Kylätiellä

Vahinko, etteivät ne helsinkiläiset nähneet tätä loistavaa kuuta ja kirkkaita tähtiä, koko viikonlopun kun satoi. Helsingissä ei näy kuun valo eivätkä kuun varjot. Niitähän minä siellä kaipasin, noita kotikylän peltoaukeilla sieluun painuneita elämyksiä.

Piti lähteä ulos katselemaan. Kuunvaloisella kylätiellä laskiessani naapurien valoja tulin ajatelleeksi kulmakunnan talojen historiaa viidentoista viimeisen vuoden aikana. Laskin, että postipiirimme (jossa asukkaat itse jakavat vuorotellen sunnuntaipostin) kuudestatoista asutusta talosta on enoni mukaanlukien kuollut sinä aikana kymmenen  ihmistä. Se on noin kolmasosa asukasmäärästä. Yksi talo on aina pimeänä. Kahteen on tullut asukkaat eläkeläispaluumuuttajina Espoosta, me ja eräs toinen pariskunta. Neljä taloa on lomakäytössä. Muutamassa talossa on vielä työikäisiä asukkaita, enemmistö on ikääntyneitä leskiä ja pariskuntia.

Mikä lie tilanne viidentoista vuoden päästä? Monessako on vakituisia asukkaita? Monenko pihapiirin nurmikot ovat muualla asuvien huolena ja ikkunat koko talven pimeinä?

Täällä kun on, tuntuu, että kylät eivät saisi kuolla, että pitäisi olla valoa, työn ääniä ja liikettä. Talojen runsasväkinen sukupolvihistoria elää mielissä: Tuossa on ollut usein kahdeksan lasta, tuolla kymmenen, kirkonkirjoissa oli usein toistakymmentä henkeä.  Ennen taloon jäi aina jatkaja, nyt se on harvinaista. Uusia taloja rakennetaan harvoin. Kuulin eräässä seminaarissa, että rakennuslupia myönnetään vain keskustaan ja äärimmille haja-asutusalueille, ei kyläkeskuksiin. Keskittäminen on kaavoituksen laki.

No, kukin meistä elää vain aikansa ja talo ei ole elävä olento, kuten mieheni on minulle huomauttanut. Kyläelämä on kuitenkin kulttuuria ja historiaa ja monen mielestä toimiva ihmismittainen elämäntapa. Kyläyhdistykset ja asukkaat koettavat pitää elämää yllä, tulta pesässä ja valoja palamassa.