Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
sunnuntai 1. joulukuuta 2013
Virkisty ihminen
Valituspäivien jälkeen hain taas apua siitä mistä ennenkin; pitää tehdä jotain asian hyväksi, tässä ja nyt. Kerron oma-avusta, kun valitinkin teille.
Näin ilmoituksen eräästä kirjoituskilpailusta ja kirjoitin alkuversion tarinasta, joka sijoittuu kotikylän viisikymmenluvulle.Saa nähdä, lähetänkö. En ole saanut tehdyksi pyydettyä keijutaulua, en vaikka olen koko lapsuuteni piirrellyt tytönpäitä ja paperinukkeja. Keksin tehdä leikkaa ja liimaa- koosteen, jonka pohjana on Saima Harmajan Keijukaissatu. Ilmoittauduin pitkästä aikaa kansalaisopiston maalauskurssille tammikuusta alkaen. Ja viikonlopuksi menin kirjoittajakurssille, jossa opeteltiin muun muassa tarinan rakentamista, kuten jännitettä ja ristiriitaa. Joka välissä kirjoitettiin kymmenen- viidentoista minuutin harjoituksia. Tänään puhuttiin myös runoista. Piti yrittää aistivoimaista kirjoitusta. Yllättäen seuraava sepustus sai huomiota runona. Voin sen laittaa, minunhan ei tarvitse päteä kenenkään silmissä!
Kylmä vesi kaulaan asti,
sininen rengas kiristyy.
Iho kihelmöi,
lämmittää ison altaan.
Turkoosi, oranssi, sininen läike.
Lasten loiske ja hyppijän ilo:
Katto äiti!
Kankeat jalat, potkut vapaat.
Liike ja liike, eteen ja taakse,
liike ja liike, vesi vastaa.
Ikkunan takana valkoiset puut
ja talvitaivas.
Vyö kantaa,
pistos selässä lakkaa.
Kellun kattoa kohti,
näen putkisen taivaan.
***
Myrsky tempoo Torpan hormeissa, tuuli kohahtelee kuin olisi tulossa uuneista sisään.Mitähän tuolla ulkona pimeässä tapahtuu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti