maanantai 30. toukokuuta 2016

Vaan ei tule mun tuttuni

Joskus tuntuu, että kyllähän tämä tästä, niinkuin kaikilla muillakin leskillä, monilla on paljon vaikeampi tilanne, ei tässä mitään hätää ole. Viime päivinä on kuitenkin ollut outo ja raskas olo, kuin ei olisi pää kunnossa. Olen hajamielinen, muistamaton. Esimerkiksi: läksin pyörällä hakemaan bensaa ja vasta puolen kilometrin päässä muistin, että kanisteri jäi ottamatta.
Tulee mieleen SOS-lapsikylien perustajan Herman Gmeinerin kuvaus äitinsä menettäneen lapsen mielentilasta: " Itse olen kokenut, miltä äitinsä menettäneen lapsen sisimmässä näyttää. ..Hänellä on aamulla ylösnoustessaan tunne, kuin päivä tosin olisi alkanut, mutta aurinko ei ottaisikaan noustakseen. Hänestä tuntuu, kuin ilma loppuisi huoneesta, kuin tuli takassa ei lämmittäisi eikä kykenisi karkottamaan joka puolelta hiipivää kylmyyttä."
Onhan tässä kesä, on lämmin sää, aurinkoista, kasvit kasvavat, niitä hoidetaan, pyykin saa ulos liehumaan. Olisi kutsuttavia ihmisiä. Tein raparperipiirakan, mutta en jaksanut soittaa kenellekään, on itkuinen olo. On odottamistakin, riemuylioppilasjuhla, muistoseminaari, ylioppilasjuhlat. Väri vain puuttuu, kaikki on harmaan läpikuultavaa. Jaoimme kokemukset melkein viisikymmentä vuotta, siitä tuli toinen puoli.
Väkevää vertaistukea tulee kaukaa: -Jos mun tuttuni tulisi, ennen nähtyni näkyisi...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti