 |
| Kukat varisevat, mutta hedelmää voi syntyä. |
On vähän outo, jotenkin liikahtanut olo viidenkymmenen vuoden aikamatkan jälkeen. Meitä istui iltaa parikymmentä vuoden 1966 ylioppilasta. Jotkut tunsin, jotkut tunnistin, kun katsottiin vanhoja valokuvia. Tunnelma oli aivan levollinen, sydämellinenkin. Itsemme esittelyssä ei ollut juurikaan saavutusten kilpalaulantaa, kuten kuulemma monasti näissä tilaisuuksissa on. Tavallista väkeähän me olemmekin. Läsnä oli tietoisuus elämän haavoittuvuudesta. Tänään ylioppilasjuhlassa saimme ruusut rintaan. Miten nuoria ja kauniitä uudet ylioppilaat olivatkaan. Olimmeko mekin? Koulun juhlasali oli samanlainen, luokkien ikkunat, käytävät ja portaikot, ilmoitustaulu jolle kiinnitettiin oppilaille tullut posti. Minulle tuli usein postia Ruotsin kirjeenvaihtokavereilta. Kumma tunne tulee siitä, että ikäänkuin tapaa entisen itsensä vuosikymmenten takaa kulkemassa koulun käytävissä.
Tässä iässä alkaa tulla kiitollinen mieli, kun vielä elää ja pääsee tällaisiin tilaisuuksiin. Oman postimme, jota viisikymmentä vuotta sitten emme tunteneet, olemme vastuuntuntoisesti hoitaneet. Kaikki luokkakaverit eivät enää ole elossa.
Seppo oli vuosi sitten omassa riemuylioppilasjuhlassaan ja piti siellä puheen.Elinaikaa oli kaksi kuukautta.
Tulin kurkistamaan sinunkin juhlatunnelmiasi. Samanlaista tunnelmaa. Minustakin tuntui, että tuollaista suoritusten kilpalaulantaa ei ollut. Tapasimme suurinpirtein tuolla samalla joukolla kymmenen vuotta sitten. Tänä aikana olimme pehmenneet, ihan oikeastikaan ei ollut enää tärkeää se, mitä kenestäkin oli tullut. Tärkeämpää oli, että olimme siinä, toinen toistamme varten, aika summittaisessa istumajärjestyksessäkin, eri tilanteissa eri paikoissa...
VastaaPoistaSelailin blogiasi ja näin siellä juhannusruusupensaat. Sain juuri vävyltä kuvat kesämökkimme juhannusruususta, samaa kauneutta ympäri SUomea...