Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
tiistai 27. toukokuuta 2014
Muistopuu
Tänään on kulunut 16 vuotta enoni kuolemasta, hänen joka jätti hoitamansa vanhan perhetilan yllättäen minulle, kummityttärelleen.Hän kärsi vuosikymmenet lapsettomuudestaan ja tilan jatkajan puutteesta.
Talon näköpiirissä on iso kuusi, joka oikeastaan on kaksi kuusta. Enoni Veikko ja naapurin Jussi ovat kuulemani mukaan kymmenvuotiaina kiertäneet kaksi notkeata kuusentainta yhteen. Siitä on nyt yli yhdeksänkymmentä vuotta. Puu on melkein satavuotias. Se versoo ja kukoistaa. Mustarastas istuu usein sen latvassa laulamassa.
Asuimme Espoossa, kun tila tuli meidän hoitoomme. Missähän me nyt asuisimme, jos tätä ei olisi tapahtunut? Ehkä Espoossa, ehkä Jyväskylässä. En olisi ollut paikkakunnalla auttamassa tätiäni enkä veljeäni. "Kaiken hyvin johti hän".. Niin on hyvä ajatella.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Niin. Saa sitä aina jälkeen päin ihmetellä miten se tämä elämä meitä kuljettaa. Hyvin on minuakin kuljettanut, vaikka vielä 90-luvun loppupuolelle asti oli olevinaan mahdoton ajatus muuttaa pääkaupunkiseudulle. "Kuopio on eteläisintä missä voisin kuvitella asuvani", selitin muuttoa miettiessäni lasten lähdettyä opiskelemaan.
VastaaPoistaNyt olen äärettömän kiitollinen, että tänne etelään muutettuani olen saanut olla lähi-isoäitinä kaikille lapsenlapsilleni heidän vauva- ja pikkulapsiaikanaan.
Meillä ei täällä ole nuorempia lähi-ihmisiä, se on puute, mutta ensi viikolla lapsenlapset tulevat kahdestaan junalla hoiviimme.
Poista