Kyynelkonsertti

Menin kirkkoon hengellisten toivelaulujen ja kolmen kuoron konserttiin. Istuin parvelle paikkaan, jossa usein istuimme. Siitä on hyvä näkyvyys ja kuuluvuus. Muistelin, milloin viimeksi siinä istuimme. Ei siitä ole pitkä aika. Nytkin olisimme menneet.
Aukeni läsnäolon tuntu pitkästä aikaa. On ollut monenlaisia päiviä: turtana olon päiviä, jolloin on vain istunut vakuutusyhtiön konttorissa ja muuttanut miehen nimissä ollutta kotivakuutusta omiin nimiin tai laittanut vireille S-pankin yhteistilin purkamista ja ajatellut, että mihin haihtuivat ne 48 yhteistä vuotta. On ollut hetkiä, että onko hän täällä ollutkaan, tai että ikäänkuin ohuesti muistaa, että tuossa hän istui ja teki Ilta-Sanomien sanaristikot joka päivä. Joskus taas sanon kuuluvasti, että tule jo kotiin, olet jo ollut liian kauan poissa. Välillä suren menneitä, tukalia ruuhkavuosia. Välillä ihmettelen, miten näinkin hyvin olen nämä kuukaudet selvinnyt.

Siellä parvella hän oli taas vieressäni. Tiesin, milloin olisimme katsahtaneet toisiimme musiikista ilahtuneina. Olisimme kävelleet hiljalleen kotiin. Kyynelet valuivat koko konsertin ajan. Parempi se kuin turtana olo.

Näin alhaalla monta leskeä. Näin  pariskunnan, joiden poika kuoli onnettomuudessa juuri ajokortin saatuaan. Näin naisen, jonka poika teki itsemurhan. Kaikille  hengellinen musiikki sanoittuu omaan elämään liittyväksi, varmaan usein lohduksi. Ehkä minua on  ympäröinyt tässä kaikessa "hyvyyden voiman ihmeellinen suoja".

Tajusin jollain uudella tavalla, millainen kallio hän oli ollut elämässäni. Moni asia on ollut harhaa ja haihatusta. Ihmeellistä, että sain sellaisen lahjan elämääni.
Suurin osa kuulijoista oli pariskuntia. Tajusin ensimmäistä kertaa, että olen nyt todella yksin. Istun tässä yksin. Ystävät ja lapset ja lastenlapset ovat eri asia.

"Elämän näen pientareelle piirtyvän;
Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän:
ihmisen on määrä kotiin päästä kerran."