Seison oudolla harjanteella.
Näen takana pitkän tien.
Kaukana vuoriset maastot,
nousut ja laskut.
Aivan takana lempeä laakso,
vihreät, kukkivat niityt,
joita kuljimme kaksin.
Edessä sumuinen polku,
piirtyy vuoritien nousu.
Kuin olisi lähellä toinen
tai minussa sisälläni,
mutta kun tuuli nousee
ei ketään näy.
Muistot taittuvat kipuun.
Muistot taittuvat kipuun...
VastaaPoistaJa sitten vuosien myötä muistoista kasvaa myöskin kiitollisuuden kukkia. Vaikka kipu, ei se taida koskaan täysin hälvetä. Niin elämään kuuluvaa se on.Tämä on nyt minun kokemukseni.