tiistai 16. huhtikuuta 2013

Suremista

Vanhat päiväkirjapohdintani oli melkein aina kirjoitettu flunssa- tai poskiontelotulehduksen sairaspäivinä. Yksin kotona arkipäivänä, sängyssä, puunlatvojen liikettä katsellen oli tilaa tutkailla elämää ja usein myös työasioita. Tänään olen tarvinnut samanlaista olotilaa. Flunssaoireet ovat aivan lieviä, pikemminkin sairastan veljeni kohtaloa. Valvoin yöllä surren hänen elämäänsä sairauksien vankina. Mietin, mitä voisin tehdä. Ahdistus ja monenlaiset hankalat oireet pitävät häntä vallassaan. Maailma murenee, vaikka hän yrittää taistella sen koossa pitämiseksi.Eikö yhden ihmisen osalle riittäisi vakava onnettomuus ilman eteneviä sairauksia? Eilen kuulin hänen rukoilevan, että pääsisi pian pois. Soitin tänään hoitavalle lääkärille, että jos lääkityksestä löytyisi jotain lievitystä. Vastaanottoaika on vasta kuukauden päästä.
Koivut seisovat huhtikuun kylmänkosteassa tuulessa. Paljaat latvat liikahtelevat harmaata taivasta vasten.

3 kommenttia:

  1. Niin se on. Huoli läheisistä, kun niin vähän voi tehdä. Poikieni isoisä ollut yli kuukauden terveyskeskuksessa. Kovin surettaa. Muuta, kun en voi, junailen huomenna lukemaan hänelle Satakunnan kansaa. Melkein sokeakin meidän ukkikulta on.

    Marjatta

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Tuohan on parasta, mitä nyt voit tehdä; mennä luo, olla lähellä. Minä melkein kadun, että sokin keskussairaalaan. Käynnistävät uusia selvityksiä, joista veli vain hämmentyy. Pyysin vain vähän lääkitystä. Hänethän on juuri siellä tutkittu. Harmitti niin, että taas piti valvoa ja miettiä, mitä tämän kanssa teen.

    VastaaPoista