Isovanhemmat oli kutsuttu lapsenlapsemme koululle itsenäisyyspäiväjuhlaan, nyt toisen kerran. Melkein kaikkien isovanhemmat olivat tulleet. Yksi poika istui yksinään pää painuksissa keinussa, kunnes opettaja haki hänet lipunnostoon. Juhlatilassa lasten laulu raikui, oli näytelmiä ja runoja. Minulta harmikseni loppui kamerasta akku kesken lapsenlapsemme näytelmäesitystä. Eräs vaari kertoili sodasta ja evakkotaipaleesta, joka hetkeksi toi hänet tällekin koululle. Laulettiin isänmaan lauluja. Lapset saavat tässä koulussa vankan isänmaallisen kasvatuksen.
Koulu on hieno, vanha maalaiskoulu. Kauniista ruutuikkunoista näkyy järvimaisema. Koulua uhkaa kuitenkin lopettaminen. Yhteisponnstuksin koululle on saatu ainakin jatkoaikaa.
Koululla on aivan erityinen talkooperinne. Entinen johtajaopettaja näytti diakuvia koulun ainutlaatuisten leikkirakennelmien teosta oppilas- ja naapurivoimin. Osa niistä on nyt suljettu, koska ne eivät ole EU-direktiivien mukaisia. Koskaan niissä ei kuitenkaan ole sattunut vahinkoja. Oppilaat ovat saaneet todella hyvää työkasvatusta ja myös opin, että kaikkea ei pyydetä yhteiskunnalta, itsekin voi tehdä. Kaikessa näkyy lasten maailmaan eläytyneen kutsumusopettajan suunnittelun jälki, se näkyy vintin kummitusta myöten. Tällaiselle luovuudelle ja yhteishengelle voi vain toivoa tilaa koulumailmassa. Pienessä koulussa erityinen yhteisöllisyys ja koulun henki ovat mahdollisia.
Historia oli juhlassa läsnä sekä kansallisena että paikallisena tuntemuksena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti