Elämän kärryillä

Joskus tekee mieli jotain kirjoittaa, vaikka olenkin lopettanut bloginpidon! Pää kirjoittaa itsekseen, kun siihen on vuosia tottunut, ei se niin helposti sammu. Huomaan tilastoista, että joka päivä vanhoissa blogeissani ainakin joku on käynyt lueskelemassa.
On ilo sanoa taas, että eläkkeelle jäädään työstä, ei elämästä. Siltä ainakin on tuntunut, kun elämä on järjestänyt tälle keväälle harvinaisen runsaasti, mutta silti sopivasti ohjelmaa ilman omaa suunnittelua. Lastenlasten hoivaa, vauvaprinsessan ensimmäinen vierailu, ystävyysseuran matka, pari päivää viikossa kirpputorilla, perheen ja suvun juhlatilaisuuksia, vieraita ja vierailuja, ystävien kuulumisia, entisen työn tilaisuus, toki myös tuttuja pihapuuhia, klapihommia, kesäharrastuksia.  Ei mitään uutta, velikin pärjää palvelutalossa, vaikka sairaus etenee. Yksi sairaalaviikko oli poikkeus viime talvena. Välillä väsyttää päiväkausia ja harmittaa, kun liukastumisessa vahingoittunut kyynärpää ei salli mitään rasittavaa, sitten taas virkistyy, kun saa nukutuksi paremmin. Voin onneksi huomata, että vielä olen jaksanut melkein viikon perhevierailut ruokkia. Pian on edessä ainakin kahden viikon  mittainen murrosikäisten "vanhemmuus".Se olisi helppo homma, jos antaisi heidän pitää kännykkänsä käsissä yötä päivää!

Jaksaminen on tämän iän jatkuvia kysymyksiä. Joskus mietin, olinko väärässä, kun eläkkeelle jäädessäni niin tiukasti rajasin pois kaiken työelämään viittaavan osallistumisen sekä itseni ohjelmoinnin. Olin ilman kalenteriakin kaksi vuotta. Halusin kellua. Vanha tieto, että aktiivisuus kasautuu, on totta edelleen, mutta sillä on tietysti rajansa. Parasta on eläkeläisen pysytellä rasittumisen ja kyllästymisen välimaastossa, kuten mies määrittelee. Ja onhan tätä yksityiselämän aktiviteettia tässä kyllä riittänyt.

Jotenkin vain ei tunnu kesä aukenevan tänä vuonna.  Yksi hyvä puoli tässä viileässä kevätkesässä on: Tulppaanit ja muut kevätkukat ovat edelleen kukassa. Viime kevään helteissä ne lakastuivat hetkessä. Vaivoin saivat nyt syreenit ja omenapuut kukkansa avatuksiksi, pihlajissa ei näy vielä valkoinen röyhy.

Mustikankukkia on harvinaisen runsaasti, mutta sato voi tyhjentyä pölyttäjien puutteeseen. Samanlainen oli kesä 1987, ensimmäinen mökkikesämme. Se kyllä tuntui kesältä. Ehkä kesä ei ole tullut, kun en ole tänä kesänä päässyt saareen.

Siis arkisia ajatuksia ja elämää, tämän hetken elämistä. Kaiken yllä on kuitenkin tieto ajan varjoista, kuin  taivaan kuulaista heijastumista liikehtivän veden pinnalla.