Sunnuntai-iltana oli paikkakuntamme yhden kirkkokuoron vuosijuhlakonsertti. Kirkko oli melkein täynnä väkeä. Oli hieno konsertti, kuoro soi kauniisti ja kirkkaasti, ohjelma oli monipuolinen, kuorokin liikkui alttarilta keskiristille ja lehterille. "Niinkuin janoinen maa" jäi päällimmäiseksi mieleeni. Lopuksi taas kiitettiin seisaaltaan laulaen "Herraa hyvää kiittäkää". Vieressäni istunut nuorehko mies alkoi komella bassoäänellä laulaa toista ääntä. Voin hetken kuvitella, että minäkin osaisin laulaa.
Lehteriltä laskin 18 tuttua henkilöä. On se kymmenkunta enemmän kuin ennen paluumuuttoa. Minkähänlaista olisi, jos tuntisi useimmat? Kuunnellessani ja katsellessani ihailin tämän maaseutukaupungin harvinaisen monipuolista
kulttuuritarjontaa. Viikon sisällä olen ollut teatterissa ja kahdessa
konsertissa. Naapurikunnistakin tullaan usein tilaisuuksiin ja
muutetaankin. Paikkakunta on Etelä-Pohjanmaan harvoja
muuttovoittokuntia. Kulttuuri ja harrastusmahdollisuudet vetävät talouttakin eteenpäin.
Pieneksi hetkeksi välähti kotonaolon tuntu, mutta katosi samantien. Tässä kirkossa olen istunut monina vaikeina nuoruuden pyhäaamuina, mutta silti en koe sitä omakseni. Se tuntuu minulle liian isolta. Syrjäkyläisen identiteetti istuu syvässä. Tiedän, että tämän ymmärtävät ainakin jotkut kotikyläni kasvatit. Sisäinen kodittomuus jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti