Eilen, tuulettomana hellepäivänä tein pyöräretken naapurikylään, kotikylääni jonne muutin tästä syntymätorpasta puolitoistavuotiaana. Ajoin rauhallisesti metsäistä, syrjäistä hiekkatietä, jossa ei tarvitse pelätä autojen humisevaa virtaa. Ajellessa tuntee tuoksut: lämmenneen männynpihkan, viileänkirpeän suon, jossain jo tuleentuvan ohran, yhdessä kohtaa tyhjillään olevan kettutarhan lemahduksen. Kotikylän ensimmäiset punaiset talot tuovat omanlaisensa tunnelman. Siinä on järviseutumaista pienasumisen vaatimatonta, nättiä kodikkuutta.
Suuntana oli tietysti hautausmaa ja omaisten hautojen kastelu helteen alla. Minulla oli myös kutsu erään entisen iäkkään naapurin luo. Voi miten ihana koti hänellä oli vanhassa talossa, joka oli kalustettu vanhoin kalustein. Ei hän varmaan pahastu, jos laitan jonkun kuvan tähän. Ja mikä kiinnostavinta, talo oli kahteen kertaan siirretty vanhanvanha hirsitalo, jonka ovat aiemmin omistaneet isäni sukulaiset. Ehkä isän isoisä ja -äiti, joiden hautaa kastelin, ovat asuneet siinä 1800- luvun loppupuolella.
Palatessa piti tietysti käydä uimassa kotijärvessä. Pinta oli ehtinyt lämmetä. "Kuin keitettyä", sanottiin lapsena.Kaipa helle jotain verotti, kun kotona hetken aikaa vilisi salamoita silmäkulmissa ja korvissa oli painetta. Täytyy lähteä joskus toistekin tänä kesänä, kun tällaisessa pyöräretkessä on niin erityinen ilo mukana. Silloin pitää kiertää kylätie, joka kulkee kylän keskellä olevan järven ympäri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti