Uuteen blogiin

Tuli sellainen olo, että nyt aloitan uuden blogin. Viidessä vuodessa Raitamattoon on tullut 500 tekstiä. Se on sopiva kohta vaihtaa.
Uuden blogin nimi on Mummanpesä. Tätä nimeä napauttamalla avautuu uusi blogi. Muutin nimen kaksi kertaa, ennenkuin löytyi nimi, joita ei ole muita. Linnunpesä olisi kyllä miellyttänyt minua enemmän.  Blogin pitäisi löytyä nimellä myös hakukoneista. URL-osoite on www.uusipesa.blogspot.com. Tämän linkin kautta uusi blogi ainakin löytyy.

Eläkkeellä jäädään työstä, ei elämästä, oli Kolmannen portin tuumailujen tulos. Tädin elämän loppuvaiheet olivat osa sitä aikaa. Raitamattoon tuli lempeätä yhdessäoloa, mutta myös veljen vammautuminen ja surusaatto miehen mentyä.
Yhtä arvaamatonta on, mitä linnunpesien aikana tapahtuu. Elämän kämmenellä ollaan.Tulkaa mukaan!

Viimeinen ilta

Viimeinen illansuu pimenee rivitalokodin ympärillä. En oikein pysty enempää muuttoa valmistelemaan, kun isot muuttolaatikot tulevat vasta huomenna muuttoporukan mukana. Kaikki komerot ja laatikot ovat tyhjinä ja pyyhittyinä, laukkuja, laatikoita ja pusseja on pitkin lattioita. Kokoilen niitä jotenkin hajamielisesti. Kattokruunu on pussissa. Televisio on jo viety. Radio kuuluu. Koetan nähdä illan X-factoria iPadiltä. Kuu mollottaa sisään makuuhuoneen ikkunasta, on kirkas pakkasilta. Verhot on otettu pois. Ohiajavien autojen äänet kuuluvat voimakkaammin kuin ennen. Ilmastointi hurisee. Laajakaistaliittymä on sanottu irti. Eilen saunoin, santelipuun tuoksu tuntuu vielä saunassa.
Seinän takaa kuuluu pientä kupsehdintaa, kun siihen juuri muuttanut nuorimies asettelee tavaroitaan. Koko syksyn olen asustellut ilman seinänaapureita.

Istun punaisessa tuolissani, ainoassa paikalla olevassa nojatuolissa ja kudon pojan appiukolle kaulahuivia pehmeästä, vihreästä langasta. Malli on helppo: kaksi oikein, yksi kiertäen oikein, yksi nurin.  Kun ajatus karkaa muihin aatoksiin, niinkuin se tuon tuostakin tekee, alkavat sormet kutoa kaksi oikein, kaksi nurin, sukankutomisissa perinjuurin toistettuun malliin.
Laitan tuolin lepoasentoon ja sammutan valon, katselen etuvasemmalla olevan kerrostalon jouluvaloja. Minulla on terassilla vain kapea tähtirivi. Huomisaamuna otan sen pois. Lepään vähän aikaa hiljaa, torkahdan. Tässä tuolissa varmaan torkahtelen vanhuuteni nokosia, missä se tuoli sitten sijaitseekaan.
Huomenna tähän aikaan minulla ei ole enää avainta tähän oveen. Nimikyltti on irrotettu. Olo tuntuu jotenkin ohuelta. Olo on kuitenkin hyvä, joskin veljestä ilmaantui vähän uutta huolta.
Viimeinenkin ihonäyte oli puhdas. Hyvälle ololle antaa arvon, kuin toisenlaisiakin oloja on koettu viime aikoina.

Torpan adventtitervehdys

Lumisumuinen päivä pimenee sumuiseksi illaksi varhain. Voisi olla jouluaatto. Olen ollut viime viikkoina joulukonserteissa ja adventtitilaisuuksissa, joissa on joulun tuntu jo marraskuussa. Joululaulut ja jouluruuat koetaan etukäteen monta kertaa. Palvelutalon liikuttavassa joulukonsertissa tuntui, että tässä se joulu jo minullekin oli. Joulukuusia pystytetään varhain julkisiin tiloihin ja moniin koteihinkin. Joulun käsite venyy ja laajenee. Se voi ainakin yksinäisille olla stressiä lievittävää ja kaikille pimeyttä karkottavaa.

Lapsuudessa joulun vietto keskittyi muutamaan päivään. Koulun joulujuhla, suuri ja jännittävä tilaisuus, oli ainoa ennen joulua oleva tilaisuus. Ainakin meillä pidettiin tärkeänä, että kodin joulu alkoi juuri aattona, ei aikaisemmin. Kuusi haettiin silloin ja tuotiin sisään ja sitten vasta koristeltiin tupaa. Ikkunoiden yläpuolelle laitettiin havuja ja niiden keskelle venyttelin punaisesta kreppipaperista joulukelloja. Joulu tiivistyi aattoon ja jouluaamun varhaiseen kirkkoon. Oli korkean juhlan aika.

Hyvillä mielin

Hyvä päivä tänään! Osamuutto Torpalle on tehty. Raskasta on muuttomiesten työ. Tykkäsivät, kun keitin nisukaffit Torpalle päästyä. Nyt on kaikki suunnilleen paikoillaan. Huomiseksi riittää hienosäätöä ja siivoilua.Onnittelen vieläkin itseäni, kun keksin tuoda rivitalon olohuonekalusteita peräkamariin ja laittaa kirjoituspöydän tupakamariin. Aika monta huonekalua siirtyi: sivustavedettävä vajaan,  isun piironki eteiseen, peilipiironki sieltä tupakamariin, sänky toiselle seinälle, taulut uusiksi, omat tekeleeni vinttiin. Tämä on hauskaa. Kaikkein iloisin olen siitä, että osasin laittaa pöytätietokoneen ja television piuhat paikoilleen niin, että kaikki toimii. Ennen en edes katsonut niitä, mies laittoi.
Muuttostressin varsinainen kohokohta minulla oli silloin, kun värkkäsin päässäni, mitä minnekin siirretään ja kuinka koko juttu hoidetaan. Kun suunnitelma oli valmis, unikin alkoi taas kestää aamuyön yli.Tämähän sopii moneen muuhunkin tilanteeseen.
Omituinen häivähdys käy joskus päässäni, kuin epäselvyys siitä, minne olen muuttamassa. Helsingin kuvia välähtelee mielessä. Pianhan sinne taas menenkin.
Nyt pitää hiukan pehmennellä kivistelevää selkää, joogaliikkeet ovat apuna. Kissa kiertää pöytää jne. Kun päivän urakka tuntui tulevan täyteen, lähdin pimeällä kylätielle. Tai harvoinhan se pimeä on, otsalamppu tarvitaan vain autoille ilmoittautumiseen. Sumuinen puolikuu valaisi lumiset pellot ja loi varjoja metsiin. Vedin puhdasta kyläilmaa keuhkot täyteen, oli leuto, tuuleton sää. Sukulaisten jouluvalot paloivat, nekin isoa puuta kiertävät, joista muutama vuosi sitten leskeksi jäänyt Mirja sanoi ensimmäisen joulun alla, ettei taida enää laittaa, kun Esko aina laittoi. -Laita toki, Eskon muistolle, sanoin.
Torppa on entistä enemmän koti, kun sinne siirtyi vuosikymmenten ajalta tuttuja kodin tavaroita. Saapa nähdä, missä paikassa minä jatkossa eniten asustelen!

Hyvästelyä

Viimeinen sunnuntaiaamu tätä lähimaisemaa katsellen. En tiedä, tulenko kaipaamaan tätä kotia, ehkä. Kuusi lähtöä on perheen aikana ollut. Vaikein oli koulukodin pihapiiristä lähtö yhdentoista vuoden jälkeen,  kun surin marjapensaitakin. Itkin aivan valtoimenaan, kun luovutin mieleisen työpaikan ja kodin avaimet. Rauhankadun isoa kotia Helsingissä loppusiivoillessani katselin korkeita koristeltuja kattoja ja isoja ruutuikkunoita ja ajattelin, että koskaan emme tule asumaan näin kauniissa kodissa. Niin on ollutkin. Mieluisimmat ja runsaimmat muistot ovat kodeista, joissa on pidetty perhejuhlia ja tavattu paljon vieraita. Espoon kodin kuusitoista vuotta olivat työn painamia aikoja ja lapset olivat jo muuttaneet pois. Niistä vuosista jäi lyhyt muisto. Tämä kodikas rivitalokoti on ollut enemmän tukikohta kuin peruskoti kahdeksan vuoden ajan. Kulmakunta on kuitenkin tuttu viidenkymmenen vuoden ajalta, kun tätien rakas koti oli tässä lähistöllä. Vieläkin kurkin puiden välistä, näkyykö sieltä valoja, vaikka toinenkin täti kuoli kuusi vuotta sitten.
Kyllä tämä tästä, mutta monta siirtoa ja kädenliikettä ja nostoa vielä tarvitaan. Alan jo odottaa, että kaikki olisi paikoillaan pikkukodissa. Ensin viedään Torpan kuorma ja viikonloppuna Jyväskylään.

Veljen kanssa kirjoitettiin joulukortit ja saatiin vähän jutelluksi asioista. En sano, että muutan pois, vaan että jatkossa asustelen Torpalla ja Jyväskylässä ja hoidan hänen asioitaan niinkuin tähänkin asti.
Terassille syttyivät valot, lumipyry hellittää. Lähden ystäväperheen luo syömään perinneherkku piimävelliä ja sitten menemme kirkkoon Jussien joulukonserttiin. Sekin on hyvästelyä.

Sukkatalkoot

Kaikkien nyssyköiden keskellä( nyssyköity jo on aika lailla, kun täytyy tehdä osamuuttoja eri suuntiin,kuten siskon kanssa vietiin kaksi kuormaa Torpalle) huomaan, että aika vähällä ihminen tulee toimeen. Piilotin kaikki alusvaatteeni ja sukkani ja pikkutavarat isoon matkalaukkuun komeroiden availijoiden silmiltä ja jätin yhteen avolaukkuun muutamat perustarvikkeet. Niillä olen pärjännyt kolme kuukautta! Voisin toistekin pitää yhden erän loppuun ja sitten ottaa uuden erän isosta laukusta.
No, avasin laukun. Nilkkasukkia, sukkahousuja monta pussillista. Olen katsonut niitä monasti, mutta todennut, etteivät ole rikki. Katsoin taas. Kuluneita, vuosia vanhoja, omituisen pienen näköisiä sukkia. Puserot ja hameethan ne komerossa kutistuvat, mutta siis sukatkin. Tänään oli sellainen mieli, että jäljelle jäi kapeaan uuteen laatikkoon mahtuva määrä täysikuntoisia sukkia. Kuvasta huomaan, että nuo turkoositkin joutaisivat roskiin. Enhän minä niitä käytä! Minusta taitaa tulla aivan näppärä yksiöasukki.
Muistin samalla toisia, monasti toistuneita sukkatalkoita. Miehellä oli aina parittomia sukkia, kerrankin 18. En saanut ikinä selville, minne ne toiset 18 olivat joutuneet. Kyllä hän havaitakseni aina molemmat sukat jalassa kotiin tuli.

Kovin hyvin ei muorin pää kestä tätä setvimistä. Vähän väliä pitää etsiä puhelinta ja avaimia, mihin ne taas laitoinkaan. Kysyin pojalta, että sanoitkos sinä jotain, kun kysyin joululahjatoivomusta. Joo, sellaista toivoin. Hups. En kertonut, että olen jo ostanutkin tuon toivotun lahjan. Ettei huolestu. Tämä varmaan johtuu hajanaisista unista?

***Oli hieno hetki, kun miehen veli soitti ja pyysi minua mukaansa haudalle käymään. Kun hän tuli pihaan, sanoin: Sinähän olet Sepon näköinen! Oli enemmän kuin ennen. Ja saman tyylinenkin, iso innostus vaativiin tehtäviinsä. -Sukuahan ollaan, hän sanoi. Sytytettiin kaksi elävää kynttilänliekkiä kolmen sähköisen lyhdyn lisäksi. Pyyhin avatun kivikirjan päältä lumen.

Kodin purku

Vein Torikirppiskavereille ison suklaarasian ja nautin torikahvilassa muurinpohjalettukahvit. Sillä tavalla juhlin asuntokauppaa. Tämä asunto ei nyt sitten ole enää meidän eli minun ja perikunnan, mutta on pari viikkoa aikaa muuttaa. Verhot on jo riisuttu, tavaroita kasattu, papereita revitty.  Sähkösopimus, laajakaista, vakuutus, muuttoilmoitus, vesi, ne hoituvat helposti, mutta tavaroitten kanssa on säätämistä. Torpalle kannetaan monta isompaa huonekalua kuten mummun piironki ja Sepon kirjoituspöytä,  astioita, verhoja, liinavaatteita on jaettu kahdelle kirppikselle, tyttärelle, veljelle. Niin hajoaa minulta tämä viihtyisä rivitalokoti,  hyvä tukikohta, jossa lattia on lämmin, sade kohisee rattoisasti peltikattoon ja ilta-aurinko siivilöityy kevätvihreiden koivujen lomitse. Lyhyt ja kauniiksi laitettu tie vie keskustan palveluihin. Vanhempi pariskunta siirtyy tähän syrjäiseltä kylältä.

Ennen kuin tähän vaiheeseen on päästy, on pitänyt selvittää Sepon tärkeimmät asiat, kirjat ja aineistot, samoin veljen asioiden hoito harvemmin käynnein. Kirjojen käsittely otti vuoden. Veljen asioissa auttoi tieto, että palvelutalo voi pitää asukkaan rahaa toimistossa ja ohjaajat käydä joskus ostoksilla. Sen kerrottiin minulle vasta viime kesänä! Sisaren kanssa pidämme kyllä hänestä huolen.Tänään menen veljen kanssa palvelutalon joulukonserttiin. Joulujuhlat ovat siellä aina aitoja ja mieltä liikuttavia.

Onkohan järkevää viedä harvoin käytetyt, vuonna 1988 Moskovasta ostetut ohuet venäläiset teekupit ja jälkiruoka-astiat pieneen asuntoon? Tai tädin sinikuvioisen englantilaisruokakaluston? Mahtuvatko ne edes kaappeihin siellä? Jospa nyt alan käyttää niitä! Miten tätä tavaraa on vieläkin näin paljon, vaikka en ole hamstraaja ja olen jo syksyn mittaan tyhjennellyt kaappeja eri suuntiin? Kai  on ylellistä päivitellä tavaran paljoutta, kun maailmassa on niin paljon täyttä köyhyyttä. Miljoonat joutuvat myös jättämään kaiken taakseen, peitot, vaatteet, valokuvat ja asiapaperitkin.

Talvipesä ja vihreät laitumet, siinä tulevaisuuden visioni.

Talvipesään

Tänään se puhelu sitten tuli: yksi asuntotarjouksen tekijä oli saanut oman talonsa myydyksi. Rivitaloasuntomme  kauppa tehdään ensi keskiviikkona. Kiitos.
Heti alkoi muuton suunnittelu. Lähetin yhteen muuttofirmaan tarjouspyynnön. Pitäisi tietysti lähettää muihinkin. Mitkä tavarat Torpalle, mitkä tänne, mitä pitäisi saada myydyksi. Montako muuttolaatikkoa. Olin vävyn mukana käymässä Etelä- Pohjanmaalla. Oli ihana nukkua omassa tupakamarissani. Tuotiin rivitalokodista tavaraa niin paljon kuin autoon mahtui.
Nyt minusta pitäisi sitten tulla taas keskisuomalainen. Olin sitä 17 vuotta. Siihen aikaan sisältyvät opiskelu, perheen perustaminen ja lasten syntymät, ensimmäiset työpaikat, miehen neljä vaikeaa syöpäleikkausta, nuorta voimaa.
Kahdeksassa viime vuodessa minusta tuli kovasti taas eteläpohjalainen. Sydän sykähtää aina, kun Seinäjoen jälkeen alkaa avautua lakeus ja Simpsiön vuoren profiili piirtyy esiin( tämän vuoren merkitystä ymmärtämättömät lukijat saavat rauhassa hymähdellä). Kaikki toimii kahdeksan vuoden jälkeen tutusti. Tänään poistettiin terveyskeskuksessa viimeisen luomipoiston tikit ( ei vielä patologin vastausta) ja samalla käynnillä sain influenssarokotteen.  Kaupungin hammashoitolan lähetteellä tehdyn hammaskirurgisen poiston tikit raksi hammaslääkäri suusta pian sen jälkeen. Kuinkahan kaikki toiminnot sujuvat uudella paikkakunnalla? Kirjastokortti on ollut jo vuosia.
Talvikoti Jyväskylässä, kesä- ja lomakoti Torpalla, kotiseudut ja maisemat sovussa, toivon. Muuttolintuna edelleen. Nyt pitää rakennella tätä pientä pesää.
*****
Pari tuntia myöhemmin: Olen koko illan suunnitellut Torpan sisustusta uusiksi siten, että saisin sinne ne huonekalut, joita tänne ei mahdu. Peräkamari muuttuisi sänkykamarista enemmän olohuoneeksi vuodesohvan, mummun piirongin ja nojatuolien avulla. Se vaatii, että kirjoituspöytä siirtyisi tupakamariin, muutama huonekalu aittaan ja peräkamariin siirretty sängynpuolikas (minun puoleni, Sepon on tupakamarissa) tänne Linnunpesään. Se voisi onnistua. Petipaikkoja olisi silti jopa enemmän kuin ennen. Olisi siskollekin tuttu sohvanukkumapaikka.  Minähän olen nero!

Pesänhakua marraskuussa

Haen kuin lintu pesäpaikkaa. Kierrän koloja. Eilen kävin kahdessa kaksion asuntonäytössä vanhemmissa, mutta peruskorjatuissa taloissa. Olivat aivan nättejä. Ensimmäiseen oli kuitenkin kolme jyrkähköä portaikkoa ja sisällä vahva "koiratalouden" haju. Näyttöön tullut talon asukas vastasi melukysymykseeni, että talo on kuin korttitalo. Toiseen asuntoon oli vain muutama porrasaskelma. Portaikkoon kuului hetken aikaa voimakasta mökää naapuriasunnosta. Asunto oli kuitenkin viehättävä ja hyväkuntoinen. -Tulee isoja remontteja, sanoi rapussa haastattelemani nainen. Julkisivuremontti olikin tiedossa.
Johtopäätös oli, että pitäydyn toistaiseksi tässä uudehkon, pyörätuolimitoitetun talon yksiössä. Kyseessä olisi kuitenkin ollut ehdollisten tarjousten ketjun jatkaminen. Kai tässäkin talossa joskus tulee asuntoja myyntiin, vaikka ei ole moneen vuoteen ollut. Asia siirrähti eteenpäin, kun tyttären kanssa sovittiin pöytätietokoneen vaihtamisesta kannettavaan, mikä ei vaadi pöytätilaa, samoin löytyi joidenkin muiden tavaroiden jatkosijoituspaikkoja. Pitäähän tavaroista osata luopua, myydä tai poistaa, mutta ei kaikista.

Koko illan peuhkutin sitten tätä pesää. Torpan varastoista kahdeksan vuotta sitten koottu mummolalook pitää vaihtaa modernimpaan. Mitä tuodaan, mitä hankitaan, ostanko uutta?  Nämä neljäkymmenluvun keveät koivutuolit ja pöytä sopisivat kyllä pieneen asuntoon. Tuntuu, että tänne pitää kuitenkin tuoda joitain omia, tuttuja huonekaluja, että tuntuisi kodilta. Puusohva mahtuisi parvekkeelle. Siinä voisi nukkua kesäkuumalla. Tekstiilit ja värit pitää uusia. Ostanko uuden sängyn enon perua olevan sängyn tilalle vai uudet patjat?  Muistin välillä ystävää, joka on luopumassa isommasta asunnosta ja lajittelee myös mielessään tavaroita eri kasteihin joskus yölläkin.

Sade ropsuttelee ikkunoihin, on harmaanpimeä, sumuinen aamu. On aivan hiljaista, kuin olisin yksin koko talossa. Mieluummin se kuin vieras möly.  Täytyy lähteä kauppaan ja laittaa lapsenlapsille ruoka koulun jälkeen, ennenkuin jatkavat tästä harrastuksiin.

Veljen luona

Veli makaili rauhallisesti erikoissängyssään fysioterapian jälkeen. Lähdöt ovat hänelle niin vaikeita, että kuntouttaja tulee kotiin. Fysioterapia on välttämätöntä, koska muutoin jalat jäykistyvät taipumattomiksi. Päivät hän jaksaa istua pyörätuolissa. Nyt myytyyn lapsuuskotiin hän ei ole suostunut lähtemään yli kahteen vuoteen ja sinäkin kesänä vain kerran syyskuussa. Siellä ei ollut helppo käydä, kun hänen asumisensa siellä niin traumaattisesti katkesi. Olen tehnyt hänelle joululahjaksi Ifolor-kirjan kodista ja pihapiiristä. Arveluttaa kyllä vähän, onko tuiki tuttujen nurkkien vastaan tulo joulupaketista hänelle ahdistavaa. Ajan mittaan se voi olla myös hyväksi.

Annoin katsottavaksi sisaren kokoamia valokuvia tutuista ihmisistä. Hän itse oli kuvissa sukulaisten, valmennettavien lasten ja morsiamenkin kanssa. Hän kävi ne läpi moneen kertaan ja sanoi kaikkien nimet, omansakin sukunimen kera. Hän sai myös puhutuksi. Kun hän väsyy, puhe puuroutuu pupellukseksi. Puhelinliittymä on lopetettu, kun hän ei moneen kuukauteen soittanut eikä vastannut puhelimeen. Sitä ennen puhelin oli todella tärkeä linkki ihmisiin.
Vaikka etenevä sairaus etenee, ihmiset ovat hyvin muistissa. Hän kävi taas läpi kaikkien lähipiiriläisten iät. Televisio oli auki. - Tulee uutisia, hän huomautti. Kyllä hän hyvin on perillä Amerikan presidentinvaaleistakin. Eteneminen näkyy eniten fyysisesti ja puhekyvyssä.

Monasti hän on vaikealla tuulella. Pitää aina koota voimansa, kun nousee kolmanteen kerrokseen. Nyt oli mukava, kun voitiin vähän jutella. Käytännössä tilanne on minulle helpompi kuin ennen, kun uusi työntekijä paljasti neljän vuoden jälkeen, että kaikilla muilla on toimistossa rahatili ja myös työntekijät voivat käydä ostoksilla. Siihen asti minun tai sisareni piti ostaa joka ainoa hammastahna ja  pesuaine ja limsapullo ja monasti lähteä kauempaakin kiireellä auttamaan.
-No niin, Jumalan siunausta. Vie tuoli paikalleen, hän lopetti tapaamisen. Sinne hän jäi albumi kädessä odottamaan pyörätuoliin nostamista. Entisyys oli valokuvissa, nykyhetki hiljainen,hämärä huone.
Kävelin siitä kauppaan ja ostin herkälle iholle sopivan kerraston ja pyjaman, että hän saa jouluksi uutta päälle.

Pimeän sylissä

Pimeys ympäröi, metsät ja pellot humisevat hiljaisuutta. Takkatuli räsähtelee. Tupa on taas lämmennyt. Kello on vasta puoli seitsemän, mutta pimeää on ollut jo pitkään. Olen laittanut kuuseen valolankaa ja ikkunalle kynttelikön. Olen taas omassa seurassani. Tai television. Katson kaikki Julia Robertsin elokuvat, nyt on menossa liikuttava "Aina vierelläsi". Olen nähnyt sen ennenkin.
Näen taas tuossa takan edessä tutun hahmon istumassa ja katselemassa tulen liekkejä. Miksi se ei voinut jatkua, kun niin monella muullakin voi? Onko häntä ollutkaan? Suren myös tuntemattoman, vielä nuorempana kuolleen hienon ihmisen kuolemaa, ihmisen, josta olen lukenut vain Facebookissa ja jota monet surevat. Jokin siinä muistuttaa meistä. Olenkohan sekoamassa? Nyt pitäisi varmaan tulla jotain uutta elämään.
Jotain muutakin uutta kuin Tori.fi- kaupat, joilla nyt puran ja rakennan.

Viikko hyvässä seurassa

Ihmeteltiin lunta, työnnettiin nukenvaunuja, pulkkailtiin, opeteltiin sanoja, syötiin ja nukuttiin. Hauskasti meni koko viikko. Mumma sai vanhempien lomassa autella moninaisissa puuhissa. Välillä olimme kaksin. Oli mukava käydä nukkumaan saman katon alle muiden kanssa.

Vanhana helsinkiläisenä nautin myös julkisen liikenteen kätevyydestä ja paikallisten ystävien tapaamisista kahviloissa. Surettivat kyllä Itäkeskuksen kuulutukset, että kaikki liikkeet ovat pyhäinpäivänä auki. Ihmisille ei taukoamattomassa kaupankäynnissä synny enää edes lepopäivän tunnetta. Pyhän kokemus on monilta kadonnut jo aiemmin.

Kaksi kertaa kävin kirkossa, ensin Itäkeskuksessa konsertissa ja sitten Laajasalon sisältä kauniissa kirkossa messussa. Mieleeni tuli, millainen rikkaus kirkkolaitoksemme on sitä arvostaville. Joka paikkakunnalla on tiloja ja tilaisuuksia, joihin voi vapaasti mennä, on jotain uutta ja paljon tuttua, on hienoa musiikkia ja kirkkotaidetta, on jotain ikäänkuin omaa joka paikassa.

Surutyön taipaleella totesin taas, että hän on uusissa paikoissa enemmän läsnä kuin jokapäiväisissä. Vuosikymmenet on uusia asioita tutkittu yhteisin silmin. Niin nytkin.

Diakoniapäivä

Seurakuntaviikon ohjelma oli tänä vuonna erityisen monipuolinen. Teemana oli kohtaaminen. Lauantaina oli neljän tunnin diakoniaseminaari, ensimmäinen laatuaan. Idean alkuperäinen esittäjä oli mieheni. Puolitoista vuotta sitten hän lähetti seurakunnalle kirjeen diakonian kehittämisestä ja asemasta kirkon työssä. Seminaarin järjestäminen oli yksi ehdotuksista. Kirjeeseen ei tullut mitään reaktiota. Hän poti sitä.
Nyt paikallislehdessä kerrottiin, että seminaari syntyi hänen ehdotuksestaan.Diakoniapappi puhui alussa kauniisti asiasta ja myös tunsi Sepon arvostuksen Isämeidänrukousta kohtaan. -  Siinähän on kaikki, sanoi hän löydöstään toissa keväänä.
Seminaarissa oli hyvä ohjelma, oli vuorovaikutuskoulutusta, kehitysvammaisten kuoro, alkoholismista parantuneen puheenvuoro, ruokailua, kahvit.Seurakuntatalon sali oli täynnä väkeä.
Pyysin lopuksi puheenvuoron. Kiitin Sepon puolesta, kerroin miten paljon pohdintaa ja ahdistustakin diakoniatyön johtokunnan näkökulma hänelle antoi ja mistä se kirje diakonian roolin lisäämisestä oli syntynyt. Lopuksi luin hänen hienon lehtikolumninsa aiheesta.

Moneen paikkaan hän tälläkin paikkakunnalla jätti jälkensä, puumerkkinsä ja ideansa. Hän oli myös monelle "lähdeihminen", jollaisia seminaarissa kuvattiin, kannustaja, arvostaja, myös paikallisille diakoniatyöntekijöille. Nyt tämä hänen viimeisten vuosiensa uusi "projekti" on lähtenyt liikkeelle.
Koko päivän hänen muistonsa oli lähellä ja kyynelet lähellä pintaa.

Toimita talosi

En nyt ajattele taloni toimittamista ennen kuolemaa, mutta epävarmassa tulevaisuudessa olevan muuton varalta olen pikku hiljaa raivaillut rivitalokotia. Olen vienyt tavaroita roskiin, kirppikselle, toiseen paikkaan, järjestellyt papereita, suunnitellut mitä viedään minnekin. Kaapit ovat aika väljiä. Koti alkaa varmaan muistuttaa japanilaisen suursuosikki Marie "KonMari"Kondon ideoimaa kodin väljyyttä. Käärimisen taitoon en ole kyllä paneutunut.
Vaikeinta on miehen kirjojen poistaminen. Hän oli kirjan ihminen. Monet kirjat ovat kulkeneet mukana muutosta toiseen ja lisääntyneet, vaikka muutoissa on aina osa tuskalla poistettu.  Jos ei olisi ideaa muutosta, en olisi koskenut mihinkään.  Hyllyissä on nyt kuitenkin jo paljon lisää tyhjää kesällisen Sepon arkiston ja siihen liittyvien kirjojen siirron jälkeen.  Antikvariaatti otti filosofian kirjoja, kirppiksille olen kärrännyt siellä ehkä myydyksi tulevia, Torpalla on kirjahylly täynnä, roskiin on mennyt osa. Säästin 12-osaisen Encyclopedian Torpan vinttihyllyyn. Eihän sitä tiedä, vaikka maailmasta katoaisivat sähkö tai tietojärjestelmät! Yhdestä järjestöstä tullaan vielä kirjoja katsomaan. Sitten pitäisi myydä hyvät kirjahyllytkin, kun eivät sovi mukaan.

Ostotarjoukset ovat omakotitalojen myynnin takana. Pimeä ja märkä syksy ehti tulla. Ei tässä mitään kiirettä ole. Nythän täällä viihtyy! Sade ropisee kodikkaasti peltikattoon, lattia on lämmin, vanhanajan läpivedettävä pikkutytön kaulahuivi valmistuu käsissäni, ikkunasta voi katsella, kuinka kadut kiiltelevät märkinä katuvaloissa.

Lapseuden loppu

Tähän ikään asti minulla on ollut pääsy lapsuuskotiimme toisessa kylässä. Se on ollut tyhjillään yli neljä vuotta, siitä asti, kun veljeni vammautui. Nyt mökille ilmaantui yllättäen ostaja. Olin sisareni ja tyttäreni kanssa tyhjentelemässä kaappeja. Sisar on tehnyt vanhan talon vintin ja nurkkien raivaustyötä pikku hiljaa kaiken aikaa. Tytär löysi yllättävästi kiinnostavaa vanhaa tavaraa aitasta, jonne en olisi katsonutkaan. Vanhat huonekalut jäivät paikoilleen ja osa pienestäkin tavarasta, kun oli sovittu, että saavat jäädä.


Minulle mieluisin muisto on jakkara, lapsuudesta niin tuttu, jonka pohjassa lukee sen tekijäksi Torppaa asuttanut v.1841 syntynyt Juho Erkki, äitini isoisä. Se on siis 1800-luvun puolelta ja palasi nyt alkuperäiseen kotiinsa.

Nyt ei siis enää käännytä tienhaarasta lapsuuskotiin. Avaimet on luovutettu.Toivottavasti uuden asukkaan unelmat toteutuvat! Tässä pienessä kylässä on kuulemma 70 tyhjillään olevaa taloa. Minua ilahduttaa, että tähän mökkiin valot taas syttyvät.

Tilinpäätöstä

Eilisten ajatusteni jatkoksi kirjoitin tänä yksinäisenä, harmaana lauantaina liki viidenkymmenen vuotemme tilinpäätöstä. Kirjoitin paperille rehellisesti ja mitään salaamatta miinuksia ja plussia, huonoja ja hienoja asioita, puutoksia ja vahvuuksia hänestä ja itsestäni  sekä  siitä, mikä meitä erotti ja mikä yhdisti, miten täydensimme  toisiamme, mitä saimme toisiltamme, mikä meitä piti yhdessä ja miten kasvoimme yhdessä, millaiset olivat loppuajat ja millainen jatkon ennuste ilman äkkikuolemaa. Lopuksi kirjoitin hänelle kirjeen, johon tiivistin tunteeni ja ajatukseni, koko yhteenvedon muutamaan riviin. Sitten revin kaiken pieneksi silpuksi.
Ei siinä juuri uutta asiaa tullut, suurin osa on jo ajat sitten kirjoitettukin perhehistoriikkiimme, mutta silti tämä kirjoitustyö oli jokin etappi tällä surusaaton  tiellä, siltä tuntuu. Hänen, minun ja meidän kuvamme jotenkin kristallisoitui minun mielessäni.
Sen kirjeen olisin niin hartaasti halunnut hänelle antaa.

Ihanne vai tosi

Televisiossa oli eilen ohjelma, jossa tutkittiin surun ja menetyksen vaikutusta kehoon. Näin siitä loppuosan. Tutkittaville oli tullut ero kumppanista. Heille näytettiin valokuvia, mukana ex-kumppaneiden kuvat. Kehon mittaukset osoittivat stressireaktioita, jos tunteet olivat vielä kipeinä. Ohjelmassa sanottiin, että stressihormoni kortisolin eritys on surevalla suurimmillaan aamuyöstä ja se pitää hereillä. Exien valokuvia oli muokattu, rumennettu ja kaunistettu. Tutkittavat valitsivat kaunistettuja kuvia, siis muistivat kumppanin kauniimpana kuin tämä olikaan. Tämä oli kiinnostava, konkreettinen havainto siitä, miten menetetystä alkaa tulla ihannekuva. Kumppaniaan kaipaavaa kehoitettiin muistelemaan muitakin kuin hyviä puolia.
Realistinen ajattelu on minustakin terveellistä, vaikka sitä estää sisäistetty " ei kuolleista pahaa sanaa"-ajatus. Ei sen tarvitse olla pahaa, vaan ihmisessä on monia puolia.Elämän kokonaiskulussa on monenlaisia vaiheita ja päivissä tunnevaihteluita, hyvää ja huonoa. Nekin on hyvä muistaa, jos aikoo elää todellisuudessa. Armollisuutta tuo ajatus, että ihminen kuitenkin toimii niin hyvin kuin sillä hetkellä pystyy. Toista muistellessa muotoutuu hänestä myös kokonaisvaltainen elämänkaarikuva, jossa on uusiakin piirteitä.
Mieleen voi koostua uusilla tavoilla myös ajatus, että hänelle oli parempi päästä pois juuri silloin, kun se tapahtui. Miehelläni oli selvästi ajatus, että elämä tuli valmiiksi ja tavalla, josta hän oli kiitollinen. Minä vain luulin, että yhteiselämämme olisi jatkunut vielä ainakin kymmenen vuotta. Voi olla, että sinä aikana olisi tullut muutoksia, jotka olisivat tehneet molempien elämänlaadusta ahdistavan. Hänelle oli parempi näin, on ajatus joka kantaa ainakin hetken matkaa.

'****
Muutama yö sitten näin unen, joka palailee mieleen tuon tuostakin sarjassa "mitä tämä uni tietää". Uni liittyy isääni, joka on kuollut lähes neljäkymmentä vuotta sitten ja josta en surukseni nähnyt unia, joita muistaisin. Kerran kyllä heräsin ulkoiseen ääneen kesken unen ja siinähän se isä oli ruokapöydässä kanssamme.
Tässä unessa sain isältä puhelun. Hän kertoi olevansa jossain kylpylässä ja oli tyytyväinen oloonsa. -Nähdään lauantaina, hän sanoi. Minä olin ikäänkuin Jyväskylän yliopiston aulassa. Lopuksi pari sanaa puhelimessa sanoi lankoni, joka oli jotenkin kääntänyt tämän puhelun minulle.

Kotona taas

Oli niin paha olla, että lähdin keskustasta Torppakotiin koulubussin kyydissä, vaikka seuraavasta päivästä oli sovittu siskon kanssa. Oli kuin ikävöinnin sarjassa olisi auennut alta lattia ja olisi vajonnut tuntemattomiin kerroksiin, joihin voisi upota. Sitä ei tietysti parantanut se, että katselin ja kuuntelin taas netistä hänen videoluentoaan. Miten tuo kaikki voi olla ikuisesti poissa, uurnassa maan alla vain tuhkaa?

Eräs leskikollega kertoi, että toisena vuonna hänellä oli kova ikävä. Arvelin, ettei minulle tule samanlaista, kun kesällä melanoomasäikäytys katkaisi suremisen. Nyt se on palannut uudella tasolla. Ei sille voi mitään.

Torpan kotitiellä olo jo helpotti. Pihapihlajat ja koivut olivat jo varistaneet kaikki lehtensä maahan. Hellaan ja takkaan tulet,  harava käteen, pari tuntia ulkopuuhaa, naapureita pysähtyi juttelemaan. Illan pimetessä puolikuu heitti valoja ja varjoja pihaan, hänen aurinkolyhtynsä syttyivät, tähdet kirkastuivat. Kotona taas. Nukuin koko yön. Aamu on kirkas, maa huurteessa, pakkasta viisi astetta.

Yllätysikävä

Tuttava ehdotti keväällä, että lähde nyt sinäkin jonnekin ja niin ilmoittauduin hänen kaverikseen eläkeläisretkelle lomakylpylään. Ihan hieno paikka, hyvä ruoka, kauniit maastot, runsaasti ohjelmaa, yhteislaulut ja bingo iloisten eläkeläisten suosikkeja, vesijumppa minun. Ajattelin, että nyt on jotain uutta, missä emme ole yhdessä käyneet ja mihin hän ei olisi nytkään lähtenyt. Jo matkalla hän kuitenkin ilmaantui vahvasti mieleeni ja on koko ajan mukana puristavan ikävän hahmona. Hopeisen pään tai tutunomaisen hartialinjan vilahdus saa katseen tarkentumaan, turhaan. Iltaisin täällä on tanssia, harmitonta ja suosittua ajanvietettä, mutta minä en voi houkutteluista huolimatta astua tanssisalin kynnyksen yli. Ei siellä ole ketään, kenen käteen pystyisin tarttumaan.

Liikaa aikaa

Minulla on lievänä ongelmana liiallinen aika. Olen valmis kaksi tuntia ennen lähtöä. Junalla pitääkin mielestäni olla varttia ennen junaa, mutta sekin aika lähestyy jo puolta tuntia. Mitähän tekisin, on toistuva kysymys.Selailen facebookia, blogeja, lehtiä, etuoven sivuja, uutisia. Kudin on hyvä pelastus ja radio, illalla tietysti televisio, lenkille lähtö. Lukeminen toki, mutta aina ei rauhoitu lukemaan kirjaa. Lasten perheissä on aikatauluja ja kiirettä, tulemista ja menemistä, minä katselen aamun pilviä. On kuin syyllinen olo. Koetan muistutella itseäni, että onhan meilläkin ollut ruuhkavuodet. En tiedä mitään eläkeläisen kiireistäkään. Joskus, kun sattumalta tulee kiirettä, tuntuu että aivot oikein piristyvät. Kun joutuu odottelemaan puheluita tai muuta tietoa eikä voi siihen itse vaikuttaa, aika hidastuu entisestään.
Nyt ei tarvitse haaveilla hidastamisesta.