Eilen olimme Poverparkin huvipuistossa. Lapset menivät tuntikausia riemuissaan laitteesta toiseen, me vain istuksimme ja katselimme. Kun tultiin kotiin, me olimme niin väsyksissä, että nukahdimme kumpikin sängylle. Lapset eivät olleet moksiskaan. Taidamme me aika vanhoja olla.
Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
lauantai 7. kesäkuuta 2014
Energiakentässä
Eilen olimme Poverparkin huvipuistossa. Lapset menivät tuntikausia riemuissaan laitteesta toiseen, me vain istuksimme ja katselimme. Kun tultiin kotiin, me olimme niin väsyksissä, että nukahdimme kumpikin sängylle. Lapset eivät olleet moksiskaan. Taidamme me aika vanhoja olla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ihana kuvaus! Väsymys vain istumisen ja katselemisen jälkeen. Minäkin odottelen lähiaikoina isompia lapsenlapsiani, et pääsisin väsymään hyvästä mielestä!
VastaaPoistaTuttu kokemus, kyllä lastenlasten energiakenttä mittaa pätevästi mummojen ja vaarien jaksamiskyvyn.
VastaaPoistaLienee aivan biologinen fakta, että energiantuotanto hiljenee iän myötä ja että ihmisten energisyydessä on suuria eroja ikäihmisinäkin. Olenkohan minä joskus lapsena ollut noin pulppuavan energinen?
Poista