Armon vuonna 2015

Pian vaihtuu tämä vaikea vuosi uuteen, mutta tuskinpa mitään uutta, ainakaan hyvää, on odotettavissa. Vuosi sitten olimme Torpalla, saunoimme pihasaunassa, katselimme Senaatintorin vuodenvaihdetta, Seppo ampui kymmenkunta rakettia syrjäkylän hiljaiselle taivaalle, toivotettiin toisillemme hyvää alkanutta vuotta. Ei tullut mieleeni mitään aavistusta, että se olisi viimeinen yhteinen vuodenvaihde, vaikka seuraavan päivän blogissa toivoinkin voimia ja viisautta surun ja kivun päiviin. Ylihuomenna Sepon kuolemasta tulee viisi kuukautta.

Olen makaillut koko päivän, kun niska tuskitteli viime yön. Se ärtyy pään painosta. Olin eilen liikkeellä sisareni kanssa ja kipu yltyi. Haudalla palavat nyt kuitenkin kynttilät ja Torppakotikin käytiin tarkastamassa. Jos niska olisi kunnossa, olisin jäänyt sinne lämmittämään tupaa.
Olen katsellut koivunlatvojen pitsin liikehdintää tuulessa harmaata taivasta vasten ja seurannut maiseman tummumista iltaan. Olen sytytellyt kynttilöitä ulos ja muistopöydälle. On oikeastaan hyvä olla aivan levossa. Työaikana flunssapäivät olivat lepoa, latautumista ja ajatusten järjestämistä, aikaa itselle. Puun latvoista silloinkin sain voimaa. En voinut asua talossa, josta ei nähnyt puita.

Se on nyt näin, sanoisi Iida-täti, kaivattu hänkin. Kirjoitin tasan neljä vuotta sitten tähän blogiin itkeneeni liikutuksesta elokuvaa katsoessani. Totesin, etten ole muutoin pitkään aikaan itkenytkään. Toivoin ettei tilanteeni siinä muuttuisi ja että paljon itkeneiden kyynelet kuivattaisiin alkavana vuonna.
Itkujen ajan saamme jokainen joskus kokea, mutta siitä voi kirkastua myös uudenlainen ilo. Suru, ankara ilo, kuten Liisa Suurla (Mäntymies) otsikoi surukirjansa. Tätä kirjoittaessani sain voimakkaan välähdyksen, iloviestin, että näin on hyvä, että Sepon on nyt hyvä, että elämä jatkuu, että kuolemakin voi olla armoa. Oli kuin olisi verho hetkeksi heilahtanut auki ja minulle tuli hyvä olo.
Olkoon tuleva vuosi meille ja teille kaikille armollinen.

Surujen kitara

Olen yksin ollessani alkanut kuunnella enemmän musiikkia, mikä oli jäänyt television alle pitkäksi aikaa. Nyt niskaa lepuutellessani olen kuunnellut  vanhoja CD- levyjä, joita yhdessä kuuntelimme. Yksi sellainen on ihana Barbra Streisand: Woman in love, someone I used to love, Memory.
Vaikka enimmäkseen kävimme kuuntelemassa klassista musiikkia ja viime aikoina hengellistä, innostui Seppo suuresti Vain elämää- ohjelman toisesta ja kolmannesta kaudesta. Juha Tapio, Anna Abreu ja Jenni Vartiainen saivat hänen ihailunsa ja ohjelmaan kuuluvat levyt soivat kymmeniä kertoja. Juha Tapion "Kaksi puuta" oli suurin suosikki. "Kaksi vanhaa puuta, vaikket sitä nää, katsoo kevääseen, seisoo erillään ja jossain alla maan ne kaiken aikaa punoneet on yhteen juuriaan."
Yhteen aikaan suosikki oli Juicen "Vaiti, aivan hiljaa: Sinä seisot huiskutellen laiturilla, yli selän katsees liukuu vaieten, ehkä nähdään jossain muilla maisemilla, esiin kaivetaan tuo kaunis eilinen." Se oli helppo sijoittaa mökkisaareen.
Kuka oli se helisevä-ääninen folklaulaja, jota kuunneltiin jo kuusikymmenluvulla? Netin ihmeellisestä maailmasta löysin Joan Baezin, vaikka en muistanut nimeä. Tässä You Tube- videossa on useita lauluja, Let it be, Talo nousevan auringon jne. Jos video alkaa mainoksella, paina äkkiä oikeassa alakulmassa kohtaa "You can skip the Ad" ja "Skip Ad" niin pääset sen ohi. 

Musiikkimuistot vievät yhä kauemmas. 1967 kuuntelimme Jyväskylän ylioppilastalon osakuntatiloissa "Surujen kitaraa". "Kitara soi, surua soi niin hiljaa, soinnuista sen ilo on mennyt pois. Sinun lähtösi vei siitä riemun, suru vain siitä jäljelle jäi". Silloin jo oli tieto, mutta ei kokemusta siitä, miten rakkaus ja suru kuuluvat yhteen. Tänä aamuna olen onnellinen viime yön unesta, jossa Seppo tuli hellästi luokseni.

Ensimmäinen yhteinen musiikkimuisto on Guantanamera. Se tuli radiosta ensimmäisillä treffeillämme Jyväskylän Grillibaarissa. Sillä paikalla on nyt pizzeria. Kurkistan sinne ohi kulkiessani. Muistan tarkkaan, missä istuimme ja missä radio oli.

Lääkitys kohdallaan?

Pakko oli illalla lähteä päivystykseen. Lääkäri totesi, että niskassa on lihas pahasti tulehtunut ja turvonnut. Sain tulehduskipu-sekä relaksanttipiikin kankkuun ja Arcoxia 120 mg tulehduskipulääkkereseptin. Nyt tuntuu, että jo helpottaa, joskin jokin lukkomainen, kirvelevä kiristys niskassa vielä on.
Jonkinlainen lihasvaurio niissä raskaiden tavaroiden heivaamisissa siis tapahtui, vaikka en kipuja silloin tuntenut. Päinvastoin, tunsin itseni oikein voimissani olevaksi. Itseni ylitys kostautui. Lääkäri sanoi, että kyllä näitä nuorillekin tulee. Poika nuhteli minua toistuvasta varomattomuudesta. Kerroin, että vähän riskialttiina pidin itsekin sitä, kun kiipeilin yksinäni puhdistamassa korkean ladon liukasreunaisia räystäskouruja. Mutta mistä minä joka lähtöön kaverin otan? Tekisi mieli lähteä Torpalle lämmittämään  tupaa ja katselemaan kuutamoa, mutta lienee nyt parasta malttaa mielensä ja odottaa paranemista rivitalon helppoudessa.

Kipujoulu

Ei se niskakipu hellittänyt koko joulunaikana, paheni vain. Ei enää löytynyt hyvää lepoasentoakaan, vaan pyörin sängyssä pitkin yötä. Sain tutulta vahvaa relaksanttia, mutta ei toiminut. Muutoin oli leppoisa joulu kauniissa joulutalossa, mukavien ihmisten, hyvien ruokien, Pyhän Laurin kirkon jouluhartauden ja erityisesti pikku Een parissa.
Eilinen paluumatka oli suorastaan tuskaa. Otin junassa pari aspiriinia, joita laukustani löysin. Tuntui, että se helpotti. Illan mittaan otin pari lisää ja yllätyksekseni nukuin aamuun asti.Toivottavasti tämä menee  aspiriinin avulla ohi ilman lääkäriä ja  kipupiikkiä, vaikka kipukohta alkaa näköjään päivän edetessä taas niitata kiinni.  Minä en ole aspiriinia ostanut, sehän on vatsalle haitallista. Mies siis jostain syystä oli niin tehnyt.

Kartan ylitulkintoja ja psykologisointia, mutta kyllä ruumiillinen kipu esti psyykkisen kivun. Kymmenen vuotta sitten selkääni tuli magneettikuvassa näkyvä välilevyn pullistuma erittäin vaikean työtilanteen keskellä. Ihmeellisiä ovat mielen ja kehon funktiot, jos ne liittyvät toisiinsa.

Olen tässä lepäillyt ja lueskellut vanhoja suodattamatta kirjoitettuja vuodatuspäiväkirjojani eläkeajan alusta. Asumisratkaisujen haku, työ- ja perhe-elämän karikot, itsetunnon ongelmat menestyvän miehen vierellä, sisäisten ratkaisujen etsiminen sinä aikana on nyt kerrattu. Seuraavaksi revin ja hävitän vihkot. Ne ovat tehneet tehtävänsä. Mökki-ja Torppapäiväkirjat saavat jäädä.

Tuokiokuva 21.10.2006 klo 19.30:
"Nukahdin sängylle. Herätessäni kuulin, että Seppo katsoo televisiota. Olemme Espoon kodissa, olemme vielä molemmat olemassa, olemme tässä, on nyt."

Hyvää joulua

Kipu niskassa olen lähdössä junalle, mutta apua on hankittu. Apteekista uutta vahvinta tulehduskipulääkettä, mitä ilman reseptiä saa, kaupassa tapaamani blogiystävän kehoituksesta kylmäkääreillä hoidettuna ja sisaren kehoituksesta apuvälinepalvelusta haettu niskatuki kaulassa lähden matkaan. Toivon että osaisin olla iloksi niille, keiden kanssa tätä joulua vietän.

Samaa toivotan teille. Ilon ja siunauksen levittämistä niille, keitä tapaamme.

..ja sauvasi minua lohduttavat

Jatkoa pyhäiltana
Olen elänyt tänä iltana Sepon lapsuutta ja nuoruutta. Löysin vanhasta kansiosta hänen äitinsä vieraskirjan. Ensimmäinen maininta Seposta on kotisynnytyksen kätilön onnittelu vanhemmille ja jatko: "Komea Seppo poika syntyi tänään. Jumala siunatkoon edelleen Seppo-poikaa ja vanhempia samaten!"
Monet vierailijat ovat kirjoittaneet onnittelujaan, siunauksia ja kommentteja vuosien mittaan."Matti ja Seppo, perheen tenavat haastelevat tuossa vilkkaina asioitaan". Muistot vievät minut syrjäisen kylän syrjäiseen vapaakirkolliseen pienviljelijäkotiin, joka nyt on vuosikymmenet ollut pimeänä. Siellä oli lämmin tunnelma.

Käteeni sattui musiikkia etsiessäni Jorma Elorinteen laulama vanha, kaunis "Meren tiedän" CD-levy. Levyllä on muitakin ihania Hilja Aaltosen sanoituksia, kuten Kristallivirta sekä Mika Piiparisen sävellyksiä. Ne kuuluivat Sepon nuoruuteen ja ehtivät tulla minullekin tutuiksi, ennenkuin hän päättäväisesti irrottautui vapaakirkollisuudesta. Kyynelin kuuntelen niitä. "Kotirannan tuolla nään, kauniin kirkkaan määränpään. Sinne armon aallot vie, yhä valkenee vain tie. Armon meri se on". Siunaukset kantoivat häntä perille asti.

Hänestä on yksi kuva lapsuudesta ja yksi nuoruudesta, rippikuva. Katselin niitä, ihania molemmat. Näinkö saan käydä läpi koko hänen elämänsä, että hänestä tulee minulle elävän suhteen sijasta mielikuvien kiintymyssuhde, kuten Soili Poijula määrittelee.Hän kirjoittaa, että surevasta voi tuntua, että ihmistä oppii vasta tämän kuoltua rakastamaan niin kuin häntä olisi pitänyt rakastaa. Onneksi saimme kulkea monta vuotta eläkelaakson leppoisaa,valoisaa polkua ja oli enemmän aikaa toisillemme. Silti tuntuu, että monta kysymystä jäi tarkentamatta.
On kuin nämä aarteet olisi johdatettu käteeni tänä kyynellaakson päivän iltana.

Pimeä laakso

Oikein murheellinen päivä, synkkä, pimeä, lumi poissa, nurmikot märän vihreinä. Olkapäätä särkee jo neljättä päivää niin, että on vaikeata löytää asentoa, jossa kipu lievenisi. Raahasin kai liikaa raskaita tavaroita viime viikolla.
Olen makaillut ja hakenut enkeliviestejä iPadilta. Illalla tulin katsoneeksi laitteen valokuvia. Viimeisenä oli kuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. Se oli Sepon itsestään pikkumummolan parvekkeella  ottama kuvan kesäkuun lopulta. Hän oli silloin yksinään siellä yötä, minä olin lasten kanssa muualla. Hän katsoo kuin kuolemaa silmiin. En ole ennen nähnyt sellaista katsetta. Miksi hän otti itsestään kuvan? Edellinen omakuva on siltä yöltä, kun hän odotti tietoa ensimmäisen lapsemme syntymästä. Mitä hän ajatteli, pelkäsikö kuolemaa? Hän sanoi sillä viikolla, ettei asunnossa ollut kiva olla yksin.

Olen itse viritellyt hänen ammattikirjojensa siirtoa parempaan talteen, mutta nyt tuntuu, etten voi niitä antaa pois. Vaatteista oli helpompi luopua, kun halausvaatteet jätin. Antaa nyt työhuoneen olla ennallaan. En jaksa ajatella mitään.
On ollut pitkän aikaa rauhallinen ja normaali olo, mutta nyt tuli kauhea ikävä. - Tule takaisin, perutaan tämä kuolema, sanoin ääneen. Muuta en ole tänään puhunutkaan.
Eilen olin sukulaisen hautajaisissa samassa kappelissa kuin elokuussakin. En minä siellä itkeskellyt. Tänään on tällainen päivä.
Kirjat ja lesket sanovat, että kolmen vuoden jälkeen helpottaa. Elokuusta on vasta neljä kuukautta.

Poistoja ja löytöjä

Nyt on Torpan vajoissa ja aitoissa väljää ja siistiä, kelpaa siellä hiirten viettää joulua. Veimme eilen vävyn kanssa täyden kuomuperäkärryllisen tavaraa jäteasemalle. Vintistä hain vielä kuormaan monta laatikollista kirjoja, jotta tulee tilaa muualta siirrettäville. Joka konttiin riitti lajiteltavaa. Tämä operaatio jäi meiltä kesällä tekemättä ja se vaivasi minua. Seuraava peräkärryllinen on täynnä miehen koneita ja laitteita kuten halkomakone, klapisirkkeli, mönkijä, öljypulloja. Ne siirtyvät tyttären huusholliin. Kuulostelimme vävyn kanssa, että kyllä Seppo ne sinne antaisi, kun täällä käyttämättöminä menisivät piloille tai voisivat tulla nostetuiksi vieraisiin kyyteihin.
Tänään olen järjestänyt Torpan kirjahyllyyn rivitalolta tuomani kaksi isoa matkalaukullista miehen omaa tuotantoa. Piti poistaa vastaavasti kaksi laukullista kirjoja, että tuli tilaa. Jätin ne, joiden tiesin olleen miehelle tärkeitä vuosien mittaan tai joiden kirjoittajat olivat hänen kavereitaan. Mielessäni ikäänkuin hyväksytin hänellä jäävät ja poistettavat, ettei mene mitään hänelle tärkeätä. Erikseen otin ne, joiden uskon menevän kaupaksi kirppiksellä. Lopussa huomasin, että minun kirjojani on vain puoli hyllyllistä alimmalla, lattiatason hyllyllä. Onkohan tässä nyt jotain hassua?

Järjestellessäni viime viikolla kirppiksen kirjahyllyjä löysin lisää surukirjoja. Fredrik Wislöffin vuonna 1961 julkaistu "Sinulle, joka olet menettänyt läheisesi" oli kädessäni vuonna 1989 ilmestyneenä 21. painoksena. Mikä siitä on tehnyt noin suositun? Alussa oli kohtia, joista olin eri mieltä. Hän kirjoittaa, että surevasta tuntuu, ettei kukaan ymmärrä ja ettei suruaan osaa pukea sanoiksi. En minä olen niin kokenut. Monissa surukirjoissa moititaan, etteivät ihmiset osaa lähestyä surevaa oikein, vaan ovat ärsyttäviä. En ole sitäkään kokenut.
"Suru on Jumalan koulua", on eräs otsikko. "Mitä Jumala tarkoittaa ottaessaan rakkaan pois? Ensiksi: Hän tahtoo opettaa jotain meille eloonjääneille. Toiseksi: Jumala on toteuttanut salatun suunnitelman rakkaan vainajamme elämässä." En osaa ajatella, että lapsi kuolee, että vanhemmat oppisivat jotain, että leski jää yksin pienten lasten kanssa opetukseksi itselleen. Sen jo ymmärrän, että ihminen voi surun myötä kasvaa ja muuttua, mutta että Jumala sen takia tekisi tällaisia päätöksiä! Jälkimmäisen kohdan voin hyväksyä mieheni kohdalla, että Jumalan aika oli täynnä, varsinkin kun hän itse taisi olla sitä mieltä.

Kirjasen loppupuolella koetetaan katsella esiripun taakse, tuonpuoleiseen ja se on todella lohdullista lukijalle. "Taivaan autuudessa, vioista ja synneistä vapaina he kiittävät Jumalaa..Lasimeren äärellä seisovat katsovat taaksensa menneeseen elämään. Lasimeri on hiljainen ja kirkas kuin kristalli. Elämän arvoitukset on nyt ratkaistu.Täällä he ymmärtävät Jumalan tien, sen, joka kerran näytti niin arvoitukselliselta... Tiedämme, että ikuisuuden kauneus ja rikkaus ylittää rohkeimmankin ajatuksen.. Me pyyhimme kyynelen, ristimme kätemme -  ja kiitämme. Tämä kiitos yhdistää meidät ylhäällä oleviin..Muistojakin kallisarvoisempi on toivo, että kerran saamme nähdä rakkaamme. Jeesus sanoo, että meillä on vastaanottajat ikuisissa majoissa".

Wislöff rohkaisee vahvasti elämän jatkamiseen: " Elämällä on vielä paljon annettavaa. Uudet tehtävät kutsuvat, uudet ilot odottavat. Ei pidä eristäytyä, on lupa iloita." "Kaikille sureville kuuluvat profeetan sanat: -Minä annan sinulle aarteet pimeän peitosta, kalleudet kätköistänsä (Jes.45,3.)"
Tässä  taivaskuvauksen lohdutuksessa ja elämän jatkamiseen rohkaisussa taitaa olla Wislöffin surukirjan voima, tai minä koin niin. Toisille voivat monet muut kohdat olla tärkeitä.

Samalla kirppishyllyllä sattui käteeni kirja" Taivas on totta" nelivuotiaan Colton Toddin taivasvierailusta leikkauksen aikana. Lapsen kuvaukset muistuttivat Ilmestyskirjan näkymiä ja Jeesus oli kiva. Hän alkoi myös puhua sisarestaan, jonka tapasi taivaassa. Hänelle ei oltu kerrottu kohtuun kuolleesta sisaruksestaan.
Kirppiskirjasarjan lopuksi avasin Jaakko Haavion "Kirjeitä surukotiin". Se avautui sivulta, jossa sanottiin: "Rukoile Jeesuksen opettama Isämeidän rukous. Olet huomaava, miten se sana sanalta tulkitsee juuri sinun, surevan ihmisen ajatuksia. Rukoukseksi muutunut suru on lohdutettu suru". Viime keväänä Seppo, jolle uskontunnustus tuotti vaikeuksia, sanoi yhtäkkiä:  "Olen löytänyt Isämeidän rukouksen. Siinähän on kaikki. Tapahtukoon Sinun tahtosi." Siksi olen sen joka ilta rukoillutkin.Wislöff sanoo, että juuri surun aikana lukuisat ihmiset ovat kokeneet, mikä voima rukouksessa ja Jumalan sanassa on.

Vietän hiljalleen yksikseni muistojoulua Torpan pimeässä, puolikuun ja tähtien alla, että pystyn ensi viikolla rauhallisin mielin lähtemään Helsinkiin viettämään lapsiperheen joulua.

Hämärät näkymät

Mitä minä nyt elämästäni ajattelisin, mille rupeaisin? Yritän katsoa eteenpäin, mutta pilvet peittävät maiseman. On tämä ihmisen elämä hankalaa, kun ei yhtään tiedä, elääkö päivän vai kaksikymmentä vuotta eikä myöskään sitä, missä kunnossa tulee olemaan.

Olen lukenut Soili Poijulaa surutyöstä. Lähiaikojen tavoite on muodostaa edesmenneeseen uusi, henkinen muistosuhde. Vanha surutyökäsitys on kuulemma ollut, että menneestä irrottaudutaan, kiintymyssuhde pyritään purkamaan, muu olisi takertumista. Kaikki tuntemani vanhemmalla iällä leskeksi jääneet naiset ovat selvästi edelleen aviossa puolisonsa kanssa, sormukset sormessa loppuun saakka, yhteinen hautapaikka odottamassa. Aika voi kullata muistosuhteesta ihannekuvan.

Eilen oli pitkästä aikaa läsnäolon päivä. Oli taas tyttärentyttären koulun itsenäisyyspäiväjuhla koululla, kuudes  ja viimeinen kerta, kun tyttö siirtyy yläkouluun. Olimme koulun juhlassa yhdessä viisi kertaa. Kun jäin koulun luona bussista, tunsin yhtäkkiä että Seppo tuli viereeni ja sanoi selvästi: -Minä olen tässä sinun kanssasi. Kävelimme rinnakkain koulun pihaan lipunnostoon. Juhlassa hän istui vasemman käsivarteni tuntumassa koko ajan. Kyynelet valuivat hiljaa salin hämärässä. Kun tytär tuli hakemaan, itkimme kumpikin autossa. Omista aivoista nämä tuntemukset varmaan nousevat, mutta ne tuntuvat tulevan itsen ulkopuolelta, toisesta todellisuudesta. Niistä tulee lohtua ja kiitosmieltä, vaikka itkettääkin. Valokuvien, tavaroiden,muistojen keskellä tulee välillä edelleen tunne, että hän ei voi olla lopullisesti poissa, kun niin äkkiä katosi. Minun on muistutettava itseäni, että omin käsin laskin uurnan haudan pohjalle.

Surutyön yksi tulos voi lukemani mukaan olla, että jäänyt omaksuu puolisonsa parhaita piirteitä Haluaisin omaksua hänen lempeän katseensa ja kannustavat sanansa. Jatkuvaa ammatillista ja tieteellistä innostusta en pystyisi omaksumaan, vaikka yrittäisin kuinka.

Nyt, kun olen Jyväskylän yksiön "pikkumummolassa" pyörii mielessä, pitäisikö minun muuttaa tänne, tyttären perheen lähelle? Sade ropsahtelee parvekelaseihin, jouluvalot loistavat pimeää vasten. Täälläkin on koti. Kyllä minä yksiössäkin talvet asustelisin, olen pieniin oloihin tottunut. Mehän jaoimme tavallisen asunnon neliöt eri paikkakunnille elämän tarpeitten mukaan. Eivät ne tarpeet ole muuttuneet, mutta toisen kuolema on myös taloudellinen muutos. Kulunut viikko täällä on ollut vilkasta perhe-elämää, yökyläilyä, ruuanlaittoa, perinteinen jouluostospäivä tyttären kanssa, uimahallia, teatteria, lahjakassin rakentamista, tapaamista. Välillä jo tuntuu hyvältä istua yksin sukankutimen kanssa.
Kovin hiljaiseksi muuttui yksineläjän elämäni syksyn pimetessä. Nykyisellä kotipaikkakunnalla minulla ei ole ketään auttamaan, kun apua alan tarvita. Siis hankkiudunko tyttären vaivoiksi? Nyt vielä voisin jaksaa mennä täällä mukaan johonkin, missä tutustuisi ihmisiin. Entäs rivitalokodin kaikki tavarat, voi mikä vaiva. Torppa pidettäneen perheen hallussa, vaikka siitä tulee rasitus minun jälkeeni. Eihän sitä saisi myydyksikään. Tai voihan se olla joskus turvapaikka maailman kriiseissä, sitä Seppo ajatteli. Sain ajatuksen, että rakennan sinne peräkamariin hänen kirjalliselle jäämistölleen kotiarkiston, kun muut ratkaisut eivät tunnu edistyvän.
Pitää ottaa aikalisää, ei näitä ratkaista nyt, pitää antaa ajatuksille tauko, katsoa mihin elämä kantaa. Veli soittaa joka päivä ja kysyy, koska tulen.

Yksinoloa

Torppa on taas herätetty eloon. Minulla oli jo ikävä tähän kotiin. Takkamuuri on lämmennyt, ulkovalo näyttää pihapiirin ja kuusen ympärillä tuikkii rauhallisesti valoketju. Ostin uuden, kun viimevuotisen katkaisi lumitaakka. Seppo piti tällaisesta, missä muutamat lamput tuikahtelevat. Sanon kuvalle: Katsopa nyt ulos, löysin samanlaiset valot.

Mielessä on ollut koko päivän eilinen  Yle Femman vaikuttava dokumenttielokuva " Kunnes syöpä meidät erottaa". Filmi seurasi aivosyöpään sairastuneen miehen elämää ja hoitoa loppuun saakka. Vaimo hoiti häntä kotona kaikissa vaiheissa, koki aivosyövän edetessä muuttuvansa vaimosta hoitajaksi ja tunsi menettävänsä parhaan ystävänsä. Hän mietti, kumpi olisi parempi, tällainen hidas sairaus vai äkkikuolema. Hän piti tärkeänä, että pitkä prosessi antoi mahdollisuuden valmistautua. Ihailen ja ihmettelen hänen voimiansa. Dokumenttia voi katsoa Areenassa.
Sen tiedän, että Sepolle kuolema kynä kädessä oli toivomuskuolema. Enpä tiedä, kumman valitsisin, jos saisi valita, ehkä sen, minkä sain. Välimuotojakin olisi olemassa.

Aika tuntuu erilaiselta, kun on yksin. Lapsuusystäviä kävi kylässä, kun olin tullut. Valoisan aikana puuhailin ulkona, siistin vadelmapensaita ja siirsin risuja. Kävin infrapunasaunassa, söin. Nyt kello on vasta kuusi. Ulkona on täyspimeätä. Poirotiin on kolme ja puoli tuntia, sitä ennen on monikulttuurisuuskeskustelu.
Kello raksuttaa kuuluvasti, löi kuusi kertaa. Hellassa napsahtaa palava puu. Kai vuosi sitten oli aika samanlaista, ei sen ihmeempää menoa. Aika vain tuntui toisenlaiselta, jaetulta tai yhteiseltä.
No, aloitan uuden sukan, silmäilen välillä kuusen pilkahtelua. Hartaisiin säveliin on puoli tuntia. Sanon niinkuin veljeni pyörätuolissa: Tätä tämä nyt sitten on.

Aaltojen alla

Alkaa kyllä tämä itsetarkkailu tuntua jo liian itsekeskeiseltä, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Keskellä päivää lähdin ostamaan sukkalankaa kävellen. Oli ihana auringonpaiste, sininen taivas ja lumen valo kirkasti mielen. Ajattelin, että minä olen kuin toipilas, sairaslomalainen, joka käveleskelen keskellä päivää ottamassa valoa itseeni. Olenkohan minä jo toipilas?

Kotona siirtelin tauluja ja verhoja. Laitoin makuuhuoneeseen Sepon ostaman taulun ja tummat
verhot, jotka olivat viime talvena olohuoneessa. Huoneen ilme muuttui. Mitähän hän sanoisi? Annetaanko olla näin? Voi tule katsomaan! Kävele pihatietä, laita avain oveen, avaa ovi ja tule sisään!

Tämä on kuin aaltojen armoilla olemista. Minä olen matkoilla nauttinut lämpimän rannan isoista aalloista ja heittäytynyt niiden mukaan. Tämä on toista. Välillä on tyyntä, pieniä laineita, valo väreilee, sitten tulee iso tumma aalto ja imaisee mukaansa, huuhtoo vedet yli pään ja silmien, vetää syvälle ennenkuin päästää.

Vertaistukea

Tänään on ollut jotenkin hyvä olo. Sitä pohjusti viime yön hyvä uni, harvinaisen hyvä katkoton uni. Lumi kirkasti jo illalla nurmikoita ja tänään sitä on tullut lisää koko päivän. Kuva on viime talvelta, mutta samalta puut näyttävät nytkin.
Kirppiksellä oli hiljainen päivä, kun märän lumentulon lisäksi paikkakunnalla on joulumessut. Ehdimme jutella "kollegani" kanssa hänen leskeksi jäämisestään neljä vuotta sitten ja kummankin kokemuksista. Paljon niissä on samaa: hälisevien ryhmien karttaminen (en ole mennyt vesivyöjumppaan vaan käyn yksin hiljaisina aikoina),tarve olla aivan yksin sosiaalisten tilanteiden jälkeen, haluttomuus mennä ruokakauppaan ja laittaa ruokaa, nopea väsyminen, muistihataruudet varsinkin muutostilanteissa, puhuminen kotona ääneen puolisolle ja neuvojen kysyminen, sormusten pitäminen. "Joulun jälkeen sinulla on pahin ohi", hän lohdutti. Toisen lesken tapasin Halpa-Hallissa. Hänen miehensä kuoli kolme vuotta sitten. "Nyt on helpottanut. Toisena vuonna oli kova ikävä".

Olen tehnyt itselleni ohjeita:
-Varaa aamuksi jotain herkkua, mitä otat mielelläsi kahvin kanssa: kuten marjapiirakkaa, leipäjuustoa, hedelmiä, hyvää leikkelettä leivälle. On mukavampi nousta. Ja illaksi tummaa suklaata.
-Ulkoile joka päivä. Kun ahdistaa, liikunta helpottaa.
-Mene joka päivä ihmisten ilmoille. Jos ei ole muuta, niin vaikka kauppaan. Pysähdy juttelemaan, jos tapaat tuttuja.
-Mene sellaisiin tilaisuuksiin, joissa on helppo olla kuulijana tai katsojana.
-Korjaa hänen tavaroitaan pois vähän kerrallaan. Se on raskasta. Usein siinä pitää muistella joku asia, paneutua siihen ehkä syvemmin kuin ennen ja itkeä se. Ei koskaan enää, on se kova lause opittavaksi.
-Tee jotain, missä olet hyödyksi muille. Koeta ilahduttaa tai auttaa jotakuta, tule välillä ulos omasta kehästäsi. Tämä vaatii harjoitusta.
-Etsi jotain, missä voi nauraa. Vielä en ole päässyt siihen asti. Lasten kanssa on ainakin hymyilty.
-Hae hyvän läsnäolon hetkiä, jolloin ajatusten levoton virta hetkeksi laantuu.
-Soita ihmisille, joille voit soittaa. Tämä kohta ei ole juurikaan vielä toteutunut.
-Hyväksy, että päivät ja yöt vaihtelevat. Askel eteen, toinen taakse, ajan virta kulkee kuitenkin.
-Koeta ajatella, että hänelle oli hyvä lähteä nyt ja tällä tavalla. Käsityksesi vielä kymmenestä yhteisestä vuodesta oli vain uskomus, toivomus. Ei sitä ollut kukaan luvannut. Tämän kun sydän uskoo, pitäisi helpottaa.

****
Kaksi ihmistä on kysynyt, onko veljeni vielä sairaalassa. Ei ole, hän oli siellä vain pari päivää. Hän elelee palvelutalon kaksiossa koko ajan supistuvaa, tiukasti omaehtoista elämäänsä.

Perspektiiviä elämään

Yritin lukea, mutta en jaksanut keskittyä. Siirryin kirjoittamaan. Tämä tunnoistani kirjoittaminen on minulle terapiaa. Rinnan puristus ehkä hellittää. Mies aina toivoi minun jatkavan blogin kirjoittamista. -Niistä tiedän, mitä oikeasti ajattelet. -Eroaako se siitä, mitä tässä koko ajan höpötän? -No ei, mutta kuitenkin uskon kirjoitettuun sanaan.

Näen, että aika moni näitä lukee. Ihmettelen sitä, nämä kun ovat niin raskaita. Ehkä moni, jolla vielä on puoliso tai muu tärkeä ihminen olemassa, saa näistä vahvistuksen ajatella: Mitä haluaisin nyt häneltä kysyä, mitä haluaisin hänelle sanoa, mitä haluaisin tehdä, ennenkuin se on myöhäistä. Se tärkeä ihminen voi olla myös oma lapsi, oma vanhempi tai joku muu henkilö. Siis kuolemasta perspektiiviä elämään.

********

Oli kokonainen kirkkopyhä sisareni mieluisassa seurassa. Terrori-isku oli puheissa ja musiikissakin koko päivän esillä. Murheen ja pelon mittakaava on maailmanlaajuinen, mutta uhrien läheisillä myös yksityinen.

Jumalanpalvelus kirkossa, lounas ja körttiseurat opistolla, paikassa jossa miehen muistotilaisuus oli, käynti haudalla, illalla kirkossa Sibelius- konsertti Kiviniemen ja Hynnisen taidoilla. Istuimme siinä tutussa paikassa lehterillä. Siedätyshoitoa. Itkua pidättelin vain ehtoollispöydässä, jossa ponnistelin etten ajattelisi ehtoollispöytää soikiona, jonka toinen pää on tuonpuoleisessa. Vanhempien ja tätien suhteen se mielikuva on ollut lohdullinen. Ehkä joskus tulee aika, jolloin voin häntäkin siellä ajatella.

Isän syntymäpäivä. Hän kuoli yllättäen 61-vuotiaana. Nyt hän täyttäisi 99 vuotta. Sain rajuja, melkein hallitsemattomia itkukohtauksia pitkään hänen kuoltuaan. Mies oli lohtuna. Kun koira piti lopettaa, itkin kaksi tuntia ääneen. Nyt olen itkenyt toisella tavalla, suljetummin, usein sisäänpäin, kyynelet valuen, yksinäni.

Minä jäin päivän päätteeksi kiinni muistikuvaan konsertista Las Palmasissa kaksikymmentä kolme vuotta sitten. Olimme siellä Radion Sinfoniaorkesterin mukana. Viimeiseksi he soittivat Finlandian kuten nyt Kiviniemi uruilla. Muistan oopperatalon aition, jossa istuimme ja minäkin tajusin, kuinka suuri ero akustiikassa oli Finlandia-taloon. Ulkona oli lämmin pimeä. Voi niitä aikoja.

Surutyö

Surun kanssa elämistä sanotaan suomalaisessa käytännössä surutyöksi. En tiedä, mikä muu kuin käytännön järjestelyt tässä on työtä, kun olemiseen ei tunnu voivan paljon tietoisesti vaikuttaa. Prosessi suru ainakin on, mutta suuntaa ei ole helppoa havaita. Alkuajat ainakin toimii shokissa, kuin robotti. Tarvitaan pidempi aika kuin kolme kuukautta, että näkee onko tässä olemisessa suunta. Kyllähän minä tiedän, että surutyön tavoite on määritelmän mukaan tapahtuneen hyväksyminen ja suuntautuminen johonkin uuteen. Olotilat vaihtelevat. On pakko vain antautua, vaikka välillä kaikki tuntuu epätodelliselta ja pahalta unelta, josta haluaisi jo herätä.

Luin Tuija Wuori-Tabermannin kirjaa "Meitä oli kaksi". Jaan sen toiveikkaan ajatuksen, että kuolema on tietoisuuden  tason muutos, siirtyminen toiselle värähtelytasolle. Hänellä oli jatkuvasti läsnäolon kokemuksia, paljon enemmän kuin minulla.
Eräs mielikuva oli kiinnostava: "..joka tänne jää toisen jälkeen sulkemaan ovia." Niitä sulkemisia riittää konkreettisesti: tilejä, liittymiä, sopimuksia, tilauksia, vakuutuksia, monasti kodin ovikin.

En tahdo jaksaa seurustella enkä pitää yhteyttä ihmisiin, vaikka ilahdun ja mielelläni puhun, kun joku ottaa yhteyttä. Joku on ehkä loukkaantunutkin, kun en ole kutsunut käymään ystävällisistä tarjouksista huolimatta. Luin, että sydänsuru voi aiheuttaa fyysisiä muutoksia. Olen ottanut rinnan puristukseen miehen nitrosuihketta, jota hän ei tarvinnut. Fado- musiikki jakaa usein olotilaani.

Illat ovat alkaneet tuntua niin raskailta, että toivoin näkeväni edes unta hänestä pitkästä aikaa. Löysin eräästä laukusta hänen aluspaitansa,  jonkin matkan jäljiltä pesemättömän ja tutun tuoksuisen. Panin sen päälleni yöpaidaksi ja kutsuin häntä tulemaan unessa. Ja tänä aamuna näinkin unta, että hän tuli autosta pihaan reippaan näköisenä. Juoksin häntä halaamaan. Ajattelin, että hän on tullut takaisin. Tämä uni oli varmaan työvoitto, surutyötä, hetken lohtu. Eihän minun tarvitse koskaan häneltä sulkea ovea, vaan hyväksyä että suhteemme jatkuu sisäisellä tasolla ja ainakin minun sydämessäni.

Muista ja unohda

Eilen Akuutissa psykologi painotti, että myös unohtaminen on tärkeätä, nimenomaan ikävien asioiden unohtaminen ja taakseen jättäminen. Se ei onnistu torjumalla, vaan käymällä asiat läpi. Jossakin vaiheessa myös tietoinen pyrkimys unohtaa on avuksi. Tätä mahtoi myös mieheni tarkoittaa, kun hän usein sanoi tämän mielessäni pyörivän lauseen:  -Muistetaan sitten vain hyviä asioita. Onhan sitä pitänyt jo monessa vaiheessa antaa itselleen ja toisellekin anteeksi, mutta elämän kokonaiskuvaa kun yksin jäämisen tilassa kokoaa, nousevat hankalatkin vaiheet ikäänkuin rehellisyyden nimissä esiin. Siis kirjataan ne, mutta opetellaan jättämään pois tunnemuistista. Hänen laaja toimintapiirinsä rikasti paljon minunkin elämääni ja  järjesti runsaasti mieluisia muistoja. Elämän suunta oli kohti onnellista kumppanuutta ja iloa sen toteutumisesta.

Hengen asein- ohjelmassa muisteltiin sota-aikaa. Minulle nousivat sen ajan valokuvista haikean nostalgiset muistot neljä- ja viisikymmenluvun elämänoloista: puuaitoja, puuportteja, hevosia, lehmiä, pientä karjaa pihapiirissä, heinäseipäitä. Ovia ei lukittu ainakaan päivisin, yöksi porstuan reekeli ehkä pantiin paikoilleen. Minua nyt niin kiusaa tämä jatkuva avainten ja lukitsemisten kanssa touhuaminen. Puhelimia ei ollut ja silti pärjättiin. Ilma oli puhtaampaa. Muistellaan nytkin siis vain mukavia asioita.

Kuvassa on Torppa kaksikymmenluvulla. Muistan myöhemmiltä vuosikymmeniltä  nuo aidat ja portin, hilan, jota minäkin isuntuvalla ollessani menin avaamaan hevoskulkijoille. Muistan myös kuvan keskellä seisovan isoisän, joka kuoli ollessani vähän alle nelivuotias.

Hyvä päivä

Olen töppäillyt viime aikoina yhtä ja toista. Tänään moni asia ratkesi hyvään suuntaan.
1. Pyörä löytyi. Sen löysi Salen takaa mies, joka kirppiksellä pari viikkoa sitten kuuli minun kertovan asiasta. Hän lupasi katsella, kun työnsä puolesta liikkuu paikkakunnalla paljon. Korit puuttuivat, varmaan ne paikkakunnan nuorten tapaan oli heitetty heti jokeen, mutta muutoin vanha toveri on kunnossa. Pitää vain nyt viitsiä lukita pyörä joka paikassa.
2. Mieheltä peritty Windows Lumia lähettää nyt myös kuvia. Kolme henkilöä liikkeessä työsti sitä pitkän aikaa. Lopulta SIM-kortti ladattiin uudelleen ja a vot, kuva kulkee. Saunalahden liittymissä näitä vikoja kuulemma on. Siis ehkä ei ollut minun vikani. Olen aika lailla oppinut käyttämään älypuhelinta tai siis auttavasti.
3. Pilasin Canarialla hyvän lahjakamerani. Se pääsi kastumaan merivedessä. Vakuutuskorvauksen saannista ei ole tietoa, mutta vanha kamerani toimii edelleen ja pilaantuneen kameran siirtojohto sopii  siihen.
Eikö olekin hyvä päivä?

Hiljaiset päivät

Olen ollut yksin Torpalla tämän synkän, sateisen viikonlopun. Halusin tulla. Hella ei tahtonut saada savuja ulos, kun on niin raskas ilma.  Lauantaina kävin pyörällä hautausmaalla. Pyhäinpäivän aikana sinne oli tuotu viisi kynttilää. Siistin haudan ja laitoin uusia kynttilöitä sähkökynttilöiden lisäksi. Viereiseen hautaan tuotiin pian sen jälkeen serkkuni pojan uurna. Hautajaiset olivat parhaillaan menossa kirkossa, mutta en mennyt sinne.
Olen polttanut kotona muistokynttilää, jonka naapurit olivat tuoneet pyhäinpäivän hartaushetkestä, jossa kaikille vuoden kuluessa haudatuille oli sytytetty nimikkokynttilä. He siis olivat menneet kirkkoon puolestani.
Olen haravoinut pihaa  ja saunonut. Lämmitin itselleni pihasaunan. Luin miehen muistikirjaa keväältä 1979. Silloin hänen  työelämänsä  tulevaisuus oli vasta hahmolla. Monet ajatukset olivat iduilla. Paljon hän luki ja keskusteli. Oltiin elämän keskellä ja keskeneräisiä.
Kaiken aikaa nousee mieleen asioita, joita ei koskaan enää tapahdu. Ei koskaan mennä hautausmaille, ei koskaan lähdetä kauppaan, ei koskaan istuta autoon ja lähdetä, hän ei koskaan tule kotiin jonkun uuden laitteen kanssa, ei koskaan enää kömmi viereeni. Tyhjä tila tuntuu aina vain suuremmalta. Tytär sanoi tänään, että aivan selvästi isä puhui lapsille ja lapsenlapsillekin siitä, ettei hänellä ole monia vuosia jäljellä ja että hän on saanut elämältä niin paljon, ettei se ole paha asia. Mistä hän sen tiesi, kun ei ollut tietoa tästä hengenvaarallisesta sairaudesta, jonka laatu ei ole vieläkään selvinnyt? Jotenkin erityisesti sen on täytynyt tuntua, vaikkei kipujakaan ollut. Jos ja kun tämän puheen kuulin, ajattelin aina kymmentä vuotta. Itsekin puhun omasta kuolemastani, mutta ajattelen kahtakymmentä vuotta.
- Ei sitten surra kauheasti, muistellaan vain hyviä asioita. Helppohan sinun on sanoa!

Kyllä se näkyy 2

Poika lähetti lomakuvia. Niissä on kukoistava lapsi ja toimeliaat vanhempansa. (Lapsen isäkään ei yhtään hävinnyt lastensa kanssa puuhaileville ruotsalaisisille. Hotelli oli täynnä syyslomalla olevia ruotsalaisperheitä.)
Mutta parissa kuvassa on ryytyneen näköinen hahmo. Yleensä olen kuvissa tuhdimpi kuin luulen olevani, mutta nyt näytin jotenkin kutistuneelta. Painoa on kuitenkin mennyt vain pari kiloa. Näytän mankelin läpi menneeltä, vaikka hymyilen. Tätä se naapuri siis tarkoitti: -Kyllä se sinustakin näkyy.

Sunwing-lomalla

Reissu on tehty ja kaupunki nähty, tätini sanoin. Mukava aurinkoloma isossa perhehotellissa, jossa puolet aikuisista oli isovanhempia. Oli hienoa nähdä viikon verran pikku Een hymyjä ja ryömimisen  muuttumista lähelle konttausta sekä antaa vanhemmille tilaisuuksia lähteä syömään kahdenkesken.

Olin suruissani, kun en huomannut ennen varausta, että pyhäinpäivä osuu lomaviikolle. Tuli myös kolme kuukautta miehen kuolemasta. En ole varma, vuotivatko nenäni ja silmäni sinä päivänä vain äkillisen flunssan takia.

Kuuntelin ja katselin yksikseni aaltojen ikuista liikettä ja pauhua. Muistan, kuinka kaksikymmentäkolme vuotta sitten katselimme niitä toisella aurinkosaarella. Istuimme iltaisin rantakallioilla ja ihailimme auringon laskuja ja seurasimme tyrskyjen jylisevää taittumista kiviin.

Ajattelin, että minun pitää nyt koettaa sanoa hänelle hyvästejä näissäkin muistoissa. Ei, miksi yrittäisinkään jättää häntä, sielunkumppaniani, pois mielestäni. Kun vain pysyisikin mukanani. Muutenhan sieluni on yksin. Katsellaan siis yhdessä.

Matkalla

Vanha pari kulkee junan käytävää, pitelee tuolien selkänojista kiinni. Minä koetan kirjoittaa miehen puhelimella, jonka otin käyttöön.
Tuntuu, että tähän asti olen hoitanut "meidän asioita". Nyt kun ne vähenevät, aukeaa syvä tila. Paluuta entiseen ei ole. Tieto ja tunto ovat eri tasoilla.
Kaikki itkettää. Miehen siistit nimilaput laukussa, laukkuvyö jota en osaa laittaa. Hän on taas kaikessa mukana. Ei voi kuin elää tätä hetkeä. Vähän pitää koota itseäni, kun menen pojan anoppilaan yöksi varhaista huomista lentoa varten.
Että olen nyt siis omillani 48 vuoden jälkeen. Hitaasti se tieto hiipii koko olemukseen ja unohtuu vähän väliä.

Väri on turkoosi?

Loman väri on turkoosi. Niin ajattelin. Pojan perhe on kiltisti kutsunut minut kanssaan Kanarian lomalle. Toivon vain, että ei tarvitsisi sanoa niinkuin tuttavani, joka myös lähti lapsen perheen kanssa lomamatkalle muutama kuukausi miehensä kuoleman jälkeen. Hän sanoi: -En ollut hyvää seuraa. Se oli liian pian. Pakkaustunnelmat eivät ennusta hyvää seuraa. Aina lähdettiin yhdessä. Siinä oli oma erityinen tunnelmansa.

Aina tähän mattoon tulee harmaita raitoja.Tänään veli joutui sairaalaan. Lauantaina jo käytin häntä päivystyksessä. Tulehdusarvot ovat siitä nousseet, on kuumetta ja verenpaine menee liian alas. Tulin äsken sairaalasta ja lupasin mennä illalla uudelleen käymään. Huomenna kuitenkin lähden.
--
Kuunneltiin kauniit hartaat sävelet ja iltahartaus aivan rauhassa. Veljeen on tullut jotain haurasta. Lähtiessä pitää aina siunata.

Kyynelkonsertti

Menin kirkkoon hengellisten toivelaulujen ja kolmen kuoron konserttiin. Istuin parvelle paikkaan, jossa usein istuimme. Siitä on hyvä näkyvyys ja kuuluvuus. Muistelin, milloin viimeksi siinä istuimme. Ei siitä ole pitkä aika. Nytkin olisimme menneet.
Aukeni läsnäolon tuntu pitkästä aikaa. On ollut monenlaisia päiviä: turtana olon päiviä, jolloin on vain istunut vakuutusyhtiön konttorissa ja muuttanut miehen nimissä ollutta kotivakuutusta omiin nimiin tai laittanut vireille S-pankin yhteistilin purkamista ja ajatellut, että mihin haihtuivat ne 48 yhteistä vuotta. On ollut hetkiä, että onko hän täällä ollutkaan, tai että ikäänkuin ohuesti muistaa, että tuossa hän istui ja teki Ilta-Sanomien sanaristikot joka päivä. Joskus taas sanon kuuluvasti, että tule jo kotiin, olet jo ollut liian kauan poissa. Välillä suren menneitä, tukalia ruuhkavuosia. Välillä ihmettelen, miten näinkin hyvin olen nämä kuukaudet selvinnyt.

Siellä parvella hän oli taas vieressäni. Tiesin, milloin olisimme katsahtaneet toisiimme musiikista ilahtuneina. Olisimme kävelleet hiljalleen kotiin. Kyynelet valuivat koko konsertin ajan. Parempi se kuin turtana olo.

Näin alhaalla monta leskeä. Näin  pariskunnan, joiden poika kuoli onnettomuudessa juuri ajokortin saatuaan. Näin naisen, jonka poika teki itsemurhan. Kaikille  hengellinen musiikki sanoittuu omaan elämään liittyväksi, varmaan usein lohduksi. Ehkä minua on  ympäröinyt tässä kaikessa "hyvyyden voiman ihmeellinen suoja".

Tajusin jollain uudella tavalla, millainen kallio hän oli ollut elämässäni. Moni asia on ollut harhaa ja haihatusta. Ihmeellistä, että sain sellaisen lahjan elämääni.
Suurin osa kuulijoista oli pariskuntia. Tajusin ensimmäistä kertaa, että olen nyt todella yksin. Istun tässä yksin. Ystävät ja lapset ja lastenlapset ovat eri asia.

"Elämän näen pientareelle piirtyvän;
Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän:
ihmisen on määrä kotiin päästä kerran."

Ihanaa apua

Tänään oli se päivä, kun miehen auto lähti pihasta myytäväksi. Sateinen, harmaa syyspäivä, mutta sitä valaisi lankomiehen ja hänen poikansa suurenmoinen apu. Suvun vanhin on ottanut minut huolenpitoreviiriinsä. Pyöräasianikin ratkesi toistaiseksi. Veljen polkupyörä, käyttämättömäksi jäänyt Ainotar, haettiin toisesta kylästä minun käyttööni. Ehkä se Ainokin vielä jostain palautuu. On ihmeellistä saada näin konkreettista apua asioissa, joita ei itse pysty hoitamaan. Seuratkoon auttajia kiitoksen siunaus.

Autokatos on tyhjä. Otin kuvia auton viimeisestä lähdöstä sateisesta pihastamme. Itkujen jälkeen tuli tilaa muistella, kuinka paljon mukavia matkoja siinäkin autossa tehtiin. Leppoisia, pysähteleviä, kahvitaukoja nauttien. Viimeisellä pitemmällä matkalla kuljeteltiin lapsenlapsia huvipuistoon ja pysähdeltiin muutenkin matkan varrella. Matkoilla juteltiin tai kuunneltiin radiota. Jos ei ollut sopivaa radio-ohjelmaa, hän usein sanoi: -Kerro jotakin. Sanoi mielellään kuuntelevansa selostuksiani. Ainakin toisella korvalla.

Eihän ihminen ole tavaroissaan, mutta  ne kantavat muistoa. Niitä voi koskettaa.  Niitä voi rutistaa.

"Muistellaan hyviä asioita". Pari päivää sitten pystyin itkemättä muistelemaan hienoa aikaa Kuopiossa syyskuussa 2011. Otin miehestä kuvan Snellmannin patsaan edessä. Käveleskelimme puistossa, kun olimme valmistelemassa väitöstilaisuusjuhlallisuuksia. Hänen ilmeensä kuvassa on todella onnellinen, tyytyväinen, silmät tuikkivat iloisen lämpimästi, hän on elämää täynnä. Sain jakaa sen huippuajan hänen kanssaan. Kiitos siitä!

Ymmärsinkö kuitenkaan

Olen kirjoittanut tähän blogiin kolme kertaa, että mies sanoo usein illalla: Taas yksi päivä lähempänä kuolemaa. Ensimmäinen kerta oli tammikuussa 2014. Kirjoitin että se tarkoittaa sitä, kuinka osaisi elää hyvin loppuelämän päivät. Vastasin yleensä, että kiitos tästä päivästä. En kysynyt koskaan, miksi sanot noin. En kysynyt, uskotko päiviä olevan vain vähän jäljellä. Miksi en kysynyt? Monasti nukuin, kun hänellä oli yöllä sydämen ahdistusta. Ei hän herättänyt, vaikka olin kehoittanut. Jos heräsin ja sanoin soittavani ambulanssin, hän kielsi kiivaasti. Eihän se sydän ollutkaan, joka petti, vaan jokin ruumiinavauksessakin löytymättä jäänyt kohta suolistossa.

Jätinkö hänet yksin kuoleman ahdistuksen kanssa? Hän oli erittäin huolestunut terveydestään. Hän luki valtavasti terveellisestä ravinnosta ja pidimme diabeteksenkin hyvällä tasolla ilman lääkkeitä, vähähiilihydraattisella ruualla ja marjoilla. Vitsailin, että hän on google-yliopistosta valmistunut ravitsemustieteilijä. Näin kyllä, että hän oli kesän aikana väsynyt, usein kalpea ja hiljaisempi. Lääkäriin hän ei mielellään mennyt, uskoi että vaivaa turhaan. Minun patistuksestani hän meni silloin kun meni ja mielestään melkein turhaan aina,kun ei löytynyt mitään uhkaavaa. Väsymyksen syytäkään ei heinäkuun käynneillä löytynyt.

Tänä iltana minua alkoi ahdistaa ajatus, että kantoiko hän pelkoa ja aavistustaan sittenkin liian yksin. Hän sanoi monasti aivan viime aikoinakin, että meillä ei varmaan ole enää mitään puhumatonta asiaa. Ja että ei sitten surra kauheasti, vaan ollaan kiitollisia, kun elämä on ollut meille uskomattoman hyvä. Olin samaa mieltä, paitsi en suremisesta. Olen kirjoittanut nämä asiat ennenkin, mutta ne valtaavat taas mielen. Mitä hän olisi sanonut, jos olisin osannut kysyä tarkemmin? Ei hän koskaan minulle sanonut suoraan, että uskoo pian kuolevansa, niinkuin useat muut ovat ymmärtäneet hänen sanoneen. Jäikö näin iso asia puhumatta? Enkö uskaltanut kysyä? Mitä hän olisi vastannut? Kun saisi edes yhden hetken siellä Torpan iltavuoteella takaisin! Olen tavannut useita, jotka saattoivat sairastavaa miestään tai vaimoaan vuoden ja parikin ja saivat hyvästellä. Se oli raskasta aikaa, mutta yhteinen ja jaettu elämän päätös. Hän ei halunnut "varjelusta pahasta äkkikuolemasta", vaan pitkästä kitumisesta toisten hoidettavana.Hän lähetti viimeisen kolumninsa puolitoista tuntia ennen ambulanssin kutsumista, pääsi siis lähtemään aivan "saappaat jalassa". Ehkä se oli hänelle hyvä elämän päätös. Yritän lohduttaa itseäni sillä.

Rakkauden riski

Juuri äsken katsoin televisiosta norjalaista ohjelmaa "Rakkauden sanoma". Siinä eron kokenut nuori nainen haastatteli sairaalapappia. Pappi sanoi, että kuolema tai menetys ei ole ongelma, joka pitää ratkaista ja hallita, vaan olosuhde, taakka, jonka voi jättää Jumalan käsiin. Rakkaus ja sitoutuminen liittyvät aina surun ja menettämisen mahdollisuuteen. Tämä jätetty nuori nainen ei uskaltanut enää sitoutua, heittäytyä vaaraan. Papin mielestä hän halusi hallita myös rakkautta. Tässä on ajattelemista. Minulla kesti todellinen sisäinen sitoutuminen vuosikausia. Pelkäsin menettämistä enkä ollut tottunut läheisyyteen.Mies oli tässä kypsempi, kuin lämmin kallio.

Se hyvä puoli pyörän menettämisestä oli, että kävelyurakkani antoi ensimmäisen kunnon unen. Nukuin ensin sohvalla Poirotin lähes loppuun ja sitten siitä aamukuuteen. Aamuvarhaisella aloin järjestää miehen työhuonetta. Juuri mitään en laittanut pois, mutta järjestelin ja yhdistelin. Katselin mappejakin. Siellä on tallessa kymmenien vuosien tekstejä, vanhoja kalvoluentoja, kellastuneita konekirjoitusarkkeja, moneen työpaikkaan ja hankkeeseen liittyviä tekstejä ja materiaaleja. Kysyin joskus, mitä niille tehdän, jos joudun niitä käsittelemään. Hän ei vastannut mitään.

Välillä tuntui että tunkeudun toisen yksityisalueelle, vaikka ei vastaan tullut mitään minulle uutta. Tuntui oudolta. Hän oli läsnä kaikissa papereissaan ja laitteissaan. Ei löytynyt mitään henkilökohtaista kirjoitusta, kaikki ovat asiatekstejä. Taas tuli virsi-ilta. Siionin virret ovat rukousta.

Tämä tästä puuttuikin

Eilen minulta varastettiin polkupyörä, ainoa kulkuvälineeni. Torpalla on kyllä toinen pyörä. Se vietiin uimahallin pihasta illalla, kun olin uimassa. Hyvä Aino-merkkinen huollettu mummopyörä, johon olin laitattanut nastat eturenkaaseen talvea varten. En tiedä, miksi en pannut sitä lukkoon, en aina muulloinkaan. Ajattelin, ettei sellaista mummopyörää kukaan vie, mutta nyt olen kuullut, että ne ovatkin suosiossa. Tein netissä rikosilmoituksen. Olen kävellyt kilometrikaupalla katsellen, löytyisikö se jostain ojasta. Olen puhunut parille nuorisoryhmälle, jos olisivat kuulleet. Pari tyttöä sanoi tuntevansa sellaisia, jotka varastavat pyöriä ja lupasivat kuulostella. Kuulin, että täällä kiertelee pakettiautoja, jotka nappaavat kyytiin lukittujakin pyöriä ja vievät rajojen taakse. Koulukaveriltani oli hiljattain kadonnut ison kaupan pihasta lukittu pyörä keskellä päivää,kaupassakäynnin aikana.
Mieheni oli ostanut Ainon minulle ja itselleen Oivan ehkä jo yhdeksänkymmenluvun puolella Espoossa. Silloin ajattelin, että vähän mummomaisen osti, mutta nyt se oli mieleinen jo pitkät ajat, runkokin tarpeeksi matala.Pitää nyt katsella uusi. Hyväkuntoinen käytettykin kelpaisi, ehkä löytyy kirppiksiltä.Että hyvästit sillekin muistolle.

Etappeja

Perunkirjoitus oli viime maanantaina. Aivan asiallinen tilaisuus. Arvasin, että oloni helpottaa tämän etapin jälkeen. Tilaisuuden valmistelu oli minulle kuin tenttiin valmistautumisen stressi. Olen nukkunut paremmin, en aivan ilman troppia, mutta pitempään. Päivällä on kuin rentoutunut väsy. Joskus on tullut mieleen vauva-aikojen valvomiset. Silloinhan hormonit auttavat äitiä. Joskus ihmettelen, miten huonoilla unilla olen jaksanut aika paljon, verrattuna siihen miten vähästä väsyin viime vuosina. Onkohan olemassa elämän loppupäänkin "hormonimyrskyä", joka auttaa jaksamaan loppuselvittelyissä?

Monet säilyttävät edesmenneen vaatteet koskemattomina vuosikaudet. Minulle tuli olo, että ne voidaan viedä pois. Tuttavapiirissä eikä kirppiksemme asiakkaissa ole ketään sen kokoisia. Tänään miehen vaatteet ja kengät haki vaivattomasti eräs realisointikauppias, jonka löysin netistä. Tavaraa oli paljon, kaikki isojen miesten erikoisliikkeistä ostettuja. Jätin muutaman minulle mieluisimman vaatekappaleen muistoksi.Joogavaatteena minulla on hänen tummansininen villapaitansa. Se on ohutta villaa ja ihanan lämmin. Se toimii, vaikka yltääkin melkein polviin.

En tiedä mitä jälkivaikutuksia näillä poistamisilla tulee olemaan. Auto haetaan viikon päästä. Kun auto, miehelle rakas ja tärkeä tavara, on katoksessa, tuntuu että hän on jotenkin vielä kotona. Mitä tapahtuu sitten, kun kaikki jälkiselvitysasiat on hoidettu? Minua on kantanut asioiden hoitaminen: Soita sinne, odota se paperi, odota lasku, käy hoitamassa tämä.

Hautajaisissa eräs nainen sanoi, että kaunis sää auttaa surun aikoina. Viime päivinä olen nauttinut syyskirkkaista päivistä. Olen kulkenut metsissä, mikä on minulle terapiaa. Eilen löysin yllättäen hyvän puolukkapaikan. Marjat olivat jo pakkasen puremina ohutkuorisia, kuin pehmeän makuisia karpaloita, mutta poimin niitä muutaman litran.

Olen jotenkin tullut toimeen yksinkin. Olin tottunut kulkemaan itsekseni marjassa, pyöräilemässä, uimahallissa, muissa harrastuksissa. Ehkä vaikeampaa yksinolo on sellaiselle, joka on mennyt joka paikkaan vain puolison kanssa. Usein tulee mieleen miehen lauseita toisen kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, että muistellaan sitten kiitollisina hyviä asioita. Hän ikäänkuin valmisti minua tähän. Minä ajattelin loppuun asti, että meillä olisi vielä ainakin kymmenen yhteistä vuotta. Välillä olen ollut vihainen, kun näen meitä vanhempia ihmisiä. Yksi ainoa hyvä puoli tässä on. Hän kammosi avuttomaksi ja toisten käänneltäväksi joutumista. Sitä kesti nyt vain kaksi päivää, täyttä tuskaa kyllä.

Eilen ajattelin marjakalliolla: Pitääkö minun päästää hänestä irti ja sanoa, että saat lähteä sinne, missä jo olet. Niinhän sanotaan, että pitää päästää irti, että pääsee eteenpäin. Mihin eteenpäin? En ole sanonut sitä vielä.

Sydänkipua

Sydämessä on alkanut tuntua kipua ja rintaa puristaa. Kai se on väsymyksen ja sydänsurun tuotetta. Kuoleman suru on kyllä paljon raskaampi sana kuin sydänsuru. Hoidoksi siihen luin itselleni Anna-Mari Kaskisen runoa kirjasta "Ota hänet vastaan". En ole pitkään aikaan nähnyt miehestäni unta enkä tuntenut läsnäoloa, hän on ollut poissa. Vain vaatteet, kengät, kirjat, kansiot ja tietokoneet ovat paikoillaan. Hän voisi mielestäni sanoa minulle samaa kuin tämä ihana runoilija. Kirjoitan sitä mukaa kuin pystyn näkemään.

Silloin kun en ole enää täällä,
Kun soittaa ylitseni tuuli hiljainen,
On taivaan Isän käsi pääsi päällä.
Jää sydämeesi lämpö rakkauden.

Silloin kun en ole enää täällä,
Vaan lähden sinne, mistä saavuinkin,
et yksin kulje pimeällä säällä,
On vierelläsi siipi enkelin.

Silloin kun jo olen täältä poissa,
Jää siunauksen sana elämään.
Niin paljon rakkautta vuosissamme noissa.
Se kaikki, kaikki talteen kerätään.

Pää sumussa

Kaikenlaista sekoilua sattuu ja ainakin tuntuu takkuiselta, kun kuukausien väsymys päässä asioi. Ei melatoniini paljon auta. Päiväkausia on mennyt pikkuasioiden säätämiseen. Ensin torpan murtohälytin alkoi piipata. Vaihdoin patterit, mutta en saanut laitetta toimimaan. Se moitti vain tiedonsiirto-ongelmaa. Kävi ilmi, että laitteen asentanut firma oli kokonaan lopettanut, eivät olleet edes vaivautuneet ilmoittamaan siitä. Löytyi uusi firma ja asentajakin tuli lopulta paikalle. Jaha, laitteen puhelinliittymä oli katkaistu samalla kun miehen kännykkäliittymäkin. Se ei siis olisi lähettänyt viestiä pariin kuukauteen, jos olisi murtauduttu sisään. Ei tullut testatuksi viime aikoina. Piti siis mennä avaamaan uusi liittymä ja asentajan tulla uudelleen.
Sitten ajattelin vaihtaa puhelimekseni miehen älypuhelimen ja juuri nyt siksi, että ensi viikonloppuna lapset neuvoisivat minua sen käytössä. Peruspuhelimellani Dorolla viestin kirjoitus on todella takkuista ja kuvamuisti pieni, mutta mikä tärkeintä, se kuuluu syrjäkylällä. Hankin adapterin, jolla SIM-korttia voi vaihtaa paikan mukaan. No enpä osannut edes lisätä miehen puhelimeen nimiä. Ja kas, nimilistasta puuttui monia nimiä, kaikki N-O-P-ja R-alkuiset. Liikkeessä todettiin sitten, että kolmasosa nimistä jäi uudessa yrityksessäkin siirtymättä uuteen korttiin. Perunkirjoittajan numerokin oli hävinnyt ja oli asiaa. Nyt on sitten taas käytössä vanha puhelin, mutta se alkoi pätkiä keskustassa. Ei olisi juuri nyt pitänyt alkaa puhelimen vaihtoon. Perunkirjoitus on ensi maanantaina. Eilen soitettiin, että puuttui vielä jotain ja piti kiireellä etsiä kadonneita numeroita ja tilata puuttuvia tietoja. Olivat vasta nyt alkaneet tutkia papereita.

Oli vähän heikko päivä. Käsistäni katosi merkillisesti pankissa maksamani laskun kuitti. Unohdin ostokseni kirppikselle työvuoron jälkeen. Unohdan usein, mitä aioin tehdä. Salasanat menevät usein väärin. En jaksanut lähteä uimahalliin. Onneksi yksi ystävä soitti ja joutui kuulemaan hermostunutta valitusta. Valittaminen kyllä auttaa. Illalla piti vielä kuunnella körttivirsiä ja sain pikku hiljaa itseni rauhoittumaan. Nyt pitäisi asioiden olla tällä tietoa kunnossa. Liikkeissä on oltu auttavaisia. Miehen autovakuutuksen maksustakin sain IFiltä ystävällisen kohtelun, eräpäivän siirron, kun auto menee piakkoin myyntiin. On ollut aivan kuin kiirettä ja paljon muistettavaa. On pitänyt ottaa oikein kalenterikin esille. Ei kai tällaista selostusta kukaan jaksa lukea, mutta kuittaanpa taas muutaman huonomman surupäivän. Kunpa saisi taas nukutuksi yhden paremman yön.

Monet ovat kysyneet veljestäni. Onneksi hänen asiansa ovat aika vakaat eivätkä ole nyt vaatineet minulta suurta huomiota. Hän soittaa päivittäin ja kysyy, miten nyt menee. Käyn hänelle kaupassa kerran pari viikossa. Maksan laskut, joita ei saanut suoramaksuksi. Hän ei lähde asunnostaan juuri minnekään, ei enää kauppaankaan tai kotimökkiin käymään. Hän on jotenkin jumiutunut tai ei jaksa. Kunto heikkenee, kun ei voi liikkua. Puhe on usein epäselvää, mutta ajoittain selvääkin. Omat rutiinit ja tutut vierailijat tuntuvat riittävän ohjelmaksi. Oli hienoa, kun paikallislehti julkaisi hiljattain kuvan kanssa jutun hänen entisestä toiminnastaan kotikylän urheilun ja yhteisöllisyyden hyväksi.

Virsi-ilta

Ilta pimenee Torpan ympärillä. Miehen laittamat aurinkovalot syttyvät monella suunnalla. Taivas syttyy kirkkaisiin tähtiin, Linnunrata kulkee talon yli.
Minulla on yksinäinen virsi-ilta. En ole ollut näinä aikoina kovin hengellisellä mielellä enkä ole ajatellut asioita niillä termeillä, mutta nyt tuli ikävä Siionin virsiä. Kaapista tuli käteeni avaamaton CD "Armollinen ainian", jossa Juha Uusitalo laulaa Wilhelmi ja Väinö Malmivaaran rukousvirsiä. Urut ja sello soittavat sovituksia kauniisti. Körttivirren ainutlaatuinen poljento on merkillisen lohduttava, ainakin sellaiselle jolle se on lapsuudesta tuttu. Säkeet jäävät soimaan päähän. Hän sen levyn oli varmaan ostanut jostain tilaisuudesta.
Olen ollut kovin touhukas toista viikkoa, saanut miehen muistonkin kauniiseen pakettiin kuvakirjana ja haudan hyvään kuntoon.
Tänään hän tuli viereeni. Tytär ajoi tuttua tietä keskustasta Torppaa kohti. Sanoin Karhunkylän kohdalla: -Ajoimme tätä tietä varmaan tuhat kertaa ja Longinoikoosella katselimme aina pilvitaidetta. Samassa tunsin sekunnin tai parin ajan, että hän oli vieressäni kookkaana, lämpimänä aivan lähituntumassa, tuoksukin tuntui. Ei ole muisto paketissa, vaan aivan läsnä, itkusilmissä tyhjässä tuvassa, puristuksena rinnassa, tulossa pihalta sisään.
"Jo laskea sain
Mä sauvani kyynelten tiellä.
Oi armosta vain
Soi Isäni itkuja siellä.
Hän minutkin näin
Vei vaivasta Kristuksen luokse.
Siis Herrahan päin
Vain ystävä, aina sä juokse.

Nyt ylistäkäät,
Te kulkijat vaivojen tiellä,
Ja nostakaa päät,
Te kyynelin kylväjät siellä,
Kun syntinen vaan
Saa nukkua haavoihin Herran
Ja helmasta maan
Taas herätä taivaassa kerran!
(Virsikirjan virressä 244 ensimmäinen säkeistö alkaa "Te murheelliset, kun kuljette kyynelten teitä".)

Kyllä se sinusta näkyy

Tuttava katsoi minua tarkkaan ja sanoi: -Kyllä se sinustakin näkyy. Puhelimme pitkään tienristeyksessä. Olin juuri sanonut, että en ole laihtunut niinkuin monet tässä tilanteessa, vaikka ruoka ei kiinnostakaan. Hän ei voinut nähdä myssyni alta, kuinka harmaat ovat hiuksissa lisääntyneet.
Hän kertoi oman tarinansa. Hän oli jäänyt kolmikymppisenä äkillisesti leskeksi kahden pienen lapsen kanssa. Hän koki että oli selvinnyt Jumalan avulla, jonka kanssa kuitenkin joutui käymään syvällisen Jaakobinpainin. Lasten takia piti jaksaa vaikka ei olisikaan jaksanut.
Olen kuullut monia, monia leskeksi jäämisen kertomuksia, miehiltä ja naisilta. Tuntuu, että lesket ovat rohkeimpia lähestymään surevaa, vaikka olisivat vähän vieraampiakin. He uskaltavat kysyä ja myös kertoa omat kokemuksensa ja kuinka ovat selvinneet.Hyvän olon hetket ja edesmenneen läsnäolon tuntu ovat tavallisia kokemuksia. Monet puhuvat kotona ääneen, tervehtivät tyhjään kotiin tullessa.Yksi sanoi pyytävänsä mieheltä apua,kuin häneltä on jotain hukassa ja pian asiat löytyvät. Minulle on aivan avautunut leskien maailma. Heitä on tuttavapiirissäni yllättävän paljon, kirppisporukassakin liki puolet. Vertaisryhmä tuo tukea,tietoa ja ystävyyden tuntua. Kuulun siis siihen ryhmään, vaikka en osaa ajatella, että en olisi naimisissa.
Luulin, että kirjoitan vain "siskoille", mutta sain muutama päivää sitten itku kurkussa puhutun puhelun, jossa sain kuulla useaamman "veljenkin" näitä kirjoituksiani seuraavan. Olen jotenkin yllättynyt monista ystävyyden ilmauksista, minä kun en ole niin pidetty ihminen kuin mieheni oli.

Olen taas ollut muutaman päivän toimintaterapiassa Torpalla. Olen nostanut vähät perunat ja porkkanat, koonnut papan lapsenlapsille kylvämien herneiden palot,kärrännyt pilalliset omenat metsään, katkonut vadelman marjoneet varret, leikannut tatarien varsia. Miehen vaalimista omenapuista ei tullut tänä vuonna lainkaan syötävää satoa. Yhdestä vakipaikasta sain nopsasti kaksi sangollista puolukkaa, mutta muualta en löytänyt mitään. Ei se vielä riitä koko vuoden puolukkapiirakoihin, joita lapsenlapset kysyvät. Ponnistelu ja raikas syrjäkylän ilma virkistävät ja antavat voimaa. Tyttären perheen tulo siirtyi myrskyn takia tähän päivään.

Kuuntelin myrskyä, hain miehen tekemiä klapeja takkaan, kiitin niistä. Myrsky kaatoi metsästämme tien reunasta valtavan männyn maantien poikki. Se on nostettu tien sivuun. Kuka sen nyt paloittelee ja korjaa talteen?

Hetki kerrallaan

-Onko sinun vaikea mennä kotiin, kysyi poika ollessani lähdössä Helsingistä. Ei se ollut vaikeata, merkillistä kyllä. Tulin kotiin niinkuin ennenkin, mielessä herttaiset muistot puolivuotiaasta. Ennen lähtöä alkanut levollinen olo jatkui kotonakin. Sain itse asiassa tarmonpuuskan seuraavana päivänä eli eilen. Menin linja-autolla hautausmaalle, koska kuulin että hautakivi tai muistokivi on laitettu paikalleen. Se on kaunis kivitaiteilija Suvannon luomus. Siinä on avoin kirja, jossa toisella sivulla on hänen nimensä hopealla. Kirjan alla olevassa kivessä on sukunimi. Alimman kiven päällä sivussa on kivinen risti. Olen varma, että mies pitäisi siitä kovasti. Hänhän olisi jo vuosia sitten mennyt tilaamaan tältä taiteilijalta meille muistokiven suunnittelua. Vastasin niinkuin suntio sanoi minulle: -Ruukataan että on ensin vainaja. Hauta liittyy isovanhempieni hautaan, jonka kaunis kivi puhdistettiin hienoksi ja kirjaimet muutettiin myös hopeisiksi. Istutin entiset havukasvit uusille paikoille. Laitoin hopeatekstiin sopivaa hopealankaa ja vihreätä tuijanoksaa talvikoristeeksi sekä kynttilälyhdyn.

Illalla tein jälkipolvia varten kuusikymmensivuisen muistokirjan kuvakirjaohjelmalla ja lähetin sen. Kaksi kertaa olin kyllä jo yrittänyt sitä tehdä, mutta olin jotenkin hukannut tekemäni. Kaikki ei toimi päässäni niinkuin ennen. Työmuisti katkeilee. Eilen se onnistui.

No, tänään väsyttää ja itkettää taas. Menin kuuntelemaan luentoa positiivisuudesta, mutta lähdin pois ennen väliaikaa, jottei tarvitsisi tavata tuttuja. Jooga on nyt hyvä asia. Siellä tuli taas se taivaallinen tuulahdus. Mies lähetti lämmintä kannustusta, niinkuin eläessäänkin. Ehkä hänelle oli hyvä päästä nyt vapaaksi iän vaivoista. Mieli hakee käsitystä, minkä voisi hyväksyä.

Uudet naapurit, nuoripari, tulivat yllättäen ovelle ja toivat kauniin violetin kynttilän ja Anja Porion kirjan "Rakkaus on väkevämpi". Kirjassa on monta hyvää lukua. "Hän on lähellä" kertoo kokemuksista, joissa raja tuonpuoleisuuteen tuntuu olevan raollaan ja lähes ylimaallinen ilo toisen läsnäolosta täyttää mielen. "Minkälaista hänellä on" pohtii samoja kuin minäkin. "Hän on onnellinen tavalla, joka ylittää kaiken maan päällä olevan". Haluan uskoa niin. Yllättävä on luku "Suru on juhla-aikaa". Osanotto ja muistamiset tekevät siitä juhla-ajan monen mielestä ja hautajaisetkin voi kokea lämpimänä jäähyväisjuhlana. Olen kokenut samaa, mutta en ole osannut ajatella tätä juhla-aikana. Tänään tämä naapurien käynti ilahdutti sekä puhelinsoitto, jossa haastattelussa pari vuotta sitten tapaamani toimittaja halusi kertoa minulle hienoja uutisia tekemäni kirjan käytöstä kursseilla. Porion kirjassa sanotaan, että kuusi ensimmäistä viikkoa ovat raskaimmat - ne ovat nyt takana- , mutta kolmen neljän kuukauden kuluttua tulee monelle voimattomuuden ja masennuksen aika. Minusta tuntuu, etten ole yksinäisyyden todellisuutta vielä tajunnutkaan.

Eräs viisi vuotta sitten leskeksi jäänyt tuttava soitti ja kysyi muun muassa, miten perunkirjoitusvalmistelut sujuvat. Hänen pankissaan oli ollut perunkirjoituksen hoitaja, jota hän tapasi useamman kerran. Virkailija oli neuvonut aina jatkoon ja oli sovittu, mitä kumpikin tekee. "Oli aina kuin olisin käynyt terapiassa", tuttava sanoi. Ei minun pankissani mitään apua tarjottu, lueteltiin vain puhelimessa mitä pitää tehdä. Eihän se pesänselvitys oikeastaan niin vaikeata ole, joskin monenlaisten tuntemattomien sääntöjen alaista, jos olisi normaalissa mielentilassa.

Viesti

Tuli niin synkät päivät, että ei huvittanut mennä mihinkään ihmisten ilmoille. Ajattelin, että pysyn seinien sisällä tästälähin, vaikka sekin on ankeata. Televisiossakaan ei ole muuta kiinnostavaa kuin uutiset, jos niitäkään jaksaa kuunnella. Eilen kokosin valokuvakirjaa muistoksi jälkipolville ja yllättäen kuului samalla radiosta mieheni ääni. Haastattelua vuodelta 2004 käytettiin osana Yleisradio-ohjelmaa. Oli kaunis, hieno ääni. Miten se voi olla poissa?

Tänä aamuna kahvipöydässä istuessani tuulahti mieleeni lempeä kuiskaus: Älä aina sure, elämässä on vielä mukaviakin asioita, etsi niitä. Tuli hyvä, kirkas olo, se oli taas kuin viesti taivaasta. Se toi kyynelet silmiin, mutta ainakin hetkeksi tuli levollinen olo, kuin lupa elää. Nyt istun junassa matkalla Helsinkiin.

Kultapilvet

"Ei sitten surra kauheasti, muistellaan vain hyviä asioita ja ollaan kiitollisia", sanoit joskus, monastikin. Et tiennyt, että ne hyvät muistot juuri kipeätä tekevätkin. Olisi helpompi muistella huonoja puolia, mutta niitäkään ei enää juuri ollut, elämä kun tasasi ja kypsytti meitä molempia. Hyviä muistoja tulee vastaan joka paikassa, viimeksi nähdessäni äsken junan ikkunasta Keuruun kirkontornin. Kävimme siellä lastenlasten kanssa. Kova paikka tuli vastaan Alavuden asemalla, jonne usein menimme lapsia vastaan. Melkein näin myhäilevän hahmosi asemalaiturilla.
Muistot ovat kuin kullanhohtoisia pilviä, jotka menetyksen musta varjo ja kyynelet kohta peittävät. Tajuan, että pitää pystyä ensin hyväksymään pysyvä menetys, ennenkuin niitä kultapilviä voi katsella, tallettaa ja elää kiitollisena uudelleen.

Sain puhelun

Kirjoitan näitä kokemuksia teille, siskot, jotka kestätte niitä lukea ja jakaa kanssani.

Eilen tuli varomaton hetki,kun menin katsomaan onko tullut puheluita.-Kas kun Seppo ei ole vielä soittanut,tuli mieleen. Siitä sen päivän kuilu taas aukeni. -Voi kun kuulisin hänen äänensä edes kerran vielä.
Yöllä heräsin selvään uneen. Oli taas unissa monasti ollut paikka, jota ei ole olemassa. On korkeat kaksikerroksiset aitat, joissa on paljon vanhaa tavaraa. On iso kaksifooninkinen pohjalaistalo mäellä. Joukko sukulaisnaisia puhui, että aletaan järjestää tänne omia tiloja, mihin niitä voisi laittaa. Sanoin että aitoissa on paljon kivaa tavaraa, pölyssä kyllä ja talon yläkerrassahan on isoja tyhjiä huoneita, sen kun aletaan puuhata.
Samassa soi puhelin. Sieltä kuului tuttu, rakas, mutta hyvin voipunut ääni: -Voi Hilkka. Nyt alkoi taas kova vuoto.-Lähden heti sinne sairaalaan, minä kiirehdin vastaamaan.
Miksi en kysynyt enemmän, kysynyt mitä nyt ajattelet. Siis kuolemasta. Mutta kuulin äänen! Se oli niin läheinen.

Lohdutuksia

Tulin miehen veljen avustuksella saareen kahdeksi vuorokaudeksi ottamaan vastaan nämä ihanat syksyiset aurinkopäivät. Olen taas katsellut sielunmaisemaani auringonlaskussa, yön tähtikirkkaudessa ja aamusumun hälvetessä tyyneltä järvenselältä. Kuusi joutsenta lipuilee saaren ympärillä. Sain perunkirjoituspaperit kokoon, tuli kuin loman hetki. Ei tulo tuntunut niin vaikealta kuin tyttärestä oli tuntunut, kun mies irrottautui täältä jo vuosikaudet. Minä tänne aina kaipasin. Itku tuli vasta pois lähtiessä, kun linja-auto lähti kulkemaan niin tuiki tuttua tietä.

On helpompi olla, kun huhkii tuntuvasti jotain ruumiillista puuhaa. Veneilin rannasta saareen klapikasan, jonka teimme vuosi sitten. "Klapit siirretään aikanaan saareen", kirjoitin 31.8.2014 tähän blogiin. Kerroin miehelle, että nyt ne siirretään, niinkuin kerron kaiken muunkin entiseen tapaan. Työhiet huuhtelin viileään järveen. Kuljin myös tutuilla puolukkakankailla. Vielä ei marja ole täysin kypsää, mutta poimin lapsenlapsille piirakkamarjat.

Entinen työtoveri soitti ja kertoi, että hänelle oli ollut apua eräistä lauseistani silloin, kun hänen miehensä kuoli: "Anna elämän kantaa, ole kuin lastu laineilla." Ihmettelen vähän sanomaani, sen on täytynyt liittyä keskustelun kulkuun. Hän kehoitti minuakin ajattelemaan niitä sanoja. Se ainakin lohdutti, että työkaveri soitti ja muitakin kauniita muistamisia ja puheluja on edelleen tullut.

Kokoan voimia lastenlasten hoitoon viikoksi. Se oli tarkoitus tehdä yhdessä. Yöunet katkeilevat, väsyttää. Mutta sain taas unilahjan. Seppo oli kotona. Kiersin iloisena kädet hänen ympärilleen ja rutistin kovasti. Sanoin:- Nyt pitää halata, kun sinä oletkin elossa. Hän katsoi sivuun. Ymmärsin, että hän tarkoitti ettei ole enää elossa. -Olethan sinä, minä tunnen sinut, väitin. Heräsin tähän vahvaan, elävään kosketukseen.

Illalla: mietin lastua laineilla. Sehän on täyttä antautumista, suostumista, luottamusta.

Elämän tiellä

Seison oudolla harjanteella.
Näen takana pitkän tien.
Kaukana vuoriset maastot,
nousut ja laskut.
Aivan takana lempeä laakso,
vihreät, kukkivat niityt,
joita kuljimme kaksin.

Edessä sumuinen polku,
piirtyy vuoritien nousu.

Kuin olisi lähellä toinen
tai minussa sisälläni,
mutta kun tuuli nousee
ei ketään näy.

Muistot taittuvat kipuun.

Hermolepoa

Olen ollut aivan hermona pari päivää. Luulin, että perunkirjoitusasiat alkavat olla kasassa, mutta kaikenlaista särinää on ilmennyt. Ensin oli miehen syntymäajan kohdalta väärä virkatodistus, sitten se väärä lähetettiin pankista eteenpäin, toisesta pankista soittoja, joissa ei ymmärretty edes, että aluepankkini kuuluu kansalliseen pankkiin.Minä ryntään pankkiini kuin myrskyn merkki, niin että toinen asiointi keskeytetään ja asiani otetaan vastaan: poista nyt se väärä virkatodistus ja lähetä oikea! Taas soitto: ei ole tullut.Vääriä vastauksia on tullut ja perään soittoja, että sinulle on sanottu väärin: ei sitä miehen rinnakkaiskorttia voi poistaa ilman perukirjaa. No sen olin ymmärtänyt itsekin. Kun menin luetteloimaan tallelokeroa, sanottiin ettei sitä voi tehdä ilman pesän osakkaiden valtakirjaa. Näytin pankin omasta luettelosta, mitä ja kuka voi tehdä tässä vaiheessa. Kuitenkin pyydettiin hankkimaan ne. Tyttären pankissa osattiin sanoa, ettei ole vielä pesän osakkaitakaan, kun ei ole ollut perunkirjoitusta. Pankkivirkailijat ovat lujilla näiden perunkirjoitusasioiden kanssa. Ne ovat monimutkaistuneet sitten tätini perunkirjoituksen muutama vuosi sitten.  Miten heitä mahdetaan näihin kouluttaa?

Vielkä enemmän alkoi hermostuttaa tämän perimäni Torpan kohtelu perunkirjoituksessa. Soitin maksulliseen palveluun. Tytönääninen juristi- kai?- osasi antaa vähän  selvyyttä ajatuksiin ja soitti jopa itse jälkeenpäin kirjasta, josta saisin tietoa. Mutta tarvitsisin nyt kunnon lakikeskustelua mieluiten ennen perunkirjoitusta. Luulin, että olen selvillä asioista, mutta enpä olekaan. Ottakaa te selvää asioista silloin, kun olo on muuten tasainen!

Lähdin palvelukyydillä Torpalle rauhoittumaan.Lapset ja suku ovat  jotenkin huolissaan, jos olen yksin täällä. Ei minulla mitään hätää ole. Pyöräilin hautausmaalle yhdeksän kilometrin päähän, vein kynttilän ja kukkia. Mustat pilvet peittivät taivaan, alkoi sataa ja jyrähdellä, vaikka tänään ei pitänyt. Odottelin sateen ohimenon katoksen alla hautausmaalla. Taivaalle nousi mahtava sateenkaari. Pyöräilin sitä kohti neljä kilometriä. Otin sen taivaan lohtuna. Nyt ponnistelun ja suihkun jälkeen on parempi olo. Jospa tulisi untakin. Illalla katsotaan Poirotia niinkuin ennenkin ja varmaan taas nukahdan sohvalle kesken ohjelman.
Tiedän ja tunnen, että monet muistavat. Esirukoukset nostavat. Kiitos niistä.

Ei enää vielä

Illansuussa aukeni minussa uusi syvyyden ja laajuuden maisema tai  uusi  aukeama tässä elämän kirjassa. Alkoi tuntua todelta, mitä tässä on tapahtunut.
Nyt kuolemasta on kulunut kuukausi. Perunkirjoitusasiat alkavat olla koossa. Suorittajaihminen tarttuu tekemiseen tässäkin tilanteessa ja siitä on aikansa apua. Ja pakkohan ne on hoitaa.

Muistelen kaikkea niiltä viime päiviltä ja kuukausilta. Hän sanoi monasti, että ei sitten surra kauheasti, muistellaan vain hyviä asioita ja ollaan kiitollisia. Ei se taida aivan niin yksinkertaista olla, lisäsi kyllä.
Ei ole aivan yksinkertaista. Tähän asti on tuntunut, kuin hän olisi kanssani kaikessa. Ei ole ollut tyhjä olo. Olen kertonut kaiken niinkuin ennenkin. Välillä olen lukenut ja muistellut lukemiani kuolemanrajakokemuksia. Toivon, että hän saa kokea sitä ihanaa, ajatonta, jumalallista valoa ja rakkautta toisessa ulottuvuudessa, josta niissä kirjoissa kerrotaan ja josta tätini kuoleman jälkeen sain välähdyksiä. Niitä odotan nytkin.

Minun ajassani vielä on vaihtunut sanaan: ei koskaan enää.

Aika reipas

Pojat olivat opettaneet minulle päältä ajettavan ruohonleikkurin käyttöä täällä ollessaan, se kun minulta jäi aiemmin opettelematta. Torpan ympärillä on isot nurmikot monella suunnalla. Mies aina hoiti ne. Olin käynnistänyt koneen yksin kerran ennenkin. Nyt oli aurinkoinen,  kuiva ilma ajaa. Starttasin, peruutin vajasta, vähensin kaasua, laskin leikkuriosan - ja siihen sammahti. En saanut leikkuosaa millään keinolla nostetuksi ja muuten se ei käynnisty. Avainkin pyöri paikallaan. Piti soittaa kolmelle miehelle, pojat kaukana tietysti. Naapuri oli tulossa, kun äkkiä sainkin toimenpiteet onnistumaan. Nyt on kaikki ajeltu. Tuli aika reipas olo, vaikka aika lailla on tänäänkin puhelimessa itketty. Nyt uskon sen koneen hallitsevani, vaikka en tule toimeen ompelukoneenkaan kanssa. Haluan selvitä.
Nyt lämmitän saunaa. Edellinen saunomiskerta oli viisi viikkoa sitten. Istuimme pitkään rantasaunan lauteilla ja kuuntelimme lastenlasten ajatuksia elämästä.
Ensi viikolla pitää olla kylillä hoitelemassa paperiasioita.

Uurna

Uurna oli painavampi kuin luulin. Sinne hautaansa sen naruilla laskin, luin runon,siunasin ja suntio peitteli hiekalla. Kirkonkellot soivat.
Oli aika rankka päivä. Sisar oli tukena ja apuna.
Sitä, mitä katson valokuvasta ja jolle sytytän aamulla kynttilän, ei enää missään ole.
Kun olen yksin, mieli tulvii.

Elävää ja tuhkaa

Sain tiedon, että mieheni on eilen tuhkattu. Uurna haetaan huomenna. Olin valmistautunut laskemaan sen yksin hautaansa kirkonkellojen soidessa. Sisar kuitenkin soitti olevansa tulossa tänne. Menemme siis yhdessä. Luen runon kirjasta "Ota hänet vastaan".
Tämän tiedon jälkeen olen viettänyt aikaa katsellen ja kuunnellen hänen nimellään netistä (youtube)löytyvää luentoa Otavan Opistossa pari vuotta sitten.
Ei tässä näin pitänyt käydä!

Hautajaisten jälkeen

Koti on hiljentynyt, lasten perheet lähteneet omaan elämäänsä. Pyykkikone pyörii neljättä kierrosta. Surukiitokset on lähetetty neljään lehteen, esim. keskiviikon Hesariin.
Hautajaispäivä oli viime lauantaina kuumassa auringonpaisteessa. Ajattelin ja sanoin etukäteen lapsille, että pahin on tapahtunut, nyt tulee ystäviä. Hautajaisista tuli isommat kuin olisin itse ajatellut.Kahdensadan hengen kappeli oli täynnä ja muistotilaisuudessa sata henkeä. Puheita oli kaksikymmentä, mukana minun ja tyttären puheet. Puheiden aikana kulki yhteisen elämämme kavalkadi mielessäni, kokonaiskuva koostui puheisiin liittyvistä muistoista. Tilaisuus teki oikeutta mieheni elämäntyölle, mikä ainakin miehen veljille oli tärkeätä.Oli se hyvä näin, kun niin moni vuosien takainen työkumppani halusi tulla kaukaakin. Odottelen tietoa uurnan hausta. Valmis uurnahauta odottaa kukkalaitteiden peittämänä isoäitini ja isoisäni, tämän Torpan entisen isäntäväen, sylissä. Siitä haudasta olemme jo tänne muutosta asti puhuneet meidän hautana.

Ensimmäisen kerran sain luetuksi itkemättä puheeni lopuksi otteita "Totuus taivaasta"- kirjassa olevasta runosta "Kun huominen koittaa ilman minua":

"Joten kun huominen koittaa ilman minua,
älä pelkää, en ole kaukana
sillä aina kuin ajattelet minua
olen tässä, sydämesi syvyydessä."

Viime yönä näin unta, että halasin Seppoa lujasti rakastavin tuntein ja suutelin, suutelimme ihanasti. Sanoin:- Tätä pitää tehdä useammin, kun siihen on vielä mahdollisuus.

Hankala päivä

Revähti ankara urakka silmille, kun pankista kysymäni perunkirjoittajan sihteeri selvitti, mitä asiakirjoja minun pitää hankkia perunkirjoitusten varten. Se tuntui paljon hankalammalta ja isommalta työltä kuin tätini perunkirjoitus. Pitää esimerkiksi arvioittaa Torpan metsät, pellot ja talo, vaikka nämä ovat minun nimissäni. Olen ollut aika hermona, mutta osan olen saanut jo työn alle.
Toinen kriisi tuli, kun kirkkoherranvirastosta soitettiin, että pitäisi tuoda kiireesti hautauslupa. Lääkäri oli soittanut lähettävänsä sen, mutta luulin että se meni myös virastoon. En löytänyt kirjettä mistään ja uskoin jo nähneeni vain sairaalan laskukirjeen. Soitin sairaalaan ja sain heidät lähettämään uuden faksilla suoraan virastoon. Sanoin Luojan kiitos, kun virastosta soitettiin, että asia kunnossa. Kun rauhoituin, löysin kirjeen. Näin sekoilen, vaikka olen mielestäni ollut aika hyvä hoitamaan asioita ja olen hoitanutkin meillä paperiasiat. Kuinka Seppo selviäisi? Rauhallisesti varmaan.
Kävin tutulla kampaajalla leikkauttamassa hiuksiani siiatimmiksi. Hän on monella kerralla puhunut miehensä äkkikuolemasta. Nyt puhuttiin tästä. Meillä oli monta samaa kokemusta. Kumpikin nukkuu miehensä puolella sänkyä, ettei tarvitse tuntea tyhjää paikkaa, kun kätensä ojentaa.
Istuin S-Marketin eteisessä ja odotin kaupungin palveluautoa tuomaan minua Torpalle. Itkin, kun melkein näin Sepon siellä hyllyjen välissä. Juuri äskenhän niin oli. Kadulta tutun näköinen nainen tuli kättelemään ja kertoi aina lukeneensa Sepon kolumnit.

Sana-lehdessä numero 32 on Sepon viimeinen haastattelu. Sen lähtökohtana on hänen kirjoittamansa artikkeli diakoniatyön korostamisesta. Kirjoittaja oli aikaisemmin seurakuntamme tiedotussihteeri.

Olen kyllä tämän keskellä tuntenut, etten ole yksin. Monet muistavat. Joskus tulee ihan hyvän olon hetki.

Surusaatto

Sisar lähti kotiin, jäin illaksi yksin. Lähdin pyöräilemään kauniissa illassa. Matkalla aloin epäillä, olenko pannut kuolinilmoitukseen väärän päivämäärän. En millään muistanut, mikä päivä nyt on enkä ollut varma mikä se hautauspäivä onkaan.Olenko edes katsonut kalenteria? Kotona piti heti tarkistaa. Oli se oikein, kalenteri jäsentyi. Tähän asti olen ollut mielestäni tolkuissani ja tehnyt paljon valintoja. Olen puhunut paljon, kun vain on ollut kuulija ja on niitä ollut. Jotain merkillisiä ajatuskulkuja nousi maantiellä mieleen ja häipyi saman tien. Sekoanko? Kaksi päivää oli tieto miehen kriittisestä tilasta, sitten kuolema ja siitä alkoi kaikki järjestäminen. Onhan se shokki. Koko ajan on kuvottava olo.

Viimeisinä valvottuina sairaalaöinä tuskailin hautajaisia. Olen järjestänyt paikallisella, tutulla tavalla hautajaisia, mutta miehen kontakteja on ympäri maata. En ymmärtänyt, miten toimisin. Ihmeellistä, en ole yksin, miehen veljet tulivat itsestään avuksi ja veljentytärkin laati muistotilaisuuden ohjelmapaperin painoon.Lapset ovat olleet seurana ja järjestäneet käytännön asioita oman murheensa keskellä. Parhaillaan tyttären perhe ajaa tänne. Pääosa hautajaisjärjestelyistä on kunnossa.

Ruumisauto ja surusaatto lähestyvät kotipihaa

Paikallisen saattoperinteen mukainen hartaushetki, arkun sulkeminen ja siirto hautausmaan kylmätilaan on tehty viime maanantaina kymmenien autojen saattamana. Surusaatto pysähtyi rivitalokotimme kohdalla. Lippu oli puolisalossa ja naapurit pihassamme. Kirkon kohdalla soivat kellot. Oli kaunis ilta.

Välillä on hyvä olla hetki yksin. Mitä tässä oikein tapahtui? Kello raksuttaa hiljaisuudessa. Sepon viinimarjat kypsyvät auringossa. Kyynelet virtaavat.

Monet sanovat, että Seppo aavisti lähtönsä. Paljon me molemmat puhuimme keskenämme kuolemasta ja elämästämme. Olimme kiitollisia siitä, mitä elämä on antanut. Sanoimme aivan äskenkin, ettei meillä ole mitään puhumatonta asiaa, mikä olisi sanomatta. Seppo oli parempi kuin minä kehumaan ja kiittämään, mutta olin minäkin sitä oppinut. Aavistimmeko molemmat, vaikka en olisi tiennyt, kumpi jää yksin. En minä ainakaan nyt sen uskonut tapahtuvan, vaikka Seppo oli koko kesän väsynyt. Ei ollut tiedossa mitään vakavia sairauksia. Uskoin, että meillä on vielä kymmenen yhteistä vuotta. Teimme muutaman mukavan perhepiirimatkan kesän aikana ja olimme lastenlasten kanssa.

Usein Seppo sanoi illalla, että taas yksi päivä lähempänä kuolemaa, mutta sehän on aina totta. Voi olla, että hän aavisti päiviensä vähyyden. Syksyksi oli kuitenkin monia suunnitelmia.
Parempi että minä jäin. En olisi tätä Sepolle suonut. Senkin olin sanonut. Teho-osastolla sai olla niin vähän aikaa,että viimeisiä tunteja ei voinut jakaa. Seinäjoella ambulanssiin siirrettäessä hän sanoi: Taivaassa tavataan. Me sanoimme: Eikun Tampereella, niinkuin tapasimmekin. Olisin halunnut olla lopussa lähellä, hyvästellä, sanoa tärkeimmät sanat. Hän oli laitteiden sitomana, hyvässä hoidossa kyllä, hoitaja vierellä koko ajan. Mitä hän ajatteli, ennenkuin tajunta meni? Loppua ei kukaan olisi voinut estää.

Eläkelaakson vihreät, leppeät kunnat jäivät taakse. Alkoi yksinäinen vanhuuden vuoritien nousu. Heinäkuun viimeinen päivä, jolloin kirjoitin "Läsnäolon päivän", oli viimeinen hänen läsnäolonsa päivä kotona.

Aika loppui

Rakkaan puolisoni elämä päättyi sunnuntaina 2.8.2015 klo 22.18 Tampereen keskussairaalassa. Perjantai-iltana yllättäen alkanutta sisäistä verenvuotoa ei saatu loppumaan.

Läsnäolon päivä

Iltapäivällä istuin pihassa ja perkasin mustikkaa. Sitä oli löytynyt helpostikin läheisen kallion kupeilta, parhaiten sammalpohjaisilta mättäiltä. Mustikka on hyväksi miehen diabetekselle, siksi sitä koetan kerätä mahdollisimman paljon. Punaisen perkaussiivilän edestakainen liike, roskien nyppiminen, puhdistettu erä sankoon, uusi satsi siivilälle; se on aivan meditatiivista tekemistä. Piha oli lämmin ja tuuleton, oli aivan kesä. Olemme viime viikkoina kulkeneet ja yöpyneet monissa paikoissa, tutuissa kyllä. Torppa oli alkanut tuntua työläältä ja harmaassa kesässä ei ole ollut kesän tunnelmaa. Tänään on kesä ja olen läsnä ja kotona taas!


Ukkonen jyrähti etelässä. Joka suunnalta lähestyivät tummat pilvet, vain pihamme päällä oli sininen paiste. Kun sain marjat rasioihin ja jääkaappiin ja kahvit juoduksi, pimeni päivä ja alkoi sade, ropisi oikein rankasti. Sateen ropina peltikattoon on minusta hienoa. Menin vinttikamariin kuullakseni sitä, otin perheen perinnekaapista käteeni Helvi Kuoppalan Lakeuden tulet.

Kuuntelin sadetta, katselin vihreätä pihapiiriä, katsoin sielun silmillä lapsuuskotini vinttimaisemaa, avasin kirjan, nukahdin.

Onhan tässä toisenlaistakin läsnäoloa. Mies ei pysy pystyssä, kun verenpainelääkkeen muutos vei paineet liian alas. Kaksi päivää hänen on jo pitänyt pysyä makuu- tai istuma-asennossa. Hän on kuitenkin istunut kirjoituskoneen ääressä ja kirjoittanut Ja lähettänyt kolumnin ja mielipidekirjoituksen. Harjoittelen omahoitajana olemista, omakin käsi tukisiteissä kipujen takia. Täältä ei nyt liikuta muualle kuin polkupyörällä tai ambulanssilla, kun minä en aja autoa eikä mies pysty kävelemään taksiin.

*****
Kolme tuntia myöhemmin. Tyyntä myrskyn edellä- hetki on ohi. Ambulanssi lähti tunti sitten pihasta. Miehen kunto romahti hetkessä. Ei se taida lääkkeen muutoksesta johtuakaan.

Haltuunotto ja luopumisen työ

Nyt vasta pääsin saarimökille. Tähän asti on vene ollut rannassa kumollaan. Laituri ei ole vieläkään paikoillaan. Mies ei enää halua kompuroida veneeseen ja saaren kivikkoisille poluille. Minulle ne eivät vielä ole esteenä. Olen opetellut olemaan kaipaamatta tänne. Jostain jäi mieleeni lause: "Kivi ei tunne kipua eikä saari itke". En ole siitä aivan varma.
Nyt olen kuitenkin täällä, olen yksin pari päivää ja kesä aukeaa kuin tyyni veden pinta.
Siivosin ja haravoin eilen useamman tunnin. Siivoamalla naiset ottavat tilan haltuunsa ja myös hyvästelevät sen. Kaikki on taas tiedossa ja siistinä. Pienet tilat toimivat vain hyvässä järjestyksessä. Lämmitin itselleni saunan, kävin uimassa kylmässä järvessä. Nukuin sen jälkeen hyvän yön.
Saari on jo oikeastaan luovutettu eteenpäin. Opettelen kesää ilman tätä liki kolmenkymmenen vuoden virvoitusta. Kai tätäkin voisi katsoa toisin silmin. Monellekaan tämä pieni sähkötön (paitsi aurinkosähkövalot) mökki ei kelpaisi ollenkaan kesäpaikaksi. Sitä keinoa en käytä.
Säilytän aarrekuvat sydämessäni.
                             
                                  

Elämän kärryillä

Joskus tekee mieli jotain kirjoittaa, vaikka olenkin lopettanut bloginpidon! Pää kirjoittaa itsekseen, kun siihen on vuosia tottunut, ei se niin helposti sammu. Huomaan tilastoista, että joka päivä vanhoissa blogeissani ainakin joku on käynyt lueskelemassa.
On ilo sanoa taas, että eläkkeelle jäädään työstä, ei elämästä. Siltä ainakin on tuntunut, kun elämä on järjestänyt tälle keväälle harvinaisen runsaasti, mutta silti sopivasti ohjelmaa ilman omaa suunnittelua. Lastenlasten hoivaa, vauvaprinsessan ensimmäinen vierailu, ystävyysseuran matka, pari päivää viikossa kirpputorilla, perheen ja suvun juhlatilaisuuksia, vieraita ja vierailuja, ystävien kuulumisia, entisen työn tilaisuus, toki myös tuttuja pihapuuhia, klapihommia, kesäharrastuksia.  Ei mitään uutta, velikin pärjää palvelutalossa, vaikka sairaus etenee. Yksi sairaalaviikko oli poikkeus viime talvena. Välillä väsyttää päiväkausia ja harmittaa, kun liukastumisessa vahingoittunut kyynärpää ei salli mitään rasittavaa, sitten taas virkistyy, kun saa nukutuksi paremmin. Voin onneksi huomata, että vielä olen jaksanut melkein viikon perhevierailut ruokkia. Pian on edessä ainakin kahden viikon  mittainen murrosikäisten "vanhemmuus".Se olisi helppo homma, jos antaisi heidän pitää kännykkänsä käsissä yötä päivää!

Jaksaminen on tämän iän jatkuvia kysymyksiä. Joskus mietin, olinko väärässä, kun eläkkeelle jäädessäni niin tiukasti rajasin pois kaiken työelämään viittaavan osallistumisen sekä itseni ohjelmoinnin. Olin ilman kalenteriakin kaksi vuotta. Halusin kellua. Vanha tieto, että aktiivisuus kasautuu, on totta edelleen, mutta sillä on tietysti rajansa. Parasta on eläkeläisen pysytellä rasittumisen ja kyllästymisen välimaastossa, kuten mies määrittelee. Ja onhan tätä yksityiselämän aktiviteettia tässä kyllä riittänyt.

Jotenkin vain ei tunnu kesä aukenevan tänä vuonna.  Yksi hyvä puoli tässä viileässä kevätkesässä on: Tulppaanit ja muut kevätkukat ovat edelleen kukassa. Viime kevään helteissä ne lakastuivat hetkessä. Vaivoin saivat nyt syreenit ja omenapuut kukkansa avatuksiksi, pihlajissa ei näy vielä valkoinen röyhy.

Mustikankukkia on harvinaisen runsaasti, mutta sato voi tyhjentyä pölyttäjien puutteeseen. Samanlainen oli kesä 1987, ensimmäinen mökkikesämme. Se kyllä tuntui kesältä. Ehkä kesä ei ole tullut, kun en ole tänä kesänä päässyt saareen.

Siis arkisia ajatuksia ja elämää, tämän hetken elämistä. Kaiken yllä on kuitenkin tieto ajan varjoista, kuin  taivaan kuulaista heijastumista liikehtivän veden pinnalla.