Enkelten lahja

Kumma olo, mikähän minulla on? Minulla on nimittäin ollut viime päivinä harvinaisen hyvä olo. Tuntuu, että asiat ovat kohdallaan, että hyväksyn olosuhteet niinkuin ne ovat ja löydän niiden hyvät puolet.

Hyvä olo voi liittyä ainakin osaksi siihen, että loppuvuodesta on ollut monenlaista läheisyyden ja yhdessäolon kokemusta. Olen myös saanut osallistua tiiviimmin lasten ja heidän perheidensä iloihin ja murheisiin.

Vuoden mittaan minulla on ollut useinkin asiaa enkeleille. Enkeliyhteyden tunnistaa harvinaisesta kirkkaan hyvän olon ja valon kokemuksesta, jota muutoin ei koe. Nyt tuntuu, että säde siitä on pysynyt sisimmässäni monta päivää. Se tekee mielen kiitolliseksi. Niin mielelläni soisin sinunkin löytävän ilon säteen näinä pimeinä päivinä!

Liikekannalla

Tulipa  metka vaihe, kun kierrämme paikkakunnalta toiselle. Laukkuja ei ole paljon purettu välillä. Viikon sisään tulimme toisen kerran Jyväskylään, kun miehellä on opetustyötä huomenna. Isompi kattila on jo porissut hellalla ja nuoriväki pelaa iPadilla puusängyn päällä. Välillä olimme viikonlopun Helsingissä, rakkaan poikamme ja ihanan morsionsa kauniin kodin tupaantuliaisissa ja tapaamassa toisia appivanhempia.Yö tai kaksi tullen mennen mahtui väliin keskustakodissa kotipaikkakunnalla.Voi olla kotonaan monella tutulla seudulla. Huomenna pitää mennä katselemaan Jyväskylän keskustaa. Tähän liikekannalla oloon voisi tottua! Katseltiin jo etelänmatkoja, kun töitä tehnyt mies mies kaipaa lomaa. Olenkohan minä sittenkään niin väsyväinen vanhus kuin mihin olen itseni asemoinut?
Joulun alla kyllä rauhoitutaan Torpan havumetsien keskelle ja lämmitetään ulkosauna.

Itsenäisyyspäivänä

Olipa sisältörikas itsenäisyyspäivä! Paikkakunnan juhla alkoi kirkossa ja jatkui entisessä koulussani, salissa jossa sain ylioppilaslakkini. Oli tosi hyvää ohjelmaa täydellä ikäskaalalla: veteraanien kuoro, nuorten torvisoittokunta, kotikyläni aikuiskuoro sekä lasten ja nuorten kuorot.  Nuori puhallinsoittajatyttö katsoi kyynelsilmin kumaraisia veteraaneja, minä myös pientä solistityttöä. Erään kylän kotitalousnaiset olivat laittaneet hyvät kahvit. Moni oli tehnyt työtä juhlan hyväksi.

Tervehdyspuheen piti nuori mies ja  juhlapuheen -hyvän- piti mieheni. Teema oli kansainvälisyys. Moni kuulija suorastaan hämmästyi kotipaikkakuntansa vientiteollisuuden ulottuvuuksista. Samassa tilaisuudessa julkistettiin kaupungin mieheltäni tilaama  kirja paikkakunnan kansainvälisestä toiminnasta. Juontaja  kutsui miestäni paikkakunnan vävyksi ja lupaili paikkakuntalaisuuttakin piakkoin! Kaikki paikalle tuodut kirjat menivät kaupaksi saman tien.  Eräs paikallaolija tilasi jo uutta työtä, historiikkia erään järjestön toiminnasta. Perheessämme ilmennee siis jatkossakin aktiivista eläkeläisyyttä.

Illalla Tamperetalon tilaisuus näytti todella juhlavalta, herkältä ja isänmaalliselta verrattuna perinteisiin Linnanjuhliin. Ja väki sai istua, sitä arvosti varmaan moni! Ohjelmavalintojen yksityiskohdista voitaneen olla montaa mieltä, mutta kokonaisuus oli minusta sopiva.

Keitähän olivat Tampereen mielenosoittajat? Millainen on heidän  Suomensa?

Kaksi metriä

Huomenna tulee kaksi vuotta tämän blogin aloituksesta. Nytkin olemme Jyväskylän tukikohdassa ja huomenna on koulun itsenäisyysjuhla isovanhemmille kuten oli kaksi vuotta sitten.
Myös viime vuonna tähän iltaan ajoittui taloyhtiön joulujuhla.  Taloyhtiön hallitusporukka oli laittanut alakerran pyörävaraston viereiseen tilaan pitkiä pöytiä, punaisia liinoja ja kynttilöitä.  Oli kahvia, teetä, torttuja, kakkua, pipareita. Puheensorina täytti huoneen. Väkeä oli kolmattakymmentä. Laulettiin kaikki vanhat joululaulut ja pari uudempaa. Laulua johti ja välillä lauluista tarinoi taloyhtiön puheenjohtaja, entinen opettaja. Enkeli taivaan viimeinen säkeistö laulettiin seisten. Se oli oikein juhlavaa.
Minusta on mukava mennä katsomaan, keitä tässä talossa asuu, kun en heitä muulloin juuri koskaan näe. Nyt näin oman kerroksen ihmisistä suurimman osan. Ikäihmisiähän me kaikki olemme, vain muutama on vielä työikäisiä.  On hienoa, että tätä jouluperinnettä pidetään yllä. Talossa on myös muutamia talkoopäiviä vuodessa. Sellainen on minusta hyvän taloyhtiön merkki.

Kaksi vuotta on kuin kaksi metriä räsymattoa.  Jälkimmäinen metri on aika värikästä ja raidoissa iloisia sävyjä, vihreää, sinistä, keltaista, punaista. On ollut useita henkilökohtaisia ilonaiheita. Pohja jatkuu harmaana.  Veljen murhe kulkee mukana. Monen ihmisen huolet ja yhteiskunnan taloudellinen murros ovat tietoisuudessani.
Jos koko elämäni olisi 6,8 metriä pitkä matto, olisi kaksi vuotta vain 20 senttiä. Siinä kaikki tiivistyy. Kumpi erottunee selvemmin, harmaanmusta vai värillinen raita? Millaisia ovat ne aiemmat metrit? Erityisesti olen alkanut muistella viisikymmenluvun aikaa, puolesta metristä puoleentoista. Se oli  aivan eri maailma kuin nykyinen. Ikävin, ruskeankellankirjava oli Espoon kodin aika.  Oli vaihdevuosia, murehtimista, valvomisia, ei edes mitään perhejuhlia paitsi läksiäiset.

Virkisty ihminen

Valituspäivien jälkeen hain taas apua siitä mistä ennenkin; pitää tehdä jotain asian hyväksi, tässä ja nyt. Kerron oma-avusta, kun valitinkin teille.
Näin ilmoituksen eräästä kirjoituskilpailusta ja kirjoitin alkuversion tarinasta, joka sijoittuu kotikylän viisikymmenluvulle.Saa nähdä, lähetänkö. En ole saanut tehdyksi pyydettyä keijutaulua, en vaikka olen koko lapsuuteni piirrellyt tytönpäitä ja paperinukkeja. Keksin tehdä leikkaa ja liimaa- koosteen, jonka pohjana on Saima Harmajan Keijukaissatu. Ilmoittauduin pitkästä aikaa kansalaisopiston maalauskurssille tammikuusta alkaen. Ja viikonlopuksi menin kirjoittajakurssille, jossa opeteltiin muun muassa tarinan rakentamista, kuten jännitettä ja ristiriitaa. Joka välissä kirjoitettiin kymmenen- viidentoista minuutin harjoituksia. Tänään puhuttiin myös runoista. Piti yrittää aistivoimaista kirjoitusta. Yllättäen seuraava sepustus sai huomiota runona. Voin sen laittaa, minunhan ei tarvitse päteä kenenkään silmissä!

Kylmä vesi kaulaan asti,
sininen rengas kiristyy.
Iho kihelmöi,
lämmittää ison altaan.
Turkoosi, oranssi, sininen läike.
Lasten loiske ja hyppijän ilo:
Katto äiti!
Kankeat jalat, potkut vapaat.
Liike ja liike, eteen ja taakse,
liike ja liike, vesi vastaa.
Ikkunan takana valkoiset puut
ja talvitaivas.
Vyö kantaa,
pistos selässä lakkaa.
Kellun kattoa kohti,
näen putkisen taivaan.

***
Myrsky tempoo Torpan hormeissa, tuuli kohahtelee kuin olisi tulossa uuneista sisään.Mitähän tuolla ulkona pimeässä tapahtuu?

Tyyntä viisautta?

Pirkko Siltala kuvaa Vanhuus- kirjassaan monella tavalla sitä, että vanhus(kin) kantaa mukanaan,

mielessään ja kehossaan kaikkea kokemaansa. Se miten elämän vaiheet ovat rakentuneet toistensa päälle ja miten eri vaiheiden haasteet ovat toteutuneet, näkyy vanhuksenkin elämässä. Vanhana joutuu kohtaamaan elämänsä entisiä asioita, hyviä ja huonoja. Silloin on myös mahdollisuus miettiä ja kokea ne uusiksi ja eheytyä uuden ymmärryksen kautta.
Minulle nousivat työelämän tietyt vaiheet pintaan, kun olen turhaan odotellut kutsua erääseen vuosijuhlaan. Minulla oli aikoinaan paljonkin tekemistä vuosijuhlan aiheen kanssa. Tilanne nostaa kysymyksiä, tunteita, tulkintoja, muistoja, selityksiä. Se on vaikuttanut viime päivien mielialaan, häirinnyt rakennettua rauhaani. Ihmetyttää, kuinka lähellä vuosikausien takaiset, muutoin elämänkulussa  unohtuneet asiat saattavat olla, jos jokin raapaisee pintaa. Kaikki on siis tosiaan meissä edelleen. Eheyttävää tulkintaa tarvitaan, että löytyisi kauaskantoista viisautta!

Sisäinen, ulkoinen

Pehmeä päivä, kirkas kyllä ja lumitimantit ovat  ilmestyneet. Päivä pimenee tuvan ympärillä nopeasti. Tulee taas huikea tähtitaivas ja kuutamo, joita pitää yöllä ihailla.Talitintit ovat menneet talipitkelöltä jonnekin levolle.

Voisi olla aivan rento ja rauhallinen olo, väsynytkin viikonloppureissun jälkeen. Silti jokin kaihertaa. Pitäisi tehdä jotain muuta, sitä se on, vaikka en tiedä mitä. Mies tuossa tekee harrastuksiaan kuin puolipäivätyötä, valmistelee ilolla luentoja, välillä kyllä kuuntelee viidennenkymmenennen kerran "Vain elämää"- nauhoituksia. Tapasin viime viikolla pari uuseläkeläistä, joilla on kovin kiire, ovat mukana monessa. Minä vain näitä omiani, yksityistä, paikallista, henkilökohtaista, sen vähän mitä puuhailen. Käsityö ja ulkoilu auttavat aina. En ole ainoa, jolla tätä vaivaa on.  Itävaltalainen ystäväni, joka jäi eläkkeelle toistakymmentä vuotta sitten, käy terapiassa saadakseen luvan olemiselleen. Hän tekee vapaaehtoistöitä, mutta on niistä aivan väsynyt. Kuinkahan moni niistä eläkeläisistä, jotka käyvät tuon tuostakin Alkossa, hakevat sieltä pehmennystä sisäisiin paineisiinsa?