Kaupassa näin pieniä tummia miehiä, käsissä chipsiputkiloita, juomaa ja tupakkaa. Tiesin, että he ovat thaimaalaista marjanpoimijoita, joita on paikkakunnallemme majoitettu 400. Alle neljän kilometrin päässä olevalle tyhjälle koululle heitä on sijoitettu 100. Tuli jotenkin myötätunto: voi kun löytäisivät nyt marjoja, nuo ahkerat pikkuihmiset. Melkein teki mieli maksaa heidän ostoksiaan. Onhan metsissämme marjoja, suurin osa jää poimimatta.
Toivuttani Tanskanmatkasta suunnistin minäkin metsään, vaikka mieluiten poimin vasta kun yöpakkanen on maustanut puolukat. Olin nähnyt runsaasti puolukkaa lähikallioilla mustikkaa poimiessani. Nyt oli aivan tyhjät mättäät. Löysin viisi marjaa! Siis kaukaiset poimijamme olivat ne löytäneet ja tehokkaasti tyhjentäneet. Polvi särkien palailin tienvarteen pyöräni luo.
Talomme lähellä oli onneksi tallella yksi hyvä paikka, muualla maillamme marjaa ei tänä vuonna ollutkaan. Poimin kiireesti kaksi sangollista, vaikka eivät olleet mieleni mukaisen kypsiä. Mietin, mitä sanon, jos tulee auto ja alkavat lähestyä mättäitäni. Näytänkö polvitukeani ja sanon: menkää kauemmas, minä en pääse.
Siis myötätuntoa, jos ei ole minulta pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti