Sulateltavaa

Mielessä on monenlaista sulateltavaa kuluneen viikon matkoilta, monista tapaamisista,  keskusteluista ja ihmisten kohtaloista, iloisista  ensiaskelista lyheneviin, uupuviin askelluksiin.  Suomen yksinasumisen kulttuuri on heikkeneville vanhoille ja elämän kolhimille nuorille rankka. Miten paljon lähimmäisapua tarvittaisiin!

Helsingistä junailin itseni kesäisten maisemien halki Turkuun tapaamaan iäkästä, sairastelevaa kirjailijaystävää. Tarkoitus oli opettaa hänelle tiedoston lähettämistä sähköpostina, mutta Windows 10 tempautui päivittämään itseään hänen tietokoneelleen pyytämättä ja tuntikausiksi. Uskoin, että tein jonkin virheklikkauksen, mutta tänään luin Talousuutisista, että tämä onkin ollut yleinen ilmiö ja ongelma viime päivinä. Luulin, että asennus saatiin valmiiksi,  mutta nyt kone kysyy kysymyksiä, joihin hän ei uskalla vastata eikä hän pääse verkkopankkiinkaan.
Hieno hetki oli lounas Aurajoen rannan ulkoravintolassa lämpimässä kesäauringossa. Oli kuin olisi ulkomailla istuskeltu. Muunlaisia ulkomaanmatkoja en nyt kaipaakaan. Pienet kesäretket kevään heleydessä ovat mukavia.
....
-Minä haluan oppia tuntemaan itseäni, sanoi kolmatta vuotta leskenä ollut nuorempi nainen. En ole koskaan ennen asunut yksin. Mies ei rajoittanut, mutta parisuhteessa mukaudutaan. On loukkaavaa, kun ihmiset kyselevät ja ehdottelevat uuden miehen hakua yksinäisyyttä poistamaan.
Hän hakee omaan tahtiinsa elämistä itsenään, uusia osaamisalueita ja taitoja, mahdollisesti opiskeluakin. Ne tuottavat uutta iloa. Muistin vanhan tuttavani, joka sanoi:- Olen ollut pallon puolikas, nyt minun pitää kasvattaa itseni kokonaiseksi palloksi. Tämä keskustelu jätti minulle paljon ajateltavaa.
....
Mieleni tekee vielä kertoa avainnippuni löytymisen tarina. Lähdin pyörällä kampaajalle. Hain perillä avaimia pannakseni pyörän lukkoon, mutta avaimia ei löytynytkään, vaikka muistin  ottaneeni ne taskuun. Kotiin tultuani etsin joka paikasta. Pääsin sisään vara-avaimella. Poliisiasemakin on kiinni tänään, ei voinut kysellä sieltä. Sanoin taas, kuten leskituttava opetti: -Auta nyt Seppo. Tutkin taskut uudestaan ja huomasin, että taskun pohja oli auennut, oli rikki. Siis ne ovat pudonneet. Ajelin reitin uudelleen, ei löytynyt. Soitin sisarelleni, puhuin tästäkin huolestani. Hetken päästä hän soitti: -Paikkakuntasi facebookissa on ilmoitus löytyneistä avaimista ja valokuva,  joku vanhempi mies oli löytänyt ne Kauppakadulta ja vienyt päiväkotiin, jonka ohi kuljit. Sieltä ovat laittaneet ilmoituksen facebookiin.  Soitin numeroon ja innolla pyöräilin päiväkotiin. Minun ne olivat! Ilo oli kuin Raamatun naisella, joka löysi kadonneet helmensä. Auttajaketjusta puuttuu vielä tieto siitä, kuka se mies oli.
Pitäisiköhän liittyä facebookiin?
Myöhemmin: Selvisihän se avainten löytäjäkin pian. Se oli veljeni avustaja. Osasin kysyä, kun näin hänet liikkeellä samaan aikaan.