Perunkirjoitus oli viime maanantaina. Aivan asiallinen tilaisuus. Arvasin, että oloni helpottaa tämän etapin jälkeen. Tilaisuuden valmistelu oli minulle kuin tenttiin valmistautumisen stressi. Olen nukkunut paremmin, en aivan ilman troppia, mutta pitempään. Päivällä on kuin rentoutunut väsy. Joskus on tullut mieleen vauva-aikojen valvomiset. Silloinhan hormonit auttavat äitiä. Joskus ihmettelen, miten huonoilla unilla olen jaksanut aika paljon, verrattuna siihen miten vähästä väsyin viime vuosina. Onkohan olemassa elämän loppupäänkin "hormonimyrskyä", joka auttaa jaksamaan loppuselvittelyissä?
Monet säilyttävät edesmenneen vaatteet koskemattomina vuosikaudet. Minulle tuli olo, että ne voidaan viedä pois. Tuttavapiirissä eikä kirppiksemme asiakkaissa ole ketään sen kokoisia. Tänään miehen vaatteet ja kengät haki vaivattomasti eräs realisointikauppias, jonka löysin netistä. Tavaraa oli paljon, kaikki isojen miesten erikoisliikkeistä ostettuja. Jätin muutaman minulle mieluisimman vaatekappaleen muistoksi.Joogavaatteena minulla on hänen tummansininen villapaitansa. Se on ohutta villaa ja ihanan lämmin. Se toimii, vaikka yltääkin melkein polviin.
En tiedä mitä jälkivaikutuksia näillä poistamisilla tulee olemaan. Auto haetaan viikon päästä. Kun auto, miehelle rakas ja tärkeä tavara, on katoksessa, tuntuu että hän on jotenkin vielä kotona. Mitä tapahtuu sitten, kun kaikki jälkiselvitysasiat on hoidettu? Minua on kantanut asioiden hoitaminen: Soita sinne, odota se paperi, odota lasku, käy hoitamassa tämä.
Hautajaisissa eräs nainen sanoi, että kaunis sää auttaa surun aikoina. Viime päivinä olen nauttinut syyskirkkaista päivistä. Olen kulkenut metsissä, mikä on minulle terapiaa. Eilen löysin yllättäen hyvän puolukkapaikan. Marjat olivat jo pakkasen puremina ohutkuorisia, kuin pehmeän makuisia karpaloita, mutta poimin niitä muutaman litran.
Olen jotenkin tullut toimeen yksinkin. Olin tottunut kulkemaan itsekseni marjassa, pyöräilemässä, uimahallissa, muissa harrastuksissa. Ehkä vaikeampaa yksinolo on sellaiselle, joka on mennyt joka paikkaan vain puolison kanssa. Usein tulee mieleen miehen lauseita toisen kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, että muistellaan sitten kiitollisina hyviä asioita. Hän ikäänkuin valmisti minua tähän. Minä ajattelin loppuun asti, että meillä olisi vielä ainakin kymmenen yhteistä vuotta. Välillä olen ollut vihainen, kun näen meitä vanhempia ihmisiä. Yksi ainoa hyvä puoli tässä on. Hän kammosi avuttomaksi ja toisten käänneltäväksi joutumista. Sitä kesti nyt vain kaksi päivää, täyttä tuskaa kyllä.
Eilen ajattelin marjakalliolla: Pitääkö minun päästää hänestä irti ja sanoa, että saat lähteä sinne, missä jo olet. Niinhän sanotaan, että pitää päästää irti, että pääsee eteenpäin. Mihin eteenpäin? En ole sanonut sitä vielä.
Niin paljon jää meiltä elämän rompetta, johon jäljelle jääneiden on otettava kantaa. Jos on sellaista, josta joku - toisaalla - hyötyisi, antaisin pois. Aikatauluista ei voi tietää, asiat valmistuvat ajallaan. En olisi minäkään niitä, joilla miehen kravatti roikkuu eteisen naulassa vuosikausia, "kun hän sen siihen omin käsin laittoi". En myöskään haluaisi nähdä puolison vaatteita kenenkään tutun yllä, onhan paljon mahdollisuuksia antaa keräyksiin kauemmaksi.
VastaaPoistaTuosta irti päästämisen ajatuksesta tuli mieleen ortodoksien kaunis tapa pitää vainajalle panihida, muistorukoushetki, mm. 40 päivän päästä kuolemasta, erillään hautajaisista. Luterilaiset eivät näitä pidä, tavallaan hautaan siunaus on se hyvästelyn hetki ja muisteluhan jatkuu pitkään läheisten mielessä. Vanhempieni kuoleman kohdalla tajusin, että suruajalla on oma rytminsä, jota ei voi kiirehtiä ja joka riippuu suhteesta vainajaan.
Siunausta surupolullesi toivon ja pyydän.
Kiitos lämpimistä ajatuksista! En ollut kuullutkaan tuosta kauniista panihidasta. Täällä päin pidetään muistoseuroja vuoden kuluttua. Minäkin järjestin sellaisen tilaisuuden Iida-tädilleni.
PoistaElämän rompetta jää. Vaikka vaatteet pääosin menivät (yöllä vähän valvotti, että olisiko edes se paras puku pitänyt jättää kaappiin eikä antaa heittää pakettiauton lattialle?) nimenomaan rompetta on, vanhoja levykkeitä, nimikortteja, muistitikkuja, tietokonetarvikkeita, johtoja, rintanappeja, kalentereita, kansioita, tiedostoja. Ja kirjoja. Mahtuvat ne kaapeissa edelleen olemaan, mutta jonkun on ne joskus korjattava tästä asunnosta pois. Olisiko niissä jotain säilytettävää jotain myöhempää tarkoitusta varten?
Poista