tiistai 11. lokakuuta 2016

Kotona taas

Oli niin paha olla, että lähdin keskustasta Torppakotiin koulubussin kyydissä, vaikka seuraavasta päivästä oli sovittu siskon kanssa. Oli kuin ikävöinnin sarjassa olisi auennut alta lattia ja olisi vajonnut tuntemattomiin kerroksiin, joihin voisi upota. Sitä ei tietysti parantanut se, että katselin ja kuuntelin taas netistä hänen videoluentoaan. Miten tuo kaikki voi olla ikuisesti poissa, uurnassa maan alla vain tuhkaa?
Eräs leskikollega kertoi, että toisena vuonna hänellä oli kova ikävä. Arvelin, ettei minulle tule samanlaista, kun kesällä melanoomasäikäytys katkaisi suremisen. Nyt se on palannut uudella tasolla. Ei sille voi mitään.
Torpan kotitiellä olo jo helpotti. Pihapihlajat ja koivut olivat jo varistaneet kaikki lehtensä maahan. Hellaan ja takkaan tulet,  harava käteen, pari tuntia ulkopuuhaa, naapureita pysähtyi juttelemaan. Illan pimetessä puolikuu heitti valoja ja varjoja pihaan, hänen aurinkolyhtynsä syttyivät, tähdet kirkastuivat. Kotona taas. Nukuin koko yön. Aamu on kirkas, maa huurteessa, pakkasta viisi astetta.

5 kommenttia:

  1. käy rohkeasti surusi reunalla kyllä enkelit pitävät huolen että et vajoa....kokemuksesi ovat nyt uutta ja outoa ihmisen eloa. arkiaskareet, sopiva hegityksen tasaaja....
    terveisin taivalta




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Oletko itsekin kokenut näitä suruja?

      Poista
    2. en samanlaista mutta ystävän menetystä kylläkin ja se toi uuden näkökulman pieneen sieluuni.....unet minulla muuttuivat todemmiksi ja niissä oli selkeästi uutta ajatusmallia....välillä odotin unta ja yötä saadakseni suuntaa. ...opin että surua ei voi kiirehtiä ja suostuin uusiin askeliin
      sinua ajatellen taivaltaja

      Poista
  2. Niinpä niin, se on käsittämätöntä ja tosi vaikeasti hyväksyttävää että toinen, joka vielä hetki sitten oli kaikki kaikessa, on lopullisesti tästä meidän tietoisuudesta pois. Ja takaisin ei tule vaikka kuinka kapinoi....

    Elän ensimmäistä leskivuottani ja tämä kesän kääntyminen syksyksi ei kyllä mielialaa paranna, samoin omat pienetkin sairaudet tuntuvat entistä synkemmiltä ja syventävät surua ja ikävää poismennyttä kohtaan. Lapset ja ystävät helpottavat eteenpäin menoa, mutta sitä ikiomaa arjen kumppaniahan ne eivät korvaa. Itsekseen oleilu tutuissa ympyröissä arkitouhuja puuhastellen on kyllä terapiaa parhaasta päästä, joten hyvin ymmärrän kaipuusi torpalle.

    Sinulla on ollut oman sairautesi kanssa raskas syksy pelkoineen ja toiveineen - iloitsen kanssasi että lisätutkimusten tulokset olivat hyviä!

    Toivotan sinulle kaikkea hyvää sekä mielenrauhaa ja tyyneyttä elämääsi!

    -elämäntaitoa kirjoitusta kommentoinut anonyymi leski

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kirjoituksestasi ja toivon, että ajan kanssa pääsemme levolliselle tasolle. Unohtaminen ei ole tavoite, muisto on kallis osa elämäämme.

      Poista