Hämärät näkymät

Mitä minä nyt elämästäni ajattelisin, mille rupeaisin? Yritän katsoa eteenpäin, mutta pilvet peittävät maiseman. On tämä ihmisen elämä hankalaa, kun ei yhtään tiedä, elääkö päivän vai kaksikymmentä vuotta eikä myöskään sitä, missä kunnossa tulee olemaan.

Olen lukenut Soili Poijulaa surutyöstä. Lähiaikojen tavoite on muodostaa edesmenneeseen uusi, henkinen muistosuhde. Vanha surutyökäsitys on kuulemma ollut, että menneestä irrottaudutaan, kiintymyssuhde pyritään purkamaan, muu olisi takertumista. Kaikki tuntemani vanhemmalla iällä leskeksi jääneet naiset ovat selvästi edelleen aviossa puolisonsa kanssa, sormukset sormessa loppuun saakka, yhteinen hautapaikka odottamassa. Aika voi kullata muistosuhteesta ihannekuvan.

Eilen oli pitkästä aikaa läsnäolon päivä. Oli taas tyttärentyttären koulun itsenäisyyspäiväjuhla koululla, kuudes  ja viimeinen kerta, kun tyttö siirtyy yläkouluun. Olimme koulun juhlassa yhdessä viisi kertaa. Kun jäin koulun luona bussista, tunsin yhtäkkiä että Seppo tuli viereeni ja sanoi selvästi: -Minä olen tässä sinun kanssasi. Kävelimme rinnakkain koulun pihaan lipunnostoon. Juhlassa hän istui vasemman käsivarteni tuntumassa koko ajan. Kyynelet valuivat hiljaa salin hämärässä. Kun tytär tuli hakemaan, itkimme kumpikin autossa. Omista aivoista nämä tuntemukset varmaan nousevat, mutta ne tuntuvat tulevan itsen ulkopuolelta, toisesta todellisuudesta. Niistä tulee lohtua ja kiitosmieltä, vaikka itkettääkin. Valokuvien, tavaroiden,muistojen keskellä tulee välillä edelleen tunne, että hän ei voi olla lopullisesti poissa, kun niin äkkiä katosi. Minun on muistutettava itseäni, että omin käsin laskin uurnan haudan pohjalle.

Surutyön yksi tulos voi lukemani mukaan olla, että jäänyt omaksuu puolisonsa parhaita piirteitä Haluaisin omaksua hänen lempeän katseensa ja kannustavat sanansa. Jatkuvaa ammatillista ja tieteellistä innostusta en pystyisi omaksumaan, vaikka yrittäisin kuinka.

Nyt, kun olen Jyväskylän yksiön "pikkumummolassa" pyörii mielessä, pitäisikö minun muuttaa tänne, tyttären perheen lähelle? Sade ropsahtelee parvekelaseihin, jouluvalot loistavat pimeää vasten. Täälläkin on koti. Kyllä minä yksiössäkin talvet asustelisin, olen pieniin oloihin tottunut. Mehän jaoimme tavallisen asunnon neliöt eri paikkakunnille elämän tarpeitten mukaan. Eivät ne tarpeet ole muuttuneet, mutta toisen kuolema on myös taloudellinen muutos. Kulunut viikko täällä on ollut vilkasta perhe-elämää, yökyläilyä, ruuanlaittoa, perinteinen jouluostospäivä tyttären kanssa, uimahallia, teatteria, lahjakassin rakentamista, tapaamista. Välillä jo tuntuu hyvältä istua yksin sukankutimen kanssa.
Kovin hiljaiseksi muuttui yksineläjän elämäni syksyn pimetessä. Nykyisellä kotipaikkakunnalla minulla ei ole ketään auttamaan, kun apua alan tarvita. Siis hankkiudunko tyttären vaivoiksi? Nyt vielä voisin jaksaa mennä täällä mukaan johonkin, missä tutustuisi ihmisiin. Entäs rivitalokodin kaikki tavarat, voi mikä vaiva. Torppa pidettäneen perheen hallussa, vaikka siitä tulee rasitus minun jälkeeni. Eihän sitä saisi myydyksikään. Tai voihan se olla joskus turvapaikka maailman kriiseissä, sitä Seppo ajatteli. Sain ajatuksen, että rakennan sinne peräkamariin hänen kirjalliselle jäämistölleen kotiarkiston, kun muut ratkaisut eivät tunnu edistyvän.
Pitää ottaa aikalisää, ei näitä ratkaista nyt, pitää antaa ajatuksille tauko, katsoa mihin elämä kantaa. Veli soittaa joka päivä ja kysyy, koska tulen.