Vanha pari kulkee junan käytävää, pitelee tuolien selkänojista kiinni. Minä koetan kirjoittaa miehen puhelimella, jonka otin käyttöön.
Tuntuu, että tähän asti olen hoitanut "meidän asioita". Nyt kun ne vähenevät, aukeaa syvä tila. Paluuta entiseen ei ole. Tieto ja tunto ovat eri tasoilla.
Kaikki itkettää. Miehen siistit nimilaput laukussa, laukkuvyö jota en osaa laittaa. Hän on taas kaikessa mukana. Ei voi kuin elää tätä hetkeä. Vähän pitää koota itseäni, kun menen pojan anoppilaan yöksi varhaista huomista lentoa varten.
Että olen nyt siis omillani 48 vuoden jälkeen. Hitaasti se tieto hiipii koko olemukseen ja unohtuu vähän väliä.
- 'olla omillaan' -
VastaaPoistaOn niin totta, että pitkässä parisuhteessa tottuu - tai joutuu tottumaan - siihen, että ei ole olemassa täysin omaa tapaa elää arkea, on vuosien saatossa hioutunut kompromissi. Se ei toimi enää, jos toisen osapuolen osuus puuttuu. On myös mahdollisuus täydentää tietojaan ja muokata käsityksiään asioista toisen kanssa. Kun toinen puuttuu, kestää, ennen kuin oppii hakemaan vastaukset itse, miettimättä, mitä hän sanoisi.
Muistan elävästi matkan, jolle lähdin yksin. Ne kaikki epävarmuudet, pelon väreetkin - ja sen riemun ja voiman tunteen, kun tajusin: minä selviän omin neuvoinkin.
Ei sitä tässä vaiheessa osaa oikein tietää, mitä se omillaan oleminen merkitsee. Yksi tuttava oli alkanut aika pian miehensä kuoleman jälkeen kirjata yksin asumisen hyviä puolia. Minä olen keksinyt vain sen, että kaapeissa on enemmän tilaa ja voin karsia marjapensaan oksia enemmän kuin mies olisi raatisinut.
Poista