Tänään oli se päivä, kun miehen auto lähti pihasta myytäväksi. Sateinen, harmaa syyspäivä, mutta sitä valaisi lankomiehen ja hänen poikansa suurenmoinen apu. Suvun vanhin on ottanut minut huolenpitoreviiriinsä. Pyöräasianikin ratkesi toistaiseksi. Veljen polkupyörä, käyttämättömäksi jäänyt Ainotar, haettiin toisesta kylästä minun käyttööni. Ehkä se Ainokin vielä jostain palautuu. On ihmeellistä saada näin konkreettista apua asioissa, joita ei itse pysty hoitamaan. Seuratkoon auttajia kiitoksen siunaus.
Autokatos on tyhjä. Otin kuvia auton viimeisestä lähdöstä sateisesta pihastamme. Itkujen jälkeen tuli tilaa muistella, kuinka paljon mukavia matkoja siinäkin autossa tehtiin. Leppoisia, pysähteleviä, kahvitaukoja nauttien. Viimeisellä pitemmällä matkalla kuljeteltiin lapsenlapsia huvipuistoon ja pysähdeltiin muutenkin matkan varrella. Matkoilla juteltiin tai kuunneltiin radiota. Jos ei ollut sopivaa radio-ohjelmaa, hän usein sanoi: -Kerro jotakin. Sanoi mielellään kuuntelevansa selostuksiani. Ainakin toisella korvalla.
Eihän ihminen ole tavaroissaan, mutta ne kantavat muistoa. Niitä voi koskettaa. Niitä voi rutistaa. "Muistellaan hyviä asioita". Pari päivää sitten pystyin itkemättä muistelemaan hienoa aikaa Kuopiossa syyskuussa 2011. Otin miehestä kuvan Snellmannin patsaan edessä. Käveleskelimme puistossa, kun olimme valmistelemassa väitöstilaisuusjuhlallisuuksia. Hänen ilmeensä kuvassa on todella onnellinen, tyytyväinen, silmät tuikkivat iloisen lämpimästi, hän on elämää täynnä. Sain jakaa sen huippuajan hänen kanssaan. Kiitos siitä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti