Kuuntelin Inhimillisen tekijän keskustelua hiljaisuudesta. Menin iltamyöhällä ulos. Katsoin metsänrannan läpi matalaa kuuta, katsoin linnunrataa ja kirkasta tähtitaivasta Torpan yllä, kuuntelin. Metsä, kyntöpellot ja rakennusten kuunvalovarjot olivat hiljaa. Sitten erotin sadan metrin päästä muuntajan huminan. Kauempana haukahti koira. Piharakennuksen katto rasahti. Muistin, kuinka kerran Espoossa havahduin kuulemaan, kuinka koko ajan monelta suunnalta tuli taustakohina, autoteiden pörinä, vaikka sitä ei aivan vieressä ollut.
Tänä talvena voinkin paneutua hiljaisuuteen, kuunnella sitä ja sisikuntaani. Nyt ei tarvitse yrittää mitään. Tällä viikolla kyllä kuunnellaan nuoren elämän ääniä.
Kuura...niin, nyt on se kaunis aika. Meilläkin oli syksyn ensimmäinen pakkasyö, ei silti ihan kuuraa vielä. Kuunliljat ovat maata myöten ja aamu on kirpeä.
VastaaPoistaHiljaisuudesta ja melusta puhuttiin tv-ykkösen Inhimillisessä tekijässä monipuolisesti. Jäin miettimään kaupunkiliikenteen vaikutusta jatkuvana taustameluna. Siihen niin tottuu, ettei huomaakaan, ellei oikein jää kuuntelemaan.
En tiedä, miten se taustamelu vaikuttaa, johon on tottunut. Hiljaisuus tuntuu hyvältä ainakin silloin, kun se sopii mielentilaan. Joskus voi kaivata enemmän sykettä, väriä ja ääntä ympärilleen.
VastaaPoista