Tänään tuli 14 vuotta enoni kuolemasta: hänen joka ikänsä lapsettomana tuskaili, kuka jatkaisi vanhan talon pitoa, tämän torpan, jossa minäkin olen syntynyt. Neljätoista vuotta olemme täällä kulkeneet, ensin kymmenen vuotta neljänsadan kilometrin päästä, nyt kahdenkymmenen viiden kilometrin läheisyydeltä. Olemme huoltaneet taloa ja levänneet syrjäisessä hiljaisuudessa. Pyöräilin hautausmaalle enon ja vaimonsa haudalle, lannoitin ja kastelin maasta nousevia kuunliljoja, pikkusydäntä sekä nuutuneita ruukkuorvokkeja, pesin siitepölyn nimien päältä. Retkeni aikana oli vuokraviljelijä käynyt kylvämässä viimeinkin kuivahtaneet pellot.
Aina siis löytyy ratkaisu, vaikka se voi olla pitkään hämärän peitossa.
Ihana kesäpäivä, nyt ainakin sellainen oli. Talo on lämmennyt, eteinen on lämmin, vintinovea voi pitää auki. Talvella peitän sen vilteillä ylhäältä hyytävän kylmän suojaksi. Tyttären perhe oli taimikkotalkoissa, lapsenlapset juoksentelivat saunasta alastomina ympäri pihaa, pääskyset kaartelivat pihapiirin päällä ja pujahtelivat autokatokseen pesärakennuksilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti