Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
lauantai 21. marraskuuta 2015
Vertaistukea
Tänään on ollut jotenkin hyvä olo. Sitä pohjusti viime yön hyvä uni, harvinaisen hyvä katkoton uni. Lumi kirkasti jo illalla nurmikoita ja tänään sitä on tullut lisää koko päivän. Kuva on viime talvelta, mutta samalta puut näyttävät nytkin.
Kirppiksellä oli hiljainen päivä, kun märän lumentulon lisäksi paikkakunnalla on joulumessut. Ehdimme jutella "kollegani" kanssa hänen leskeksi jäämisestään neljä vuotta sitten ja kummankin kokemuksista. Paljon niissä on samaa: hälisevien ryhmien karttaminen (en ole mennyt vesivyöjumppaan vaan käyn yksin hiljaisina aikoina),tarve olla aivan yksin sosiaalisten tilanteiden jälkeen, haluttomuus mennä ruokakauppaan ja laittaa ruokaa, nopea väsyminen, muistihataruudet varsinkin muutostilanteissa, puhuminen kotona ääneen puolisolle ja neuvojen kysyminen, sormusten pitäminen. "Joulun jälkeen sinulla on pahin ohi", hän lohdutti. Toisen lesken tapasin Halpa-Hallissa. Hänen miehensä kuoli kolme vuotta sitten. "Nyt on helpottanut. Toisena vuonna oli kova ikävä".
Olen tehnyt itselleni ohjeita:
-Varaa aamuksi jotain herkkua, mitä otat mielelläsi kahvin kanssa: kuten marjapiirakkaa, leipäjuustoa, hedelmiä, hyvää leikkelettä leivälle. On mukavampi nousta. Ja illaksi tummaa suklaata.
-Ulkoile joka päivä. Kun ahdistaa, liikunta helpottaa.
-Mene joka päivä ihmisten ilmoille. Jos ei ole muuta, niin vaikka kauppaan. Pysähdy juttelemaan, jos tapaat tuttuja.
-Mene sellaisiin tilaisuuksiin, joissa on helppo olla kuulijana tai katsojana.
-Korjaa hänen tavaroitaan pois vähän kerrallaan. Se on raskasta. Usein siinä pitää muistella joku asia, paneutua siihen ehkä syvemmin kuin ennen ja itkeä se. Ei koskaan enää, on se kova lause opittavaksi.
-Tee jotain, missä olet hyödyksi muille. Koeta ilahduttaa tai auttaa jotakuta, tule välillä ulos omasta kehästäsi. Tämä vaatii harjoitusta.
-Etsi jotain, missä voi nauraa. Vielä en ole päässyt siihen asti. Lasten kanssa on ainakin hymyilty.
-Hae hyvän läsnäolon hetkiä, jolloin ajatusten levoton virta hetkeksi laantuu.
-Soita ihmisille, joille voit soittaa. Tämä kohta ei ole juurikaan vielä toteutunut.
-Hyväksy, että päivät ja yöt vaihtelevat. Askel eteen, toinen taakse, ajan virta kulkee kuitenkin.
-Koeta ajatella, että hänelle oli hyvä lähteä nyt ja tällä tavalla. Käsityksesi vielä kymmenestä yhteisestä vuodesta oli vain uskomus, toivomus. Ei sitä ollut kukaan luvannut. Tämän kun sydän uskoo, pitäisi helpottaa.
****
Kaksi ihmistä on kysynyt, onko veljeni vielä sairaalassa. Ei ole, hän oli siellä vain pari päivää. Hän elelee palvelutalon kaksiossa koko ajan supistuvaa, tiukasti omaehtoista elämäänsä.
Kuulla itsensä nauravan ensimmäisen kerran...
VastaaPoistaMinä muistan miten olin lasten kanssa tulossa jostakin kotiin kävellen. Joku heistä sanoi jotakin hassua. Äkkiä yksi pojista pysähtyi ja kuulin hänen sanovan toisille: "Äiti nauroi."
Vieläkin kurkkua kuristaa, kun tuon muistan. Miten olivatkaan pienet pojat kaivanneet, että joku nauraisi ääneen, että äiti nauraisi.
Ja taas minä siteerasin sinua hiukka omassa blogissani... (kotkansiipi.omasivu.fi)
VastaaPoistaMuistilistasi on hyvä kelle tahansa, vaikka ei juuri nyt surupolkua kulkisikaan. Tuokin on tärkeä tiedostaa, että surulla on kertausilmukoita jo elettyyn vaiheeseen.
VastaaPoistaIhania talvimaisemia jo siellä, toivottavasti sähkökatkoksilta säilyt.
Hyvää adventin odotusaikaa sinulle.
Kiitos kommenteista. Listaa voisi jatkaa, jokainen omalla tavallaan. Luonto siitä puuttui, niinkuin nyt tämä ihana täysikuu.
VastaaPoista