu kuin varjo mielen hämärillä pihoilla.  Eheys on Erik H. Erikssonin - jonka mukaan Siltala kuvaa vanhuutta pohjaavia elämänvaiheita - tunnetun jäsennyksen mukaan vanhuuden haaste. Eheyden ja epätoivon ristiriidasta voi kasvaa vanhuuden perusvoima, viisaus.

Vuosi on kulunut siitä ikävästä asiasta, kun kotiimme oli tunkeuduttu ja kaikki myllerretty. Sekin kokemus on olemassa, vaikka mieli on aika hyvin toipunut. Vanhat kirjat ovat korjaamatta.

Olen viime päivinä ollut vetämätön. Enimmäkseen olen vain makaillut tai istunut ja katsellut talitinttien kisailua lintulaudalla. Ehkä sulattelen jotain, ehkä hämärä vain painaa. Joskus on lupa  vain olla itsensä kanssa.

Aina seuraa sotaa rauha?

Mitenkä meille on tämä rauha suotu, kun samassa maailmassa on niin paljon sotaa, hätää ja turvattomuutta? Kuvan metsän takana eivät hehku poltetut kodit, vaan rauhallisesti laskeva lokakuun aurinko. Onhan toki Suomessakin ollut riittämiin vainoa, sotaa ja nälkää, mutta meidän sukupolvemme on kokenut siitä vain heijastuksia, isien vaurioina tai isättömyytenä sekä sodanjälkeisenä puutteena.

Omaa sotaansa käy kyllä moni, omissa ympyröissään vapautta ja rauhaa kaivaten. Veliparkani onnettomuuden moninaisista seurauksista mikään ei ole lievittynyt, päinvastoin uusia komplikaatioita syntyy. Ne tuntuvat kiduttamiselta. Ontelohaavakaan ei ole yli puolessatoista vuodessa umpeutunut, vaan tulehtui.
Jatkuva rukous ei ole saanut vastauksia. Vahvakin perusluottamus ja toiveikas luonne voivat murtua.

Kotona

Tällä hetkellä nautin rauhan ja levon tunteesta. Vilkkaat päivät ovat takana, nyt ollaan kotona. Mies lähti asioille, minä jäin sukankutimeni kanssa lämpimään tupaan katselemaan sateenharmaata lokakuun päivää. Tämä on miehen lempisää ja nyt se tuntuu minustakin hyvältä. Ajattelen monia rakkaita ihmisiä ja heidän haasteitaan, lähetän pyyntöjä ylöspäin.

Musiikkia taivaaseen

Kun autoradiosta alkoi kuulua Ehtookellojen jälkeen hartaushetken virsi, sanoi poika: - Minun käy sitä Jumalaa sääliksi, kun noita jumalanpalveluksia on niin paljon ja se joutuu aina kuuntelemaan vaan  virsiä. Se voi ajatella, että laittaisivat välillä edes Cheekin kootut soimaan.-  Näin arveli räppäri Cheekin 10-vuotias ihailija.  Peräpenkin Robin-fani ei tällä kertaa ottanut asiaan kantaa.

Vanhustalossa

Sade napsii ikkunaan, sumu peittää maiseman lähitalojen takana. Kello raksuttelee. Mies lähti pitämään luentoa yliopistolle. Minä menen iltapäivällä kuuntelemaan ikäihmisten yliopiston luentoa Eero Järnefeltistä. Eilen tyttären perhe oli syömässä. Olemme siis Jyväskylän tukikohdassamme.

Tässä hiljaisessa kerrostalossa tulee aina varsinainen vanhuus mieleen. Talossa asuu vain eläkeikäisiä. En ole pitkään aikaan nähnyt heistä ketään eikä mitään kuulukaan. Kaikki hipsivät hiljaa oviensa takana. Illalla näkyy ikkunoissa valoja.

Mikä lie oman vanhuutemme kulku? Sairaudet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, milloin "neljäs ikä" eli avun tarve alkaa. Kumpi jää leskeksi, on toinen suuri kysymys. Miten ja missä siinä vaiheessa asutaan? Nykyinen asuinkaupunkimme on oikein hyvä paikka ikäihmiselle, mutta siellä ei ole ketään nuorempia omaisia katsomassa perään, kun se aika tulee. Vanha sukutalomme haki meidät kotipaikkakunnalleni, mitä en ollut koskaan suunnitellut.  Viihdymme taas siellä molemmat ja mies on monessa mukana, joten muutto muualle ei ole ajankohtainen. Vanhustyön johtaja sanoi, että he pitävät huolen, jos ei ole omaisia auttamassa. Olen kuitenkin nähnyt, että omaisavun tai muun yksityisen avun tarve on suuri ja tulevaisuudessa se vain lisääntyy. Vanhustyön painotus kotihoitoon merkitsee uskoakseni suurempaa riskiä turvattomuuteen, ellei ole tukea omasta takaa tai säästöjä riittävien palvelujen ostamiseen. Yhteys läheisiin ihmisiin ei tietysti tarkoita vain auttamista puolin tai toisin, vaan yhteys on henkisesti tärkeätä. Olisi hienoa nytkin asua samalla paikkakunnalla lastensa kanssa, niinkuin monilla tuttavillani on onni asua. Nuoremman polven elämässä  voi kuitenkin tulla muutoksia ja muuttoja, kuka sen tietää. Itsekin muutimme monta kertaa työn perässä.

Vanhan talomme peräkamari oli monille sukupolville syytinkitupa. Siellä isoäitini keitteli takassa ruokiaan. Ikkunaseinään nojaten kuoli äidin isoisä, katsellen auringon laskua pihakoivun taakse. Kahdeksanvuotias äitini löysi hänet. Laskujeni mukaan 10 vanhusta on tullut elämänsä viimeiseen hetkeen siinä talossa. Vanhukset hoitivat lapsia, menivät talliin ja navettaan, osallistuivat vointinsa mukaan, seurasivat nuorempien elämää, surivat surtaviaan. Se elämäntapa on mennyttä.

Nyt voi vain elää hetki kerrallaan, elää tätä päivää, uskoa että huominen pitää huolen itsestään, että asiat ratkeavat aikanaan muutosten myötä - tänä vuonna tai kahdenkymmenen vuoden päästä.

Hiljainen kuura

Jotenkin tuntuu hyvältä, että on pakkasaamu, maa kuurassa. Ehkä se on elinikäisesti opittu vuodenkierron rytmi, joka tuo tunteen että maailma on paikoillaan.
Kuuntelin Inhimillisen tekijän keskustelua hiljaisuudesta. Menin iltamyöhällä ulos. Katsoin metsänrannan läpi matalaa kuuta, katsoin linnunrataa ja kirkasta tähtitaivasta Torpan yllä, kuuntelin. Metsä, kyntöpellot ja rakennusten kuunvalovarjot olivat hiljaa. Sitten erotin sadan metrin   päästä muuntajan huminan. Kauempana haukahti koira. Piharakennuksen katto rasahti. Muistin, kuinka kerran Espoossa havahduin kuulemaan, kuinka koko ajan monelta suunnalta tuli taustakohina, autoteiden pörinä, vaikka sitä ei aivan vieressä ollut.
Tänä talvena voinkin paneutua hiljaisuuteen, kuunnella sitä ja sisikuntaani. Nyt ei tarvitse yrittää mitään. Tällä viikolla kyllä kuunnellaan nuoren elämän ääniä.

Vielä kysyt, kelles muille

Syksyn "neulekauden" alussa mietin, mitäs nyt tekisin. Yleensä tulevat ensiksi mieleen lapsenlapset, nuo isovanhemman iloenergiapillerit. Nyt kuitenkin mieleeni nousivat ensimmäiseksi omat lapseni, nuo jotka keski-ikäisinä ahertavat elämäänsä ja elantoaan tuolla kovassa maailmassa. Televisio tuo sieltä mummolaan joka päivä irtisanomisuutisia ja it-neuvottelutietoja. Se tarkoittaa pelkoja, turvattomuutta, kilpailua, pettymyksiä, puutteita. Vaikeat ajat heijastuvat kaikkeen.

Minä olen äiti omilleni, näille entisille piimäsuille. Lapsenlapsilla on omat vanhempansa. Isovanhempana olon tärkeä osa on olla ainakin henkisenä tukena ruuhkavuosissa raataville lapsilleen. Lämpimiä ajatuksia ja siunauksia voi antaa isoille lapsilleen monin tavoin, kukin muori omilla tavoillansa. Minä olen nyt kutonut niitä näihin sukkiin pojalle ja hänen armaallensa.

Karpalosuolla

Tässä syrjäkylän ilmaisia iloja! Piti sinne suolle toki kävellä puolitoista kilometriä, sukeltaa märän kuusikon alitse, uhmata karhun tapaamista, tarpoa puolen kilometrin säteellä kumisaappaanterän peittävässä vesisammalikossa ja taittaa selkä suoraan linkkuun, karpalot kun ovat melkein sammalen sisässä. Moni jo sanoisi, että torilta saa tai tarvitseeko noita ollenkaan. Meitä on moneksi. Marjojen lisäksi saantona oli syksynkellastuneen suoaavan rauha ja pyhäaamun kirkkaus.
Koululaisetkin olivat olleet karpaloita poimimassa. "Pissavaivaisille vanhuksille" oli lapsenlapsen tieto karpaloiden määränpäästä.

Nyt ihmettelen tässä

Siirsin lintujen juoma-allasta vajaan. Astiasta löytyi tällainen asetelma ja jäätaulu! Lintu on muovia.








Eläkeläisen päivät ovat erilaisia. Parina viime päivänä olen torkahdellut osan päivää dekkarin kanssa pienen flunssan viluttamana.

Vapaus, suunnittelematon vapaus on minulle ollut tärkeintä tässä elämänvaiheessa. Eilen ehdotin kuitenkin miehelle, että pidettäisiin jonain päivänä palaveri siitä, miten oikein haluamme tätä ainutkertaista, jäljellä olevaa aikaamme käyttää. Onko elämämme nyt sellaista kuin toivommekin, siis siinä mihin voi itse vaikuttaa? Onko sellaista, minkä tekemättä jättämistä kadumme kymmenen vuoden päästä? Mitä pitäisi huomata juuri nyt?
Vielä minulla ei ole vastauksia näihin kysymyksiin.

Eläkeläisen arkipäivä

Eläkeläisen päivä 27.9.2013                             

Hallalta suojaan

Kolmannen huoneen Ellinooran kanssa on ollut puhetta arkipäivän kuvaamisesta. Nyt kun eläkeläiselämää on uusissa tutkimuksissa valotettu, laitetaanpa tähän yhden eläkeläisen yhden arkipäivän kuvaus.

Paikka on vanha talo eteläpohjalaisella sivukylällä. Heräsin puoili kahdeksan jälkeen. Mies oli jo mitannut verensokerinsa (oli hyvä arvo, edelleen hän pärjää vh- ruokavaliolla ilman lääkkeitä), keittänyt kahvin ja paistanut kananmunia. Olin ollut jalkaterien kipujen takia hereillä pariin otteeseen ja lisäillyt linimenttejä - siihen mummuvaiheeseen on siis tultu - , mutta en ollut valvonut pitkiä aikoja. Viideltä laitoin taas piikkimaton alleni puoleksi tunniksi ja se rentoutti jatkouneen. Juuri ennen heräämistä näin unta, että minulta oli Hakaniemen torin lähellä ihmisiä täpötäynnä olevassa kaupassa ryöstetty olkalaukku, jossa oli kukkaro, puhelin jne. Etsin sitä kulkien isojen talojen välissä. Näin kadulla loskan alta pilkistävän entisen työpaikkani ovikyltin. En pysähtynyt korjaamaan sitä talteen.

Ensimmäiseksi avasin säleverhot. Pitää nähdä ulos. Oli pilvistä. Join kahvia ja söin kananmunan, laitoin tuvan puuhellaan tulen ja menin tapani mukaan takaisin sänkyyn. Kuulin loput sanat aamuhartaudesta, kun panin sängyn vieressä olevan radion päälle. Luin vajaan tunnin Elia Kazanin kirjaa ”Sopimus elämän kanssa”, jonka olen lukenut monta kertaa parikymmentä vuotta sitten. Se on koko elämän mullistamiskertomus. En mullistanut elämääni, mutta siirtyilin kuitenkin pikku hiljaa tänne maaseudun rauhaan ja vapauduin suorituspakosta. Mies kipuilee vielä: pitäisi tehdä jotakin. Luin iPadista Ilkkaa ja muita uutisia. Ilkka ja HS luetaan meillä digilehtinä. Mies käyttää lukemisiin paljonkin aikaa.

ET-lehti on uutisten mukaan julkistanut tilaamansa tutkimuksen, jonka mukaan eläkeläiset ovat huomattavan onnellisia. Samoja tuloksia oli Päijät-Hämeen Ikihyvä-projektissa ja muuallakin. Tuli mieleen, että jos kirjoittaisi blogiin koko eläkeläisen päivän, operationaalistaisi onnellisen päivän.

Yhdeksän maissa aloin kutoa sukkaa pojalleni, kokoa 43. Neuletyö on talviajan piristys. Pojan uudesta elämänvaiheesta on ollut jo pitkään hyvä olo. Mietin siinä ajatuksia, jotka voisin laittaa blogiin, suhteesta omiin aikuisiin lapsiin ja lapsenlapsiin. Kodin Pellervon malli on kiva ja helppo tehdä. Tyttäreltä tuli viesti, että paikkakunnan partiolaisten varasto oli palanut. Tyttärentytär on juuri aloittanut partioharrastuksen tässä partiossa ja oli jo yhdellä leirillä. Soitin tyttärelle, kuulin myös heidän viikonloppusuunnitelmansa. Laitoin 150 € partiolaisten tilille, että saavat uusia telttoja. Olisi hienoa asua kummankin lapsen kanssa samalla paikkakunnalla, että näkisi useammin.

Kun alkoi tuntua liikkumisen ja hapen tarvetta, puin päälle pihavaatteet, kumisaappaat ja Iida-tädin ulkoilutakin. Katkoin tatarkasvin pitkät, ruskettuneet oksat saunan kulmalta. Eilen katkoin muut puskat. Sitten hain kottikärryjen kanssa kasan klapeja ”riihen” kulmalta. Olisin hakenut enemmän, mtta niitä oli tästä toisesta kasasta vaikea saada irti tukirakenteita purkamatta. Toisen katoksen sain eilen tyhjäksi. Ulkotöistä tulee hyvä uni.

Postiauto tuli puoli yksitoista, otin postit, olikin poikkeuksellisen paksu kasa kun oli kaksi Maaseudun tulevaisuutta tilaamatta.

Tulin tupaan,join termoksesta loput kahvit voileipien kanssa, luin lehtiä, katsoin eilen löytämääni remonttiblogia. Mies oli vastannut kommenttiini. Tilasin netistä itselleni silikonipohjalliset, joita mainostettiin SK:n TV-liitteessä. Pitää etsiä apua jatkuviin kipuihin.

Mies oli lähdössä hakemaan klapeja peräkärryn ja mönkijän kanssa, kirjoiteltuaan koko aamun peräkamarissa. Hän söi marjoja ja jogurttia, minä söin raejuustoa ja puolukkaa. Purimme enon teettämää puukatosta, lastasimme kolme kuormaa ja purimme ne heittelemällä klapit vanhan tallin lattialle. Sitten loppui puhti. Ensi viikolla jatketaan. Olikin jo iltapäivä. Kävimme kumpikin infrapunasaunassa ja suihkussa. Olikin ollut hikinen ja likainen olo. Toivottavasti ei tule myyräkuumetta, kun 16  vuotta seisoneessa puupinossa pölisi useita pesiä.

Laitoin jauheliha-parsakaali-kesäkurpitsakeittoa viimeisistä omista kurpitsoista. Laitoin taas tulen hellaan, niin tupa lämpesi samalla. Hain viimeisiä lipstikkalehtiä ja nokkosta keittoon. Jälkiruuaksi oli sokeritonta jogurttia, mukana mausteeksi kahvijogurtti ja omenasosetta. Luin miehelle vuosipäiväkirjasta, mitä teimme tänä päivänä alkaen vuodesta 2007. Oli risteilyä, Jyväskylää, mökille menoa. Tiskasin päivän ainoan tiskin, mies vetäytyi peräkamariinsa, keskusteli veljensä kanssa puhelimessa. Laitoin Esa Ruuttusen levyn soimaan. Katsoin paria blogia, kirjoitin toiseen kommentin. Hänellä oli ollut sama ajatus kuin minulla, että kirjoittaisi kaiken mitä mitä päivässä tapahtuu.

Minulle tuli tänään vain yksi sähköposti tyttäreltä. Aina ei tule mitään, paitsi joitain epätoivottavia mainoksia.. Miehelle tulee runsaasti sähköposteja päivittäin. Hän on monessa mukana. Lisäksi hänellä on laaja facebook- kommunikaatio. Katsoin taas Etuovesta, onko paikkakunnalla tullut myyntiin uusia sopivia kerrostaloasuntoja. Ei ole tullut. Tämä on päivittäinen vähän nolottava harrastus, silloin kun ei tiedä mitä selailisi.Vatsa täynnä menin pitkäkseni, tein helpon sudokun. Torkahdin.

Kello on nyt puoli seitsemän. Vaihdan Yleradioon, kuuntelen hartaita säveliä ja iltahartauden, kuten sisaruksenikin tekevät tahoillaan. Se tapa on kodin perintöä. Minä arvatenkin luen samaan aikaan sängyssä. Sitten lienee television katselua, en ole katsonut vielä ohjelmia.

Ei ollut oikein kiinnostavaa televisiossa, kuten ei yleensäkään perjantaisin. Kuuntelin radiosta RSO:n konserttia ja olikin hienoja esityksiä, Jelena S:n ”seitsemän hunnun takaa ”ja romanialainen viulisti soittamassa Sibeliuksen viulukonserttoa. Katsoin puoli yhdeksän uutiset.  Oli paljon ikävää, ilmastonmuutosta ja irtisanomisia joka puolella. Nytkö on siis talous nousemassa? Mies katsoo televisiota peräkamarissa. Kumpikin haluaa olla kaukosäätimen haltija. Täällä se onnistuu, kun on kaksi televisiota.

Päivä kirkastui pilvisestä, aurinko laskee mäntymetsän taakse, on toistakymmentä astetta lämmintä. Vieläkin on syyskuu. Syyskuu on minusta kestänyt tosi pitkään. Pellot on kynnetty. Ne lepäävät ja keräävät voimia uuteen kasvuun. Pian on pimeätä. Yhtään valopistettä ei ole näkyvissä, paitsi miehen laittelemat aurinkolamput pihan reunustoilla. Pitää mennä laittamaan pihavalot.

Taas jäi kunnon iltapala laittamatta, vaikka teetä laitoinkin. Siitä seurasi jääkaapilla kulkemista ja voileipien tekoa.

Huomenna miehellä on keskustassa äijäjooga kymmeneltä. Menen kyytiin. Käyn veljen luona palvelutalossa, ehdotan ulkoilua. Käyn Diakoniakirppiksellä tapaamassa tuttuja. Laitan kanervia Tukikohdan (keskustassa olevan asunnon) ulkoruukkuihin ja ostan niitä myös hautausmaille vietäväksi. Varmaan jo tullessa käydään ne laittamassa.  Aamulla täytyy hakea metsästä kuusenoksia. Sängyssä luen taas, muuten en saa unta. Nukkumaan rupean yhdentoista maissa. Huomenna voin käydä kirjastossa.

Jotenkin on ollut parina päivänä hyvä olo. Tuntuu hyvältä että olen kirjoilla täällä, siis viimeinkin asun ja olen kotona täällä, mistä lähdin puolitoistavuotiaana.

Pellon lepo

Vuokraviljelijä kyntää peltojamme syyskuntoon. Kynnöspelto asettuu lepoon. Monen polven aikana niitä on raivattu ja kynnetty mies- ja hevosvoimin. Ei ole tässä talossa ennen asunut näin helpoilla päivillä olevia. Syytinkiläisetkin tekivät aina osansa, vahtivat lapsia, osallistuivat talon töihin. Tämä syytinkiläinen teki tänään sentään kolmisen tuntia ruumiillista työtä, klapien kärräämistä tuon tien päästä pihavajaan. Tuleekohan palkaksi niin hyvät unet kuin viime yönä saman urakan jälkeen?
Kävin keräämässä metsän reunasta viimeiset puolukat, pari litraa hallan puraisemia, ohutkuorisia. Metsä kohisi kosteasti, varis riiteli itsensä kanssa, tikka koputteli kelopuuta ja yksi talitiainen kurkkasi pensaasta. Toivotin niille kaikille voimia talven yli.

Pimeän syliin

Viimeiset kukat talteen ennen yöpakkasia. Viimeiset omenat, kesäkurpitsat, herneet ja loput perunatkin ylös. Kesäkalusteet latoon. Kiitos ihanasta kesästä ja syksystä. Sitten sukellus pimeän kylmään syliin.

Musiikkinautintoa

Ihme paikkakunta tämä Lapua pieneksi maalaiskaupungksi. Tänä viikonloppuna on nautitittu urkufestivaalin upeasta tarjonnasta kuudetta kertaa. Paikka oli tuomiokirkko. Huippua ainakin minulle oli tämänpäiväinen Viron Kansallisoopperan Poikakuoron esitys, joka sai kylmät väreet kiitämään iholla. Panis Angelicus, Mu isamaa ja niin edelleen kirkkain huiluäänin ja urkusäestyksin. Sen konsertin kiitokseksi koko kirkontäysi nousi taas kiittämään laulaen Herraa hyvää kiittäkää. En pysty liittymään lauluun, kun liikutun tästä ainutlaatuisesta tavasta niin. Suosikkiani harppuakin kuulimme eilen solistisesti urkuesitysten lomassa. Suuret suosionosoitukset keräsi hanuristi Mika Väyrysen uskomaton herkistely. Vieressäni siinä konsertissa oli vaasalainen nainen, joka sanoi tulleensa juuri hänen takiaan.Kalevi Kiviniemen lisäksi taituroi näillä Suomen suurimmilla uruilla amerikkalainen Nathan Laube. - Yksi paikkakunnan muista lisäarvoista on vuosittainen Filofiapäivä, joka kerää myös väkeä muilta paikkakunnilta salit täyteen. Eihän täältä oikein tarvitse mihinkään lähteä.
Lisämakua antoi se, että seurakunta antoi diakonian vapaaehtoisille lipun Poikakuoron konserttiin ja lisäksi tarjottiin hyvä lounas. Se oli liikaa minun kirpparityöstäni, mutta hyvä mieli tuli ja oli mukava olla toisten vapaaehtoisten seurassa hetki.

Punainen lanka

Mistähän kaikki eläkeläiset löytävät päiviinsä idean, punaisen langan? Minulla se on ollut viime aikoina vähän kateissa. Eilen Tuomasmessussa tulin ajatelleeksi, että olen myös jotenkin päästänyt Ankeuttajia (H.Potter) elämääni, vaikka kiitosmielestä puhunkin. Kauniita lauluja kuunnellessani listasin mielessäni kiitosaiheita.

Tänään aamukutimen kilistessä päätin, että punainen lankani on nyt elämä tässä talossa, tämä on kotini, olen nyt tässä. Teen joka päivä vähän ruumiillista työtä tai paneudun johonkin talossa olevaan tehtävään. Niinpä kärräsin muutaman kottikärryllisen klapeja sadan metrin päässä olevasta suojasta sisälle tai pihavajaan. Sitä hommaa voi jatkaa niin kauan kuin lumi sen estää. Sitten kaivoin pienen perennapenkin, poistin ruohopinnan, laitoin sepeliä pohjalle salaojaksi ja paksusti multaa päälle. Aioin istuttaa liljan mukuloita, kun kaikki entiset ovat hävinneet. Kaupassa ei ollutkaan syyslajeja. Mies toi ilmaiseksi saamansa kevätmukulat. Laitoin ne multaan, mutta tuskinpa nousevat, pannaan sitten keväällä uudet.
Siinä oli päivän ulkotyöt.

Olen etsinyt yhteyttä erääseen henkilöön, jonka olen kadottanut, mutta häntä ei ole löytynyt. Muistin, että hän oli joskus kirjoittanut. Vintissä on monta laatikollista ja laukullista vanhoja kirjeitä ja kortteja sekä muuta säästettyä tavaraa. Siinä vierähti iltapäivä. En löytänyt hakemaani, mutta paljon muuta. Niin paljon kirjeitä 60-luvun tyttökavereilta ja kortteja työkavereilta! Kaikkia Ruotsinmatkojen tyttöjä en enää yhtään muistanut. Koulukavereiltakin tuli kesällä pitkiä kirjeitä. Yllättävän usein minua kiitettiin hauskasta kirjeestä, joka oli piristänyt. Minua hauskuudesta! Kyllä ennenkin siis pidettiin yhteyttä.

Samalla katselin muita muistoja, jotka olen säästänyt, rakkauskirjeitä, runoja, vaikeitakin kirjeitä, opiskelu- ja työtallenteita, piilossa pidettäviä valokuvia, lehtiä. Nyt on siis tultu tähän ikään, jolloin näitä muutoissa säästettyjä aarteita katsellaan. Niistä tuli nyt aivan positiivista merkkiä elämän tilikirjaan. Yksi kirje ei nyt vaikuttanutkaan niin pahalta kuin sen saadessani. Nyt lienee aika hävittää ne paperit, joita ei ole jälkipolvien silmille tarkoitettu. Yksi valokuvanippu jo revittiin roskiin. Mies kerää voimia pystyäkseen lukemaan omia kirjeitään tapaamisvuodeltamme!

Aivan hyvä päivä, tässä ja nyt ja silti monessa ajassa.

Puheruusut

Näin kauniit ruusut sain, kun olin puhumassa Naistenaamussa työvuoresta, vanhuuden vuoresta, eläkelaaksosta ja eläkeläisen elämäntaidosta. Toistasataa naista oli tullut naisten aamuhetkeen. Ihan mukava oli olla puhumassa, vaikka en ole muihin pyyntöihin myöntynyt. Iltapäivällä valtasi kuitenkin väsymys, vaikka olin nukkunut aivan hyvin. Ei minusta enää olisi työhommiin, siis jos jotain muutakin pitäisi tehdä samana päivänä kuin puhua puoli tuntia.

Pois meni merehen päivä

Nyt se laski jo tuon mäen vasempaan reunaan, kun juhannuksena laski kauas oikealle kuvan ulkopuolella. Kohta uimalämmin vesi viilenee, hyytyy, jäätyy. Tuuli pyörittää ensilunta ohuella jäällä. Sitten jää paksunee, jään kuviot kuultavat läpi, kunnes lumi peittää ne. Ilmaantuu pilkkijöitten polkuja ja kairauksia, kevään puolella saatetaan ajaa autoillakin. Emme ole olleet tätä näkemässä. -Tulisitte joskus talvella, kun pääsee kiitämään potkukelkalla lumetonta jäätä, sanoi rantatalon emäntä.
Sinne se jäi taas, meidän pikku mökkimme. Talviteloille laitto tuli tänä vuonna tavallista varhemmin, kun sukulaisen hautajaiset kutsuivat paikkakunnalle.
Hyllyt tyhjennettyinä, sauna pestynä, paikat lukittuina, rankakasa sahattuna ensi kesän polttopuiksi, pyykit pois kannettuina, laituri nostettuna, veneet käännettyinä. Vedin kellon tikittämään vielä vuorokauden, sitten aika pysähtyy.
Mies souti lähtiessä saaren ympäri, vesi oli peilityyni, auringon kilossa keltaisia lehtiä, ilmassa syksyn raikas henkäys.  Linnut ovat lähteneet. Mies ei ole taipuvainen kaihoilemaan, mutta sanoi nyt:- Siellä se taas kestää tuiskut ja tyrskyt. Kai se kestää, kun on kestänyt jo liki viisikymmentä kertaa.
Äitini suvulla on tapana joulun ja uudenvuoden maissa sanoa: -Mitähän tiettään ensi vuonna. Minulla se kohta on vuoden viimeisen ja kevään ensimmäisen käynnin välillä: mitä kirjoitan keväällä mökkipäiväkirjaan. Mikä on ensi talven pääuutinen?

Kunhan ei minulta pois

Kaupassa näin pieniä tummia miehiä, käsissä chipsiputkiloita,  juomaa ja tupakkaa. Tiesin, että he ovat thaimaalaista marjanpoimijoita, joita on paikkakunnallemme majoitettu 400. Alle neljän kilometrin päässä olevalle tyhjälle koululle heitä on sijoitettu 100.  Tuli jotenkin myötätunto: voi kun löytäisivät nyt marjoja, nuo ahkerat pikkuihmiset. Melkein teki mieli maksaa heidän ostoksiaan. Onhan metsissämme marjoja, suurin osa jää poimimatta.
Toivuttani Tanskanmatkasta suunnistin minäkin metsään, vaikka mieluiten poimin vasta kun yöpakkanen on maustanut puolukat. Olin nähnyt runsaasti puolukkaa lähikallioilla mustikkaa poimiessani. Nyt oli aivan tyhjät mättäät. Löysin viisi marjaa! Siis kaukaiset poimijamme olivat ne löytäneet ja tehokkaasti tyhjentäneet. Polvi särkien palailin tienvarteen pyöräni luo.
Talomme lähellä oli onneksi tallella yksi hyvä paikka, muualla maillamme marjaa ei tänä vuonna ollutkaan. Poimin kiireesti kaksi sangollista, vaikka eivät olleet mieleni mukaisen kypsiä. Mietin, mitä sanon, jos tulee auto ja alkavat lähestyä mättäitäni. Näytänkö polvitukeani ja sanon: menkää kauemmas, minä en pääse.
Siis myötätuntoa, jos ei ole minulta pois.

Ystävyysmatka

Monessa paikassa olisi mukava olla perillä, mutta olen alkanut vanhuuttani karsastaa varsinkin suuria lentokenttiä. Ystävyyskaupunkimatkalla matkustaminenkin oli miellyttävää, kun kaikki pähkäilyt tehtiin porukalla; että mistä mennään ja missä se portti on ja muuttuiko se lähtöaika. Tosiasiassa lentokentät ovat kyllä hyvin opastettuja.
Tutustuimme tanskalaiseen maaseutuun ja pikkukaupunkeihin Jyllannissa. Asuimme perheissä. Meille osui majoitukseksi suorastaan kartano sekä tosi mukava ja monitoiminen eläkeläispariskunta. Tila oli aiemmin ollut iso sikafarmi. Eu-maatalous ja kuntaliitokset puhuttivat sielläkin.Sai kerran elämässään kuljeskella kartanon puistikoissa.

Englantia piti kyllä puhua, vaikka olimme liikkeellä pohjoismaisissa merkeissä. Nähtiin huippumenestynyt tehdas, joka pysyttelee pörssin ulkopuolella ja varmistaa siten säilymisensä paikkakunnalla. Nähtiin iso ekologinen navetta ja juustola, joiden piirissä myös lapsuusmuistot navetanhajusta ja kärpäsistä tulivat eläviksi. Käytiin kauniissa kirkoissa ja hautausmailla, museossa, vanhainkodissa, pyhiinvaellusmajatalossa.

Oli paikallisen yhdistyksen vuosijuhla. Saimme mahtavia ruokia ja kuulimme monessa paikassa railakasta laulua. Tanskankielisiä sanoja jopa ymmärsi, kun ne sai lukea muiden laulaessa.
Ystävyystoiminta on hieno tapa matkailla. Tutustuminen ihmisiin ja paikkakuntaan on paljon syvempää kuin tavallisella turistimatkalla. Tapaamamme tanskalaiset olivat lämpimiä, laulavia, usein kätteleviä, ahkeria  ja luonnonläheisiä viljavassa, kumpuilevassa maassaan.

..tuntevat tuntehin..

Olen katsonut ilmeettömiä ihmisiä. Tiedän, että masennus ja useat ikäihmisten sairaudet tekevät ilmeettömiksi. En tiedä, ovatko näissä sairauksissa myös tunteet hiipuneet vai eivätkö ne välity kasvoille. Joidenkin ihmisten tunneviisari heiluu kolmesta yhdeksään, joidenkin kellon ympäri ja joidenkin vähän siellä kuutosen paikkeilla. Toivon, että itselläni säilyisivät tunteet ja ilmeet edes neljästä kahdeksaan. Täyttä ympyrää ne eivät ole koskaan osanneet heittää.
Ainakin luonto ilahduttaa minua edelleen. Luonnon näkeminen on myös pysähtymistä ja läsnäoloa hetkessä. Pitää havahtua ja hakea iloa. Aikaa eläkeläisellä siihen on.

Iltatiski mökillä

Sielunmaisema

Makuusopen ikkunasta

Voisi tulla aika, jolloin kauneus on olemassa, vaikka siitä ei ota kuvaa. Hetki on olemassa, vaikka siitä ei kirjoita. Maiseman kanssa voi hengittää, vaikka kukaan muu ei sitä näe eikä tiedä siiitä. Vielä otin kuvia.
Yöllä oli elokuun kuutamo ja tähtitaivas, sielun ilo.

Aamusumua

Aamun kirkkaus

Hyvä päivä

Kannattaa purkaa mieltään, kirjoittaminenkin auttaa. Tunteet muuttuvat vain ilmaisemalla.

Eilen syntyi miehen kanssa yhteistyöprojekti. Yleensä puuhaamme  omiamme. Oli mukava tehdä yhdessä. Yritimme löytää kasvullisuuden peittämän viemäriputken pään noin 80 metrin päässä olevasta ojasta. Laskimme satoja litroja kaivovettä viemäriin, jotta sen lirunta näkyisi laskuojassa. Toinen laski vettä, toinen etsi purkukohtaa lapion kanssa.  Ei onnistunut, ei näkynyt mitään, ei löytynyt putkenpäätä, vaikka keväällä sen on likakaivomies löytänyt. Ei tästä mökistä saastevesiä vesistöön virtaa!

Pitkästä aikaa lämmitin pihasaunan, sen jossa on nyt mustankiiltävät lauteet. Niissä on oma tarinansa. Ensimmäinen puupetsi, jonka laitoin, alkoi valua pois, kun lämpötila kohosi yli 70 asteen. Sain pyyhkiä aineen pois räsyillä. Niistäkin aine irtosi kylmässä vedessä. Muuta syytä irtoamiseen ei ole keksitty kuin että lauteita oli sittenkin joskus öljytty tai aineessa oli joku vika. Uusi yritys Liberonin spriipohjaisella puupetsillä onnistui hyvin. Se tarttuu öljyttyynkin pintaan. Tämä vinkkinä, jos joku aikoo petsata lauteitaan.

Kertalämmitteistä saunaa on kesällä mukava lämmitellä, kun  panee rukkaset käteen, perkailee pihaa ja välillä käy aina lisäämässä puita. Talvella pitää erikseen pukea, lähteä ulos ja se on työläämpää. 
Siinä puuhaillessa alkoi pihapiiri näyttää taas kotoisammalta ja läsnäolon tuntu palata.
Pehmeissä löylyissä  suunnittelimme tulevia.

Itseni kotouttamista

Olen muuttanut kirjani Torpalle. Olen nyt tämän kylän virallinen asukas. Mies on puhunut pitkään, että haluaisi asua koko talven täällä. Minulle taas on ollut mukavampaa olla keskustassa talviajan, siellä kun pääsen itse joka paikkaan ilman autoa. No, päätin sopeutua tähän. Väestörekisteriin pitää ilmoittaa yli kolmen kuukauden kestävät asumiset. Mies ei kuitenkaan halunnut kirjojaan siirtää. Asumme nyt siis virallisesti eri osoitteissa. Postit on kuitenkin käännetty tänne.

Kummallisesti olen kadottanut sen turvallisen kotonaolon tunteen, joka aina tuli vastaan Torpan pihatiellä, kun ajoimme tänne Helsingistä yötä vasten. Muuttaessamme paikkakunnalle mies halusi Torpan lisäksi yllättäen keskusta-asunnon "kaiken varalta". En halunnut "kirkolle" asumaan, mutta ajan mittaan kotiuduin kätevään pikku kolmioon, johon tuotiin oman perheemme historiaan kuuluvia huonekaluja. Mies taas ei ole asunnossa viihtynyt, vaikka on koettanut sopeutua.

Eilisaamuna olin sitä mieltä, että myydään se rivitalokoti pois ja ostetaan miehen kaipaama kerrostaloasunto, mutta kaksio joka tuntuisi minusta vain tukikohdalta. Olen kypsynyt luopumaan tutuista tavaroistakin, jopa mummon senkistä. Vaivasimme taas asunnonvälittäjää, joka näytti kahta uutta kaksiota. Mies haluaa sinne myös kirjahyllyt ja kirjoituspöytänsä. Ei sellaiset niihin mahdu. Mihinkään pohjapiirroksiin ei varata tilaa kirjahyllyille. "Eihän kenelläkään enää ole kirjahyllyjä".

Taas vedetään siis hanke takaisin. Tehdään rivitalokolmioon  miehelle oma kirjastohuone, jospa se auttaisi häntä. Tuon omia tavaroitani enemmän Torpalle. Koetan saada kotonaolon tunnon tänne, missä asun. Jätän kansalaisopistot pois ohjelmasta. Siivoan paremmin kukkapenkkejä ja pensaiden alustoja.Nousen yöllä katsomaan kuutamoa, josta ennen niin iloitsin. Lainaan ajatuksia Johanna ja Juha Tanskan kirjasta "Talo minussa, minä talossa":  "Filosofi Gaston Bachelard väittää, että syntymäkotimme on kaiverrettu meidän ruumiiseemme, sen muistiin. ...syntymäkotimme muisto on meissä jäljellä: portaiden askelmat, tapa jolla avasimme narisevan oven tai hapuilimme pimeässä ullakolle". Tässä talossa lapsuuteni näköistä on parhaiten jäljellä vintillä. Koetan viivyskellä enemmän siellä.


Kukaan ei varmaan ymmärrä tätä jatkuvaa asumissekoiluamme. Se on myös ylellisyyttä.Tätä kirjoittaessani tuli taas se kova rintapuristus, joka vihloo korvissa asti. 

Raivaajien kunniaksi

Kahtena päivänä olen oikein hiki valuen tehnyt puutarhatöitä. Olen jatkanut kivinavettaraunion maapohjan raivausta - se kun on ollut puuvaraston ja horsman peitossa vuosikaudet - ja tänään siirsin kuistinpielen syreenien levikeistä taimia syreenimajan rungoksi. Sellainen homma on oikein hauskaa, kun huomaa vielä jaksavansa pari kolme tuntia niittämistä, kaivamista ja kantamista. Mies on aikaisemmin siirtänyt kivimuurin sisälle ruusuntaimia ja istuttanut kaksi pensasmustikkaa sekä kirsikkapensaan. Saapa nähdä kuinka ne tästä nousevat! Muualla tontilla ovat 5-15 vuotta sitten istuttelemamme pensaat ja puut hyvässä kasvussa. Olisi kiva, jos tietäisi tässä jonkun meidän jälkeemme asuvan, mutta toivottavasti saamme olla itse vielä näkemässä kasvua. Roskan putsaus ei ole kummankaan harrastus, kunhan istutetut pysyvät hengissä. Täällä syrjässä ei ole niin nokon nuukaa. Kivenraivaajiksi meistä ei olisi.

Iän aset

Tupakissi- niminen bloggaaja kirjoitti joskus toissavuonna termistä "iän aset". Tiesin heti, mitä se tarkoittaa. Se tarkoittaa ainakin ihmisiän kestävää työkalua. Aseeksi sanotaan täällä tai ainakin ennenvanhaan sanottiin työkaluja, jopa kangaspuut olivat "aseet".
Minulle nousi silloin muistikuva, että isoisä, joka kuoli vähän ennen kuin täytin neljä vuonna 1949, astui ovesta tähän Torpan tupaan jotain kädessään ja sanoi: "Tässä on akoolle iän aset. Ei tarvitte hetkehen maraata". En muista, mikä se "aset" oli, ehkä isoisän pajassaan takoma.
Nyt aloin katsoa laatikon perälle periytynyttä isoa veistä, joka vaikuttaa taotulta, yhtenäiseltä teräskappaleelta. Onkohan muistikuvani totta ja olisikohan tuo se isoisän "iän aset"?

Toinenkin, kuvassa oleva pienempi veitsi on kestänyt jo  kolmanteen ikään. Se on tätini perua oleva hyvin terävä ja hyvä veitsi. Täti sanoi sen olevan mummon veitsi. Mummo on saattanut tuoda sen tullessaan Amerikasta vuonna 1910. Hän palasi vastahakoisesti kotimökkiin hienosta palveluspaikastaan itsensä Rockefellerin talosta, kun hänen äitinsä jäi yksinäiseksi leskeksi. Veitsi kantaa edellisten käyttäjien lämmintä kädenjälkeä.

Hoh hoijaa

On se mukavaa, kun ei tarvitse enää olla työelämässä! Aivan säälittävät nuo työikäiset ihmiset. Nytkin syksyyn kallistuttaessa heidän on pitänyt taas tsempata itseänsä työkuntoon ja -vireeseen. Monien pitää todistaa pätevyyttään jatkuvasti, jotta saisi töitä. Sairausoireiden yllättäessä pitää tuskailla, onko niin sairas että voisi olla pois töistä, pitäisi minunkin tämän pitkittyneen nuhatuhnuni kanssa.
Nyt saa väsymyksen yllättäessä nukahtaa lehdenlukuun kesken iltapäivän. Voi mennä huilimaan, vaikka ei ole kuumettakaan. On tuo sääherkkyyskin lisääntynyt. Matalapaineella raukaisee, paisteella virkistyy. Hoh hoijaa.

Kultaraitaa

Voi tuota polskimisen ja sukeltelun riemua, veden välkettä ja auringon kiloa! On niin ilo katsoa lastenlasten elämänenergiaa ja heittäytymistä saariston mereen tai mökkilaiturin aaltoihin. Heillä on vielä kyky nauttia hetkestä. Koulun ja kaveripiirin haasteet kuitenkin ovat taas alkamassa  eikä lastenkaan elämä ole aina huoletonta.
Veljeni liikuttui katsoessaan lapsia: Terveitä  lapsia, toivottavasti elämä sujuu hyvin. Hänen elämänsä supistuu supistumistaan. Harmaa murhe tarttuu vierailijaan, tekee omaisille elämänmaton pohjavärin. Kirkkaat raidat kohoavat siitä esiin.
Mökkisaari on nyt tyhjentynyt lasten äänistä. Vain pienet laineet supisevat rantakivissä. Istun  terassilla, katselen sieluuni piirtynyttä vesimaisemaa. Pääskysperhe kasvaa saunan kuistilla. Vanhemmat suihkivat poikasilleen ruokaa. Kohta menen niitä häiritsemään ja laittamaan saunaan tulet. Kun tulemme seuraavan kerran, ovat poikaset jo lentäneet pesästä.

Helleparatiisi

Helle on ikuista, aika pysähtyy, siltä minusta aina tuntuu. On kuin lapsuuden ikuinen kesä tai paratiisi. Ja kuitenkin aina tuuli nousee, mustuttaa vedet, kääntää kylmät pohjalta pintaan. Nyt sain kurkun, korvat ja selän kipeiksi  kylmissä vesissä ja flunssaksi äityivät. Vuoteen ei ole flunssaa ollutkaan.

Mökkisalaatti!

Kesäiloa

Eilen, tuulettomana hellepäivänä tein pyöräretken naapurikylään, kotikylääni jonne muutin tästä syntymätorpasta puolitoistavuotiaana. Ajoin rauhallisesti  metsäistä, syrjäistä hiekkatietä, jossa ei tarvitse pelätä autojen humisevaa virtaa. Ajellessa tuntee tuoksut: lämmenneen männynpihkan, viileänkirpeän suon, jossain jo tuleentuvan ohran, yhdessä kohtaa tyhjillään olevan kettutarhan lemahduksen. Kotikylän ensimmäiset punaiset talot tuovat omanlaisensa tunnelman. Siinä on järviseutumaista pienasumisen vaatimatonta, nättiä kodikkuutta.
Suuntana oli tietysti hautausmaa ja omaisten hautojen kastelu helteen alla. Minulla oli myös kutsu erään entisen iäkkään naapurin luo. Voi miten ihana koti hänellä oli vanhassa talossa, joka oli kalustettu vanhoin kalustein. Ei hän varmaan pahastu, jos laitan jonkun kuvan tähän. Ja mikä kiinnostavinta, talo oli kahteen kertaan siirretty vanhanvanha hirsitalo, jonka ovat aiemmin omistaneet isäni sukulaiset. Ehkä isän isoisä ja -äiti, joiden hautaa kastelin, ovat asuneet siinä 1800- luvun loppupuolella.

Palatessa piti tietysti käydä uimassa kotijärvessä. Pinta oli ehtinyt lämmetä. "Kuin keitettyä", sanottiin lapsena.Kaipa helle jotain verotti, kun kotona hetken aikaa vilisi salamoita silmäkulmissa ja korvissa oli painetta. Täytyy lähteä joskus toistekin tänä kesänä, kun tällaisessa pyöräretkessä on niin erityinen ilo mukana. Silloin pitää kiertää kylätie, joka kulkee kylän keskellä olevan järven ympäri.