Lohdutuksia

Tulin miehen veljen avustuksella saareen kahdeksi vuorokaudeksi ottamaan vastaan nämä ihanat syksyiset aurinkopäivät. Olen taas katsellut sielunmaisemaani auringonlaskussa, yön tähtikirkkaudessa ja aamusumun hälvetessä tyyneltä järvenselältä. Kuusi joutsenta lipuilee saaren ympärillä. Sain perunkirjoituspaperit kokoon, tuli kuin loman hetki. Ei tulo tuntunut niin vaikealta kuin tyttärestä oli tuntunut, kun mies irrottautui täältä jo vuosikaudet. Minä tänne aina kaipasin. Itku tuli vasta pois lähtiessä, kun linja-auto lähti kulkemaan niin tuiki tuttua tietä.

On helpompi olla, kun huhkii tuntuvasti jotain ruumiillista puuhaa. Veneilin rannasta saareen klapikasan, jonka teimme vuosi sitten. "Klapit siirretään aikanaan saareen", kirjoitin 31.8.2014 tähän blogiin. Kerroin miehelle, että nyt ne siirretään, niinkuin kerron kaiken muunkin entiseen tapaan. Työhiet huuhtelin viileään järveen. Kuljin myös tutuilla puolukkakankailla. Vielä ei marja ole täysin kypsää, mutta poimin lapsenlapsille piirakkamarjat.

Entinen työtoveri soitti ja kertoi, että hänelle oli ollut apua eräistä lauseistani silloin, kun hänen miehensä kuoli: "Anna elämän kantaa, ole kuin lastu laineilla." Ihmettelen vähän sanomaani, sen on täytynyt liittyä keskustelun kulkuun. Hän kehoitti minuakin ajattelemaan niitä sanoja. Se ainakin lohdutti, että työkaveri soitti ja muitakin kauniita muistamisia ja puheluja on edelleen tullut.

Kokoan voimia lastenlasten hoitoon viikoksi. Se oli tarkoitus tehdä yhdessä. Yöunet katkeilevat, väsyttää. Mutta sain taas unilahjan. Seppo oli kotona. Kiersin iloisena kädet hänen ympärilleen ja rutistin kovasti. Sanoin:- Nyt pitää halata, kun sinä oletkin elossa. Hän katsoi sivuun. Ymmärsin, että hän tarkoitti ettei ole enää elossa. -Olethan sinä, minä tunnen sinut, väitin. Heräsin tähän vahvaan, elävään kosketukseen.

Illalla: mietin lastua laineilla. Sehän on täyttä antautumista, suostumista, luottamusta.