Sairaaalapetillä oli vähän väsyneen oloinen mies. Ruokailuvaikeus oli ikävä takapakki. Sosemaisen ruuan kanssa aloitetaan piakkoin uutta kokeilua, vaikka ongelman syy ei ole tiedossa. Hyvä yllätys oli, että hengityskone oli jo useita päiviä aiemmin vaihdettu kevyempään muotoon ja oikea käsi pystyi nyt kirjoittamaan paksulla tussilla ja oikein hyvin. Reisissä on tuntoa polviin asti. Paikkakunnalta on löytynyt selkäydinvammaan perehtynyt fysioterapeutti, joka alkaa häntä kuntouttaa.
Se mikä hätkähdytti, oli veljeni kirjoittama lause: "Sitten alkaa kova kuntoutus, ennenkuin pystyn kävelemään. Jalat on vaan tunnottomat". Siinäkö uskossa hän on? Minulle on Tampereella monasti sanottu, ettei kävely ole koskaan mahdollista.Soitin hoidosta vastaavalle anestesialääkärille. Hän sanoi, että ei tiedä ortopedian puolta. "Ei ihmiseltä voi toivoa viedä eikä sitä voi tietää sataprosenttisesti". En minäkään tietysti halua ihmiseltä toivoa viedä. Kovaa kuntoutusta kyllä on riittämiin pyörätuoliinkin asti selviämisessä.
Tänään hoito siirtyy ortopedin alaisuuteen. Lieneekö hän sama mies, joka heti tapaturmapäivänä sanoi puhelimessa, ettei tämä mies koskaan kävele. Mitähän hän sanoo nyt potilaalle? Täytyy ensi viikolla soittaa hänelle.
Tällaista se vaikean vamman hoito usein lienee, jotain eteen, jotain taakse, kaikesta ei ole varmuutta.
--
Kirjoituskurssilla on hauskaa tehdä harjoituksia ja lukea niitä ääneen. Mukana on kolme yläasteikäistä runotyttöä, yksi nuori mies ja kolme meitä vanhempia ihmisiä. Olisinpa minäkin edes vähän nuorempana hakeutunut tällaisille kursseille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti