Uuteen blogiin

Tuli sellainen olo, että nyt aloitan uuden blogin. Viidessä vuodessa Raitamattoon on tullut 500 tekstiä. Se on sopiva kohta vaihtaa.
Uuden blogin nimi on Mummanpesä. Tätä nimeä napauttamalla avautuu uusi blogi. Muutin nimen kaksi kertaa, ennenkuin löytyi nimi, joita ei ole muita. Linnunpesä olisi kyllä miellyttänyt minua enemmän.  Blogin pitäisi löytyä nimellä myös hakukoneista. URL-osoite on www.uusipesa.blogspot.com. Tämän linkin kautta uusi blogi ainakin löytyy.

Eläkkeellä jäädään työstä, ei elämästä, oli Kolmannen portin tuumailujen tulos. Tädin elämän loppuvaiheet olivat osa sitä aikaa. Raitamattoon tuli lempeätä yhdessäoloa, mutta myös veljen vammautuminen ja surusaatto miehen mentyä.
Yhtä arvaamatonta on, mitä linnunpesien aikana tapahtuu. Elämän kämmenellä ollaan.Tulkaa mukaan!

Viimeinen ilta

Viimeinen illansuu pimenee rivitalokodin ympärillä. En oikein pysty enempää muuttoa valmistelemaan, kun isot muuttolaatikot tulevat vasta huomenna muuttoporukan mukana. Kaikki komerot ja laatikot ovat tyhjinä ja pyyhittyinä, laukkuja, laatikoita ja pusseja on pitkin lattioita. Kokoilen niitä jotenkin hajamielisesti. Kattokruunu on pussissa. Televisio on jo viety. Radio kuuluu. Koetan nähdä illan X-factoria iPadiltä. Kuu mollottaa sisään makuuhuoneen ikkunasta, on kirkas pakkasilta. Verhot on otettu pois. Ohiajavien autojen äänet kuuluvat voimakkaammin kuin ennen. Ilmastointi hurisee. Laajakaistaliittymä on sanottu irti. Eilen saunoin, santelipuun tuoksu tuntuu vielä saunassa.
Seinän takaa kuuluu pientä kupsehdintaa, kun siihen juuri muuttanut nuorimies asettelee tavaroitaan. Koko syksyn olen asustellut ilman seinänaapureita.

Istun punaisessa tuolissani, ainoassa paikalla olevassa nojatuolissa ja kudon pojan appiukolle kaulahuivia pehmeästä, vihreästä langasta. Malli on helppo: kaksi oikein, yksi kiertäen oikein, yksi nurin.  Kun ajatus karkaa muihin aatoksiin, niinkuin se tuon tuostakin tekee, alkavat sormet kutoa kaksi oikein, kaksi nurin, sukankutomisissa perinjuurin toistettuun malliin.
Laitan tuolin lepoasentoon ja sammutan valon, katselen etuvasemmalla olevan kerrostalon jouluvaloja. Minulla on terassilla vain kapea tähtirivi. Huomisaamuna otan sen pois. Lepään vähän aikaa hiljaa, torkahdan. Tässä tuolissa varmaan torkahtelen vanhuuteni nokosia, missä se tuoli sitten sijaitseekaan.
Huomenna tähän aikaan minulla ei ole enää avainta tähän oveen. Nimikyltti on irrotettu. Olo tuntuu jotenkin ohuelta. Olo on kuitenkin hyvä, joskin veljestä ilmaantui vähän uutta huolta.
Viimeinenkin ihonäyte oli puhdas. Hyvälle ololle antaa arvon, kuin toisenlaisiakin oloja on koettu viime aikoina.

Torpan adventtitervehdys

Lumisumuinen päivä pimenee sumuiseksi illaksi varhain. Voisi olla jouluaatto. Olen ollut viime viikkoina joulukonserteissa ja adventtitilaisuuksissa, joissa on joulun tuntu jo marraskuussa. Joululaulut ja jouluruuat koetaan etukäteen monta kertaa. Palvelutalon liikuttavassa joulukonsertissa tuntui, että tässä se joulu jo minullekin oli. Joulukuusia pystytetään varhain julkisiin tiloihin ja moniin koteihinkin. Joulun käsite venyy ja laajenee. Se voi ainakin yksinäisille olla stressiä lievittävää ja kaikille pimeyttä karkottavaa.

Lapsuudessa joulun vietto keskittyi muutamaan päivään. Koulun joulujuhla, suuri ja jännittävä tilaisuus, oli ainoa ennen joulua oleva tilaisuus. Ainakin meillä pidettiin tärkeänä, että kodin joulu alkoi juuri aattona, ei aikaisemmin. Kuusi haettiin silloin ja tuotiin sisään ja sitten vasta koristeltiin tupaa. Ikkunoiden yläpuolelle laitettiin havuja ja niiden keskelle venyttelin punaisesta kreppipaperista joulukelloja. Joulu tiivistyi aattoon ja jouluaamun varhaiseen kirkkoon. Oli korkean juhlan aika.

Hyvillä mielin

Hyvä päivä tänään! Osamuutto Torpalle on tehty. Raskasta on muuttomiesten työ. Tykkäsivät, kun keitin nisukaffit Torpalle päästyä. Nyt on kaikki suunnilleen paikoillaan. Huomiseksi riittää hienosäätöä ja siivoilua.Onnittelen vieläkin itseäni, kun keksin tuoda rivitalon olohuonekalusteita peräkamariin ja laittaa kirjoituspöydän tupakamariin. Aika monta huonekalua siirtyi: sivustavedettävä vajaan,  isun piironki eteiseen, peilipiironki sieltä tupakamariin, sänky toiselle seinälle, taulut uusiksi, omat tekeleeni vinttiin. Tämä on hauskaa. Kaikkein iloisin olen siitä, että osasin laittaa pöytätietokoneen ja television piuhat paikoilleen niin, että kaikki toimii. Ennen en edes katsonut niitä, mies laittoi.
Muuttostressin varsinainen kohokohta minulla oli silloin, kun värkkäsin päässäni, mitä minnekin siirretään ja kuinka koko juttu hoidetaan. Kun suunnitelma oli valmis, unikin alkoi taas kestää aamuyön yli.Tämähän sopii moneen muuhunkin tilanteeseen.
Omituinen häivähdys käy joskus päässäni, kuin epäselvyys siitä, minne olen muuttamassa. Helsingin kuvia välähtelee mielessä. Pianhan sinne taas menenkin.
Nyt pitää hiukan pehmennellä kivistelevää selkää, joogaliikkeet ovat apuna. Kissa kiertää pöytää jne. Kun päivän urakka tuntui tulevan täyteen, lähdin pimeällä kylätielle. Tai harvoinhan se pimeä on, otsalamppu tarvitaan vain autoille ilmoittautumiseen. Sumuinen puolikuu valaisi lumiset pellot ja loi varjoja metsiin. Vedin puhdasta kyläilmaa keuhkot täyteen, oli leuto, tuuleton sää. Sukulaisten jouluvalot paloivat, nekin isoa puuta kiertävät, joista muutama vuosi sitten leskeksi jäänyt Mirja sanoi ensimmäisen joulun alla, ettei taida enää laittaa, kun Esko aina laittoi. -Laita toki, Eskon muistolle, sanoin.
Torppa on entistä enemmän koti, kun sinne siirtyi vuosikymmenten ajalta tuttuja kodin tavaroita. Saapa nähdä, missä paikassa minä jatkossa eniten asustelen!

Hyvästelyä

Viimeinen sunnuntaiaamu tätä lähimaisemaa katsellen. En tiedä, tulenko kaipaamaan tätä kotia, ehkä. Kuusi lähtöä on perheen aikana ollut. Vaikein oli koulukodin pihapiiristä lähtö yhdentoista vuoden jälkeen,  kun surin marjapensaitakin. Itkin aivan valtoimenaan, kun luovutin mieleisen työpaikan ja kodin avaimet. Rauhankadun isoa kotia Helsingissä loppusiivoillessani katselin korkeita koristeltuja kattoja ja isoja ruutuikkunoita ja ajattelin, että koskaan emme tule asumaan näin kauniissa kodissa. Niin on ollutkin. Mieluisimmat ja runsaimmat muistot ovat kodeista, joissa on pidetty perhejuhlia ja tavattu paljon vieraita. Espoon kodin kuusitoista vuotta olivat työn painamia aikoja ja lapset olivat jo muuttaneet pois. Niistä vuosista jäi lyhyt muisto. Tämä kodikas rivitalokoti on ollut enemmän tukikohta kuin peruskoti kahdeksan vuoden ajan. Kulmakunta on kuitenkin tuttu viidenkymmenen vuoden ajalta, kun tätien rakas koti oli tässä lähistöllä. Vieläkin kurkin puiden välistä, näkyykö sieltä valoja, vaikka toinenkin täti kuoli kuusi vuotta sitten.
Kyllä tämä tästä, mutta monta siirtoa ja kädenliikettä ja nostoa vielä tarvitaan. Alan jo odottaa, että kaikki olisi paikoillaan pikkukodissa. Ensin viedään Torpan kuorma ja viikonloppuna Jyväskylään.

Veljen kanssa kirjoitettiin joulukortit ja saatiin vähän jutelluksi asioista. En sano, että muutan pois, vaan että jatkossa asustelen Torpalla ja Jyväskylässä ja hoidan hänen asioitaan niinkuin tähänkin asti.
Terassille syttyivät valot, lumipyry hellittää. Lähden ystäväperheen luo syömään perinneherkku piimävelliä ja sitten menemme kirkkoon Jussien joulukonserttiin. Sekin on hyvästelyä.

Sukkatalkoot

Kaikkien nyssyköiden keskellä( nyssyköity jo on aika lailla, kun täytyy tehdä osamuuttoja eri suuntiin,kuten siskon kanssa vietiin kaksi kuormaa Torpalle) huomaan, että aika vähällä ihminen tulee toimeen. Piilotin kaikki alusvaatteeni ja sukkani ja pikkutavarat isoon matkalaukkuun komeroiden availijoiden silmiltä ja jätin yhteen avolaukkuun muutamat perustarvikkeet. Niillä olen pärjännyt kolme kuukautta! Voisin toistekin pitää yhden erän loppuun ja sitten ottaa uuden erän isosta laukusta.
No, avasin laukun. Nilkkasukkia, sukkahousuja monta pussillista. Olen katsonut niitä monasti, mutta todennut, etteivät ole rikki. Katsoin taas. Kuluneita, vuosia vanhoja, omituisen pienen näköisiä sukkia. Puserot ja hameethan ne komerossa kutistuvat, mutta siis sukatkin. Tänään oli sellainen mieli, että jäljelle jäi kapeaan uuteen laatikkoon mahtuva määrä täysikuntoisia sukkia. Kuvasta huomaan, että nuo turkoositkin joutaisivat roskiin. Enhän minä niitä käytä! Minusta taitaa tulla aivan näppärä yksiöasukki.
Muistin samalla toisia, monasti toistuneita sukkatalkoita. Miehellä oli aina parittomia sukkia, kerrankin 18. En saanut ikinä selville, minne ne toiset 18 olivat joutuneet. Kyllä hän havaitakseni aina molemmat sukat jalassa kotiin tuli.

Kovin hyvin ei muorin pää kestä tätä setvimistä. Vähän väliä pitää etsiä puhelinta ja avaimia, mihin ne taas laitoinkaan. Kysyin pojalta, että sanoitkos sinä jotain, kun kysyin joululahjatoivomusta. Joo, sellaista toivoin. Hups. En kertonut, että olen jo ostanutkin tuon toivotun lahjan. Ettei huolestu. Tämä varmaan johtuu hajanaisista unista?

***Oli hieno hetki, kun miehen veli soitti ja pyysi minua mukaansa haudalle käymään. Kun hän tuli pihaan, sanoin: Sinähän olet Sepon näköinen! Oli enemmän kuin ennen. Ja saman tyylinenkin, iso innostus vaativiin tehtäviinsä. -Sukuahan ollaan, hän sanoi. Sytytettiin kaksi elävää kynttilänliekkiä kolmen sähköisen lyhdyn lisäksi. Pyyhin avatun kivikirjan päältä lumen.

Kodin purku

Vein Torikirppiskavereille ison suklaarasian ja nautin torikahvilassa muurinpohjalettukahvit. Sillä tavalla juhlin asuntokauppaa. Tämä asunto ei nyt sitten ole enää meidän eli minun ja perikunnan, mutta on pari viikkoa aikaa muuttaa. Verhot on jo riisuttu, tavaroita kasattu, papereita revitty.  Sähkösopimus, laajakaista, vakuutus, muuttoilmoitus, vesi, ne hoituvat helposti, mutta tavaroitten kanssa on säätämistä. Torpalle kannetaan monta isompaa huonekalua kuten mummun piironki ja Sepon kirjoituspöytä,  astioita, verhoja, liinavaatteita on jaettu kahdelle kirppikselle, tyttärelle, veljelle. Niin hajoaa minulta tämä viihtyisä rivitalokoti,  hyvä tukikohta, jossa lattia on lämmin, sade kohisee rattoisasti peltikattoon ja ilta-aurinko siivilöityy kevätvihreiden koivujen lomitse. Lyhyt ja kauniiksi laitettu tie vie keskustan palveluihin. Vanhempi pariskunta siirtyy tähän syrjäiseltä kylältä.

Ennen kuin tähän vaiheeseen on päästy, on pitänyt selvittää Sepon tärkeimmät asiat, kirjat ja aineistot, samoin veljen asioiden hoito harvemmin käynnein. Kirjojen käsittely otti vuoden. Veljen asioissa auttoi tieto, että palvelutalo voi pitää asukkaan rahaa toimistossa ja ohjaajat käydä joskus ostoksilla. Sen kerrottiin minulle vasta viime kesänä! Sisaren kanssa pidämme kyllä hänestä huolen.Tänään menen veljen kanssa palvelutalon joulukonserttiin. Joulujuhlat ovat siellä aina aitoja ja mieltä liikuttavia.

Onkohan järkevää viedä harvoin käytetyt, vuonna 1988 Moskovasta ostetut ohuet venäläiset teekupit ja jälkiruoka-astiat pieneen asuntoon? Tai tädin sinikuvioisen englantilaisruokakaluston? Mahtuvatko ne edes kaappeihin siellä? Jospa nyt alan käyttää niitä! Miten tätä tavaraa on vieläkin näin paljon, vaikka en ole hamstraaja ja olen jo syksyn mittaan tyhjennellyt kaappeja eri suuntiin? Kai  on ylellistä päivitellä tavaran paljoutta, kun maailmassa on niin paljon täyttä köyhyyttä. Miljoonat joutuvat myös jättämään kaiken taakseen, peitot, vaatteet, valokuvat ja asiapaperitkin.

Talvipesä ja vihreät laitumet, siinä tulevaisuuden visioni.

Talvipesään

Tänään se puhelu sitten tuli: yksi asuntotarjouksen tekijä oli saanut oman talonsa myydyksi. Rivitaloasuntomme  kauppa tehdään ensi keskiviikkona. Kiitos.
Heti alkoi muuton suunnittelu. Lähetin yhteen muuttofirmaan tarjouspyynnön. Pitäisi tietysti lähettää muihinkin. Mitkä tavarat Torpalle, mitkä tänne, mitä pitäisi saada myydyksi. Montako muuttolaatikkoa. Olin vävyn mukana käymässä Etelä- Pohjanmaalla. Oli ihana nukkua omassa tupakamarissani. Tuotiin rivitalokodista tavaraa niin paljon kuin autoon mahtui.
Nyt minusta pitäisi sitten tulla taas keskisuomalainen. Olin sitä 17 vuotta. Siihen aikaan sisältyvät opiskelu, perheen perustaminen ja lasten syntymät, ensimmäiset työpaikat, miehen neljä vaikeaa syöpäleikkausta, nuorta voimaa.
Kahdeksassa viime vuodessa minusta tuli kovasti taas eteläpohjalainen. Sydän sykähtää aina, kun Seinäjoen jälkeen alkaa avautua lakeus ja Simpsiön vuoren profiili piirtyy esiin( tämän vuoren merkitystä ymmärtämättömät lukijat saavat rauhassa hymähdellä). Kaikki toimii kahdeksan vuoden jälkeen tutusti. Tänään poistettiin terveyskeskuksessa viimeisen luomipoiston tikit ( ei vielä patologin vastausta) ja samalla käynnillä sain influenssarokotteen.  Kaupungin hammashoitolan lähetteellä tehdyn hammaskirurgisen poiston tikit raksi hammaslääkäri suusta pian sen jälkeen. Kuinkahan kaikki toiminnot sujuvat uudella paikkakunnalla? Kirjastokortti on ollut jo vuosia.
Talvikoti Jyväskylässä, kesä- ja lomakoti Torpalla, kotiseudut ja maisemat sovussa, toivon. Muuttolintuna edelleen. Nyt pitää rakennella tätä pientä pesää.
*****
Pari tuntia myöhemmin: Olen koko illan suunnitellut Torpan sisustusta uusiksi siten, että saisin sinne ne huonekalut, joita tänne ei mahdu. Peräkamari muuttuisi sänkykamarista enemmän olohuoneeksi vuodesohvan, mummun piirongin ja nojatuolien avulla. Se vaatii, että kirjoituspöytä siirtyisi tupakamariin, muutama huonekalu aittaan ja peräkamariin siirretty sängynpuolikas (minun puoleni, Sepon on tupakamarissa) tänne Linnunpesään. Se voisi onnistua. Petipaikkoja olisi silti jopa enemmän kuin ennen. Olisi siskollekin tuttu sohvanukkumapaikka.  Minähän olen nero!

Pesänhakua marraskuussa

Haen kuin lintu pesäpaikkaa. Kierrän koloja. Eilen kävin kahdessa kaksion asuntonäytössä vanhemmissa, mutta peruskorjatuissa taloissa. Olivat aivan nättejä. Ensimmäiseen oli kuitenkin kolme jyrkähköä portaikkoa ja sisällä vahva "koiratalouden" haju. Näyttöön tullut talon asukas vastasi melukysymykseeni, että talo on kuin korttitalo. Toiseen asuntoon oli vain muutama porrasaskelma. Portaikkoon kuului hetken aikaa voimakasta mökää naapuriasunnosta. Asunto oli kuitenkin viehättävä ja hyväkuntoinen. -Tulee isoja remontteja, sanoi rapussa haastattelemani nainen. Julkisivuremontti olikin tiedossa.
Johtopäätös oli, että pitäydyn toistaiseksi tässä uudehkon, pyörätuolimitoitetun talon yksiössä. Kyseessä olisi kuitenkin ollut ehdollisten tarjousten ketjun jatkaminen. Kai tässäkin talossa joskus tulee asuntoja myyntiin, vaikka ei ole moneen vuoteen ollut. Asia siirrähti eteenpäin, kun tyttären kanssa sovittiin pöytätietokoneen vaihtamisesta kannettavaan, mikä ei vaadi pöytätilaa, samoin löytyi joidenkin muiden tavaroiden jatkosijoituspaikkoja. Pitäähän tavaroista osata luopua, myydä tai poistaa, mutta ei kaikista.

Koko illan peuhkutin sitten tätä pesää. Torpan varastoista kahdeksan vuotta sitten koottu mummolalook pitää vaihtaa modernimpaan. Mitä tuodaan, mitä hankitaan, ostanko uutta?  Nämä neljäkymmenluvun keveät koivutuolit ja pöytä sopisivat kyllä pieneen asuntoon. Tuntuu, että tänne pitää kuitenkin tuoda joitain omia, tuttuja huonekaluja, että tuntuisi kodilta. Puusohva mahtuisi parvekkeelle. Siinä voisi nukkua kesäkuumalla. Tekstiilit ja värit pitää uusia. Ostanko uuden sängyn enon perua olevan sängyn tilalle vai uudet patjat?  Muistin välillä ystävää, joka on luopumassa isommasta asunnosta ja lajittelee myös mielessään tavaroita eri kasteihin joskus yölläkin.

Sade ropsuttelee ikkunoihin, on harmaanpimeä, sumuinen aamu. On aivan hiljaista, kuin olisin yksin koko talossa. Mieluummin se kuin vieras möly.  Täytyy lähteä kauppaan ja laittaa lapsenlapsille ruoka koulun jälkeen, ennenkuin jatkavat tästä harrastuksiin.

Veljen luona

Veli makaili rauhallisesti erikoissängyssään fysioterapian jälkeen. Lähdöt ovat hänelle niin vaikeita, että kuntouttaja tulee kotiin. Fysioterapia on välttämätöntä, koska muutoin jalat jäykistyvät taipumattomiksi. Päivät hän jaksaa istua pyörätuolissa. Nyt myytyyn lapsuuskotiin hän ei ole suostunut lähtemään yli kahteen vuoteen ja sinäkin kesänä vain kerran syyskuussa. Siellä ei ollut helppo käydä, kun hänen asumisensa siellä niin traumaattisesti katkesi. Olen tehnyt hänelle joululahjaksi Ifolor-kirjan kodista ja pihapiiristä. Arveluttaa kyllä vähän, onko tuiki tuttujen nurkkien vastaan tulo joulupaketista hänelle ahdistavaa. Ajan mittaan se voi olla myös hyväksi.

Annoin katsottavaksi sisaren kokoamia valokuvia tutuista ihmisistä. Hän itse oli kuvissa sukulaisten, valmennettavien lasten ja morsiamenkin kanssa. Hän kävi ne läpi moneen kertaan ja sanoi kaikkien nimet, omansakin sukunimen kera. Hän sai myös puhutuksi. Kun hän väsyy, puhe puuroutuu pupellukseksi. Puhelinliittymä on lopetettu, kun hän ei moneen kuukauteen soittanut eikä vastannut puhelimeen. Sitä ennen puhelin oli todella tärkeä linkki ihmisiin.
Vaikka etenevä sairaus etenee, ihmiset ovat hyvin muistissa. Hän kävi taas läpi kaikkien lähipiiriläisten iät. Televisio oli auki. - Tulee uutisia, hän huomautti. Kyllä hän hyvin on perillä Amerikan presidentinvaaleistakin. Eteneminen näkyy eniten fyysisesti ja puhekyvyssä.

Monasti hän on vaikealla tuulella. Pitää aina koota voimansa, kun nousee kolmanteen kerrokseen. Nyt oli mukava, kun voitiin vähän jutella. Käytännössä tilanne on minulle helpompi kuin ennen, kun uusi työntekijä paljasti neljän vuoden jälkeen, että kaikilla muilla on toimistossa rahatili ja myös työntekijät voivat käydä ostoksilla. Siihen asti minun tai sisareni piti ostaa joka ainoa hammastahna ja  pesuaine ja limsapullo ja monasti lähteä kauempaakin kiireellä auttamaan.
-No niin, Jumalan siunausta. Vie tuoli paikalleen, hän lopetti tapaamisen. Sinne hän jäi albumi kädessä odottamaan pyörätuoliin nostamista. Entisyys oli valokuvissa, nykyhetki hiljainen,hämärä huone.
Kävelin siitä kauppaan ja ostin herkälle iholle sopivan kerraston ja pyjaman, että hän saa jouluksi uutta päälle.

Pimeän sylissä

Pimeys ympäröi, metsät ja pellot humisevat hiljaisuutta. Takkatuli räsähtelee. Tupa on taas lämmennyt. Kello on vasta puoli seitsemän, mutta pimeää on ollut jo pitkään. Olen laittanut kuuseen valolankaa ja ikkunalle kynttelikön. Olen taas omassa seurassani. Tai television. Katson kaikki Julia Robertsin elokuvat, nyt on menossa liikuttava "Aina vierelläsi". Olen nähnyt sen ennenkin.
Näen taas tuossa takan edessä tutun hahmon istumassa ja katselemassa tulen liekkejä. Miksi se ei voinut jatkua, kun niin monella muullakin voi? Onko häntä ollutkaan? Suren myös tuntemattoman, vielä nuorempana kuolleen hienon ihmisen kuolemaa, ihmisen, josta olen lukenut vain Facebookissa ja jota monet surevat. Jokin siinä muistuttaa meistä. Olenkohan sekoamassa? Nyt pitäisi varmaan tulla jotain uutta elämään.
Jotain muutakin uutta kuin Tori.fi- kaupat, joilla nyt puran ja rakennan.

Viikko hyvässä seurassa

Ihmeteltiin lunta, työnnettiin nukenvaunuja, pulkkailtiin, opeteltiin sanoja, syötiin ja nukuttiin. Hauskasti meni koko viikko. Mumma sai vanhempien lomassa autella moninaisissa puuhissa. Välillä olimme kaksin. Oli mukava käydä nukkumaan saman katon alle muiden kanssa.

Vanhana helsinkiläisenä nautin myös julkisen liikenteen kätevyydestä ja paikallisten ystävien tapaamisista kahviloissa. Surettivat kyllä Itäkeskuksen kuulutukset, että kaikki liikkeet ovat pyhäinpäivänä auki. Ihmisille ei taukoamattomassa kaupankäynnissä synny enää edes lepopäivän tunnetta. Pyhän kokemus on monilta kadonnut jo aiemmin.

Kaksi kertaa kävin kirkossa, ensin Itäkeskuksessa konsertissa ja sitten Laajasalon sisältä kauniissa kirkossa messussa. Mieleeni tuli, millainen rikkaus kirkkolaitoksemme on sitä arvostaville. Joka paikkakunnalla on tiloja ja tilaisuuksia, joihin voi vapaasti mennä, on jotain uutta ja paljon tuttua, on hienoa musiikkia ja kirkkotaidetta, on jotain ikäänkuin omaa joka paikassa.

Surutyön taipaleella totesin taas, että hän on uusissa paikoissa enemmän läsnä kuin jokapäiväisissä. Vuosikymmenet on uusia asioita tutkittu yhteisin silmin. Niin nytkin.

Diakoniapäivä

Seurakuntaviikon ohjelma oli tänä vuonna erityisen monipuolinen. Teemana oli kohtaaminen. Lauantaina oli neljän tunnin diakoniaseminaari, ensimmäinen laatuaan. Idean alkuperäinen esittäjä oli mieheni. Puolitoista vuotta sitten hän lähetti seurakunnalle kirjeen diakonian kehittämisestä ja asemasta kirkon työssä. Seminaarin järjestäminen oli yksi ehdotuksista. Kirjeeseen ei tullut mitään reaktiota. Hän poti sitä.
Nyt paikallislehdessä kerrottiin, että seminaari syntyi hänen ehdotuksestaan.Diakoniapappi puhui alussa kauniisti asiasta ja myös tunsi Sepon arvostuksen Isämeidänrukousta kohtaan. -  Siinähän on kaikki, sanoi hän löydöstään toissa keväänä.
Seminaarissa oli hyvä ohjelma, oli vuorovaikutuskoulutusta, kehitysvammaisten kuoro, alkoholismista parantuneen puheenvuoro, ruokailua, kahvit.Seurakuntatalon sali oli täynnä väkeä.
Pyysin lopuksi puheenvuoron. Kiitin Sepon puolesta, kerroin miten paljon pohdintaa ja ahdistustakin diakoniatyön johtokunnan näkökulma hänelle antoi ja mistä se kirje diakonian roolin lisäämisestä oli syntynyt. Lopuksi luin hänen hienon lehtikolumninsa aiheesta.

Moneen paikkaan hän tälläkin paikkakunnalla jätti jälkensä, puumerkkinsä ja ideansa. Hän oli myös monelle "lähdeihminen", jollaisia seminaarissa kuvattiin, kannustaja, arvostaja, myös paikallisille diakoniatyöntekijöille. Nyt tämä hänen viimeisten vuosiensa uusi "projekti" on lähtenyt liikkeelle.
Koko päivän hänen muistonsa oli lähellä ja kyynelet lähellä pintaa.

Toimita talosi

En nyt ajattele taloni toimittamista ennen kuolemaa, mutta epävarmassa tulevaisuudessa olevan muuton varalta olen pikku hiljaa raivaillut rivitalokotia. Olen vienyt tavaroita roskiin, kirppikselle, toiseen paikkaan, järjestellyt papereita, suunnitellut mitä viedään minnekin. Kaapit ovat aika väljiä. Koti alkaa varmaan muistuttaa japanilaisen suursuosikki Marie "KonMari"Kondon ideoimaa kodin väljyyttä. Käärimisen taitoon en ole kyllä paneutunut.
Vaikeinta on miehen kirjojen poistaminen. Hän oli kirjan ihminen. Monet kirjat ovat kulkeneet mukana muutosta toiseen ja lisääntyneet, vaikka muutoissa on aina osa tuskalla poistettu.  Jos ei olisi ideaa muutosta, en olisi koskenut mihinkään.  Hyllyissä on nyt kuitenkin jo paljon lisää tyhjää kesällisen Sepon arkiston ja siihen liittyvien kirjojen siirron jälkeen.  Antikvariaatti otti filosofian kirjoja, kirppiksille olen kärrännyt siellä ehkä myydyksi tulevia, Torpalla on kirjahylly täynnä, roskiin on mennyt osa. Säästin 12-osaisen Encyclopedian Torpan vinttihyllyyn. Eihän sitä tiedä, vaikka maailmasta katoaisivat sähkö tai tietojärjestelmät! Yhdestä järjestöstä tullaan vielä kirjoja katsomaan. Sitten pitäisi myydä hyvät kirjahyllytkin, kun eivät sovi mukaan.

Ostotarjoukset ovat omakotitalojen myynnin takana. Pimeä ja märkä syksy ehti tulla. Ei tässä mitään kiirettä ole. Nythän täällä viihtyy! Sade ropisee kodikkaasti peltikattoon, lattia on lämmin, vanhanajan läpivedettävä pikkutytön kaulahuivi valmistuu käsissäni, ikkunasta voi katsella, kuinka kadut kiiltelevät märkinä katuvaloissa.

Lapseuden loppu

Tähän ikään asti minulla on ollut pääsy lapsuuskotiimme toisessa kylässä. Se on ollut tyhjillään yli neljä vuotta, siitä asti, kun veljeni vammautui. Nyt mökille ilmaantui yllättäen ostaja. Olin sisareni ja tyttäreni kanssa tyhjentelemässä kaappeja. Sisar on tehnyt vanhan talon vintin ja nurkkien raivaustyötä pikku hiljaa kaiken aikaa. Tytär löysi yllättävästi kiinnostavaa vanhaa tavaraa aitasta, jonne en olisi katsonutkaan. Vanhat huonekalut jäivät paikoilleen ja osa pienestäkin tavarasta, kun oli sovittu, että saavat jäädä.


Minulle mieluisin muisto on jakkara, lapsuudesta niin tuttu, jonka pohjassa lukee sen tekijäksi Torppaa asuttanut v.1841 syntynyt Juho Erkki, äitini isoisä. Se on siis 1800-luvun puolelta ja palasi nyt alkuperäiseen kotiinsa.

Nyt ei siis enää käännytä tienhaarasta lapsuuskotiin. Avaimet on luovutettu.Toivottavasti uuden asukkaan unelmat toteutuvat! Tässä pienessä kylässä on kuulemma 70 tyhjillään olevaa taloa. Minua ilahduttaa, että tähän mökkiin valot taas syttyvät.

Tilinpäätöstä

Eilisten ajatusteni jatkoksi kirjoitin tänä yksinäisenä, harmaana lauantaina liki viidenkymmenen vuotemme tilinpäätöstä. Kirjoitin paperille rehellisesti ja mitään salaamatta miinuksia ja plussia, huonoja ja hienoja asioita, puutoksia ja vahvuuksia hänestä ja itsestäni  sekä  siitä, mikä meitä erotti ja mikä yhdisti, miten täydensimme  toisiamme, mitä saimme toisiltamme, mikä meitä piti yhdessä ja miten kasvoimme yhdessä, millaiset olivat loppuajat ja millainen jatkon ennuste ilman äkkikuolemaa. Lopuksi kirjoitin hänelle kirjeen, johon tiivistin tunteeni ja ajatukseni, koko yhteenvedon muutamaan riviin. Sitten revin kaiken pieneksi silpuksi.
Ei siinä juuri uutta asiaa tullut, suurin osa on jo ajat sitten kirjoitettukin perhehistoriikkiimme, mutta silti tämä kirjoitustyö oli jokin etappi tällä surusaaton  tiellä, siltä tuntuu. Hänen, minun ja meidän kuvamme jotenkin kristallisoitui minun mielessäni.
Sen kirjeen olisin niin hartaasti halunnut hänelle antaa.

Ihanne vai tosi

Televisiossa oli eilen ohjelma, jossa tutkittiin surun ja menetyksen vaikutusta kehoon. Näin siitä loppuosan. Tutkittaville oli tullut ero kumppanista. Heille näytettiin valokuvia, mukana ex-kumppaneiden kuvat. Kehon mittaukset osoittivat stressireaktioita, jos tunteet olivat vielä kipeinä. Ohjelmassa sanottiin, että stressihormoni kortisolin eritys on surevalla suurimmillaan aamuyöstä ja se pitää hereillä. Exien valokuvia oli muokattu, rumennettu ja kaunistettu. Tutkittavat valitsivat kaunistettuja kuvia, siis muistivat kumppanin kauniimpana kuin tämä olikaan. Tämä oli kiinnostava, konkreettinen havainto siitä, miten menetetystä alkaa tulla ihannekuva. Kumppaniaan kaipaavaa kehoitettiin muistelemaan muitakin kuin hyviä puolia.
Realistinen ajattelu on minustakin terveellistä, vaikka sitä estää sisäistetty " ei kuolleista pahaa sanaa"-ajatus. Ei sen tarvitse olla pahaa, vaan ihmisessä on monia puolia.Elämän kokonaiskulussa on monenlaisia vaiheita ja päivissä tunnevaihteluita, hyvää ja huonoa. Nekin on hyvä muistaa, jos aikoo elää todellisuudessa. Armollisuutta tuo ajatus, että ihminen kuitenkin toimii niin hyvin kuin sillä hetkellä pystyy. Toista muistellessa muotoutuu hänestä myös kokonaisvaltainen elämänkaarikuva, jossa on uusiakin piirteitä.
Mieleen voi koostua uusilla tavoilla myös ajatus, että hänelle oli parempi päästä pois juuri silloin, kun se tapahtui. Miehelläni oli selvästi ajatus, että elämä tuli valmiiksi ja tavalla, josta hän oli kiitollinen. Minä vain luulin, että yhteiselämämme olisi jatkunut vielä ainakin kymmenen vuotta. Voi olla, että sinä aikana olisi tullut muutoksia, jotka olisivat tehneet molempien elämänlaadusta ahdistavan. Hänelle oli parempi näin, on ajatus joka kantaa ainakin hetken matkaa.

'****
Muutama yö sitten näin unen, joka palailee mieleen tuon tuostakin sarjassa "mitä tämä uni tietää". Uni liittyy isääni, joka on kuollut lähes neljäkymmentä vuotta sitten ja josta en surukseni nähnyt unia, joita muistaisin. Kerran kyllä heräsin ulkoiseen ääneen kesken unen ja siinähän se isä oli ruokapöydässä kanssamme.
Tässä unessa sain isältä puhelun. Hän kertoi olevansa jossain kylpylässä ja oli tyytyväinen oloonsa. -Nähdään lauantaina, hän sanoi. Minä olin ikäänkuin Jyväskylän yliopiston aulassa. Lopuksi pari sanaa puhelimessa sanoi lankoni, joka oli jotenkin kääntänyt tämän puhelun minulle.

Kotona taas

Oli niin paha olla, että lähdin keskustasta Torppakotiin koulubussin kyydissä, vaikka seuraavasta päivästä oli sovittu siskon kanssa. Oli kuin ikävöinnin sarjassa olisi auennut alta lattia ja olisi vajonnut tuntemattomiin kerroksiin, joihin voisi upota. Sitä ei tietysti parantanut se, että katselin ja kuuntelin taas netistä hänen videoluentoaan. Miten tuo kaikki voi olla ikuisesti poissa, uurnassa maan alla vain tuhkaa?

Eräs leskikollega kertoi, että toisena vuonna hänellä oli kova ikävä. Arvelin, ettei minulle tule samanlaista, kun kesällä melanoomasäikäytys katkaisi suremisen. Nyt se on palannut uudella tasolla. Ei sille voi mitään.

Torpan kotitiellä olo jo helpotti. Pihapihlajat ja koivut olivat jo varistaneet kaikki lehtensä maahan. Hellaan ja takkaan tulet,  harava käteen, pari tuntia ulkopuuhaa, naapureita pysähtyi juttelemaan. Illan pimetessä puolikuu heitti valoja ja varjoja pihaan, hänen aurinkolyhtynsä syttyivät, tähdet kirkastuivat. Kotona taas. Nukuin koko yön. Aamu on kirkas, maa huurteessa, pakkasta viisi astetta.

Yllätysikävä

Tuttava ehdotti keväällä, että lähde nyt sinäkin jonnekin ja niin ilmoittauduin hänen kaverikseen eläkeläisretkelle lomakylpylään. Ihan hieno paikka, hyvä ruoka, kauniit maastot, runsaasti ohjelmaa, yhteislaulut ja bingo iloisten eläkeläisten suosikkeja, vesijumppa minun. Ajattelin, että nyt on jotain uutta, missä emme ole yhdessä käyneet ja mihin hän ei olisi nytkään lähtenyt. Jo matkalla hän kuitenkin ilmaantui vahvasti mieleeni ja on koko ajan mukana puristavan ikävän hahmona. Hopeisen pään tai tutunomaisen hartialinjan vilahdus saa katseen tarkentumaan, turhaan. Iltaisin täällä on tanssia, harmitonta ja suosittua ajanvietettä, mutta minä en voi houkutteluista huolimatta astua tanssisalin kynnyksen yli. Ei siellä ole ketään, kenen käteen pystyisin tarttumaan.

Liikaa aikaa

Minulla on lievänä ongelmana liiallinen aika. Olen valmis kaksi tuntia ennen lähtöä. Junalla pitääkin mielestäni olla varttia ennen junaa, mutta sekin aika lähestyy jo puolta tuntia. Mitähän tekisin, on toistuva kysymys.Selailen facebookia, blogeja, lehtiä, etuoven sivuja, uutisia. Kudin on hyvä pelastus ja radio, illalla tietysti televisio, lenkille lähtö. Lukeminen toki, mutta aina ei rauhoitu lukemaan kirjaa. Lasten perheissä on aikatauluja ja kiirettä, tulemista ja menemistä, minä katselen aamun pilviä. On kuin syyllinen olo. Koetan muistutella itseäni, että onhan meilläkin ollut ruuhkavuodet. En tiedä mitään eläkeläisen kiireistäkään. Joskus, kun sattumalta tulee kiirettä, tuntuu että aivot oikein piristyvät. Kun joutuu odottelemaan puheluita tai muuta tietoa eikä voi siihen itse vaikuttaa, aika hidastuu entisestään.
Nyt ei tarvitse haaveilla hidastamisesta.

Hyvää laatua!

Lopulta sain tiedot viimeisistä mustien pisteideni poistoista. Olivat hyvänlaatuisia! Kesti kuukauden saada kaikki vastaukset. Kertaakaan en ole saanut tietoja muutoin kuin menemällä itse terveyskeskukseen ja pyytämällä ajanvarauspisteestä tulosteita patologiavastauksistani. Puhelimella ei joka päivä pääse läpi, siksi on parempi mennä paikalle. Eilen pyydettiin lääkäriä soittamaan, kun hoitajalle ei ollut selvää mitä vastaus tarkoitti.Systeemiä, joka hälyttäisi saapuneista vastauksista, ei ole. Lääkäri ei ollut löytänyt vastausta, joten luin sen hänelle tänään puhelimessa. Eilen jo helpotti rinnassa, kun ymmärsin lukemani. Vaikka pysyttelee rauhallisena, jossain tällainen kysymys nakertaa ja sitoo. Syysloman jälkeen napsitaan vielä lisää mustia pisteitä sääristä varmuuden vuoksi, koska ovat samannäköisiä kuin se johon melanooma neljässä vuodessa kehittyi. Sitten taas odotellaan patologin vastauksia. Koetan pysytellä levossa niiden leikkausten jälkeen, koska edelliset eivät parantuneet hyvin. Mitähän Seppo näihin arpiini sanoisi? Hän ihaili ohutta ihoani ja sanoi sitä silkkiseksi.

Täällä hipsuttelen myytävässä asunnossa ja olen kuin kylässä, kun kaikki henkilökohtainen on pantu piiloon. Lohdutan itseäni, että Etuoven sivuilla on 56600 muuta samassa tilanteessa.

Luomet ja asunnon myynti. Ilman niitä minulla ei taitaisi olla mitään odottamista omassa elämässäni. Vai olisiko jotain aivan muuta?

Erakon ehtoota

Lämmitin takkaa ensimmäisen kerran tänä syksynä. Vähän ehti tulla savua, ennenkuin muistin, että kylmää takkaa sytytettäessä ovi pitää olla auki ulos asti. Mies oli vakituinen takan sytyttäjä. Tuossa hän istui tuolilla takan edessä ja katseli puiden palamista. Ehtikö hän viimeisinä päivinään ajatella, mikä kaikki häneltä jää taakse, jos ei enää palaa kotiin? Tuntuu vieläkin pahalta, etten voinut olla jakamassa hänen viimeisiä hetkiään.

Tulin taas Torpan yksinäisyyteen, vaikka keskustassa olisi ollut monenlaista kiinnostavaa ohjelmaa tämän viikonlopun aikana kuten Urkufestivaali ja syyspäivälliset.Yhdessä osallistuimme aina niihin ja muihinkin tapahtumiin. Viime talvena menin yksin monenlaisiin tilaisuuksiin, mutta nyt suunnittelin vain, mitä pieniä puuhiani Torpalla nyt tekisin: omenoita, puolukkaa, tulppaaneita, jo ränsistyneiden tatarpensaiden alasleikkausta, ruohonleikkurin tyhjäksi ajoa. Palvelulinjan kyydissä oli oikein rattoisaa kyläläisten kesken.

Jonkinlainen uusi välitila alkaa kehittyä asumiseen, kun rivitaloasunto on myynnissä. Ehkä vaatimaton kotimme ei menekään kaupaksi, mutta huomaan suunnittelevani tällä hetkellä Jyväskylän yksiön uudelleen sisustamista. Ainakin aluksi asuisin siinä, siis talvikauden. Minulla on taipumus sopeutua asuntoon kuin asuntoon sen ehdoilla. Hyvin monella tavalla voi asua eikä minulla ole koskaan ollut erityisiä asuntounelmia.
Hyvä oli kyllä palata hammasvikaisena kotipaikkakunnalle. Samana päivänä pääsin hammasteknikolle ja kahden päivän päästä kaupungin hammashoitolaan. Apteekissa oli eilisen kysymykseni jälkeen pohdittu poskisiirteeni peittämistä ja apteekkari suositteli siihen keinoa, kun tänään kävin muissa asioissa.
Ehkä sopeutuisin vielä uusiinkin kuvioihin, kun muistan kuinka vastahakoisesti tänne palasin kahdeksan vuotta sitten ja nyt olen kotiutunut ja osaan toimia täällä. Nyt sitten koetan irtautua, tosin vieläkin muutoksen toteutumista epäillen.

Tupa on lämmin, muurinkylki taas lämmennyt, radio soi rauhallisesti, hellanuunissa kypsynyt omenapaistos on niiin hyvää, eteinen tuoksuu omenilta. Ulkona alkaa jo seitsemältä näyttää hämärältä. Keltaiset koivut ja pensaat hohtavat himmeän läpi ennenkuin sammuvat pimeyteen.

Perusterveen mustat pisteet

Tänään pääsin läpi terveyskeskukseen. -On se vastaus tullut, sanoi hoitaja, pitää lähettää se jollekin lääkärille. -Jaha, siis taas. No hänelle, joka leikkasi, sanoin. Hoitajat eivät saa sanoa negatiivista vastausta. Kolme viikkoa sitten poistettiin kolme pientä mustaa pistettä jaloistani. Lääkäri soittikin parin tunnin päästä. -En ole soittanut, kun vastaukset olivat hyvänlaatuisia. Kuitenkin polvesta poistettua haluaa patologi vielä tutkia ja siihen voi mennä pari viikkoa. Soitan sitten.
Mitähän hyvänlaatuista se patologi vielä tutkisi? Siis kaksi poistoa olivat hyvänlaatuisia. Lääkäri kehoitti varaamaan ajan muidenkin millinkokoisten mustien pisteideni poistoon. Eläkeliiton retkelle kyllä lähden, ennenkuin taas leikellään! Perusterveen identiteetistä ei hevin luovu, kun on tähän ikään liki terveenä päässyt.Tästä olimme samaa mieltä erään ystävän kanssa, vaikka vaivoja oli luetteloksi asti!
Tarkkailkaa ihoanne! Ei melanooma yleensä luomiin kehity, vaan terveelle iholle. Minullakaan ei ole lainkaan luomia. En ole myöskään polttanut itseäni auringossa.

Syysretki

Laitoin tekstiä jo saaresta, mutta nyt se näkyi vain luonnoksena. Laitetaan sitten retkikertomus.

11.9. Metka tunnelma täällä saaressa. Tuuli on lämmin, mutta huhtoo aavalta syksyisesti, ulvoo suorastaan savupiipussa. Päivä alkaa pimetä jo kahdeksalta. Kävin varovasti pyyhkeiden peitossa saunassa puolentoista kuukauden tauon jälkeen ja kaksi kertaa järvessäkin. Takka on lämmennyt kodikkaasti. Tällä kulmakunnalla ei näytä olevan enää ketään muita, ei näy valoja. Ympärilläni on joka paikassa kovin väljää.
Kiinteistönhuoltajan toimeni jatkuvat. Kaksi päivää siistin rivitalokotia näyttökuntoon. Täällä on talvikuntoon laitto. Näkee, että Rauli- myrsky on täällä itsekseen riehunut, yksi leppä kaatunutkin. Kyselemällä löytämäni paikallinen mies oli pieninyt viime talvena rannassa kaatuneen ison kuusen klapeiksi ja tehnyt niille hienon peltikatoksen.
Tasan vuosi sitten olin täällä myös yksinäni. Jotain vuosi muuttaa, ikävänpilvien keskellä alkaa tottua pikku hiljaa ja kasvaa pallon puolikkaasta kokonaista kohti. Vuosi sitten lähtiessäni itkin tutulla maantiellä, nyt tullessani junalla Sepon koulupaikkakunnalle muistin tarinoita hänen legendaarisista ruotsinkielen käännöskukkasistaan ja minua nauratti. Voi koululaisen luovuutta!

12.9. Tuli uusi aamu ja uusi ilta. Kylänmies, joka tuli kaverinsa kanssa nostamaan laituria, tarjoutui ostamaan saaren. Tytär puhelimessa sanoi: Ei ole myynnissä. Mies tarjoutui tekemään uuden, kaivomaisen kellarikuopan kannen ja raivaamaan rantapalstan. Sopiihan se, ei ole kovin kallista. Pitää oppia ostamaan palveluja, kun ei itse pysty tekemään. Silloin ei tarvitse luopua ennen aikojaan.

13.9. matka jatkui pojan perheeseen.Oli hauskaa, että pikku Ee tykkäsi kokonaisista puolukoista, olisi syönyt vaikka koko rasiallisen. On etelässäkin syyssatoa!

17.9. Onnibussilla tyttären perheeseen. Siellä oltiin puolukassa ilman kuvaa. Omenasadosta tuli tosi maistuvaa omenapaistosta. Tunnen lasteni keittiöt yhtä hyvin kuin omani ja voin loihtia hyviä tuoksuja kotiin palaavien iloksi.
19.9. Flunssa lähetti ennenaikaisesti kotikulmille. Ei ole ollutkaan flunssaa yli kahteen vuoteen. Ääni on poissa.

Syysviikko

Ihmeellistä, miten hyvin olen viihtynyt koko viikon yksinäni täällä torpalla, puuhailun ja muistojen merkeissä. Kiinnyn tähän yhä enemmän, en hennoisi lähteä muualle.
Raikas, aurinkoinen syysää, puolukkaa,omenaa, pihatöitä, pakastin täynnä. Lukemista, televisiota, pyöräilyä, muutama kyläily naapurien kanssa.Olen jopa ottanut päivätorkkuja, mikä ei yleensä onnistu. Heräillessä on kiva kuunnella vanhan talon naksahduksia, puu elää. No, aika paljon nettiä ja facebookin ryhmiä, niistä on seuraa. Söin kaikki itse kasvattamani 12 perunaa, olivat tosi hyviä. Ensi kevääksi tein jo perunapenkin alkua. Ulkona oloa säestää kaiken aikaa kurkien ja joutsenten huutelu. Illoissa on vielä valoa yhdeksään asti. Pimenevän metsän takaa kurkistelee nouseva kuu. Minustakin taitaa tulla syysihminen, kuten oli mieskin. Mutta odotan jo, mitä tapahtuu istuttamilleni syyshortensialle ja tuomentaimelle ensi keväänä.
Olen iloinnut terveyden tunteesta, etenkin kun ei ole tietoa, mitä seuraava puhelinsoitto voi asiasta kertoa. Taisin viikko sitten ollakin latauksessa.

Syksyinen puuhapäivä

 Vähän piti mieheltä illalla kysellä, ettei hän pahastuisi, kun tilasin kotitalkkarin poistamaan huononmakuisia
omenoita erikoisen runsaasti kantavan ison omenapuun. Kyllästyin tarjoilemaan rupisia omenia naapureille soseomenoiksi ja rahtaamaan niitä metsään. Istutimme kolme omenapuuta  17 vuotta sitten. Ne olivat aina hänen omenapuitaan, joihin minä en saanut koskea ennenkuin oli poimittavaa. Nyt yhden puun kantokin on jyrsitty pois, samoin tuomen kanto, vadelmapuskia, liiaksi levinnyt metsästä löytämäni metsäruusu, yksi marjapensas. Puuhasin kuusi tuntia tasoitellen maata, kantaen oksia navetan taa, siivoten jälkiä, kooten pois juurenkappaleita. Löysin ojaan karanneen tuomen taimen ja istutin sen ruusupensaan paikalle. Jospa vielä näen sen, lapsuuden lempipuuni, kasvavan.

Syysaurinko paistoi -oli minulla lierihattu ja aurinkorasvaa suojana-, hiki virtasi, keuhkot täyttyivät, tuli happirikas, terve olo. Kunnon pesu saunanpadassa lämmitetyllä vedellä kruunasi tämän energisen päivän. Yöllä sitten tuntee, oliko tämä vanhalle liikaa.
Väljempiä pihanäkymiä on kiva katsella ja on helpompi ajaa ruoho. Kyllä hän tämän hyväksyisi. Lavian punaiset omenat ovat ihania ja talviomenat kypsyvät vielä.


 

Pelkkää rakkautta

Olen sulatellut eilisillan kokemusta mielessäni ja kantanut sitä aarteena sydämessäni. Iltapäivällä oli niin yksinäinen olo, että sanoin ääneen: Tule takaisin, tule jossain muodossa.
Tarina-aiheisen iltahartauden aikana minut valtasi lempeä, kirkas hyvä aalto, joka toi hymyn kasvoille. Sellaisia kokemuksia minulla oli useita tätini kuoleman jälkeen. Nyt tunsin selvästi Sepon läsnäolon, hänen kauniin sielunsa lähettämän virran. Sanoin: Sinä, minun elämäni tarina. Hän oli kuitenkin toisessa todellisuudessa, toisessa olotilassa. Kysyin, onko sinun hyvä olla. Tuntui, ettei rajan takaa voi kysyä mitään, vain ottaa vastaan. "Pelkkää rakkautta" oli viesti, " tämä on pelkkää rakkautta". Olin ihanassa rakkauden virrassa, kuin latauksessa, otin vastaan monta minuuttia. Tarvitsin sitä. Sain lahjan.
Onko tietoisuutta ilman aivoja, niinkuin neurokirurgi Eben Alexander koomassaan vakuuttui ja kirjoitti siitä menestyskirjoja? Jääkö ihmisen energiasta ja henkisestä ja hengellisestä kehityksestä persoonallinen jälki maailmankaikkeuteen vai katoaako kaikki ruumiin kuolemaan? Onko lähellä tai kauempana muunlaisia energian värähtelytasoja kuin tämä aistiemme havaitsema atomien värähtely? Onko rajan takana taivaallisen rakkauden valtakunta, jossa sielut sykkivät ikuisessa läsnäolossa?
-Tulethan  sitten vastaan, sanoin, vaikka sanat jäivät verhon tälle puolelle.

Mitähän raitaväriä tämä olisi?

En minä ole aikonut tästä mitään syöpäblogia tehdä, mutta mainitsenpa nyt, että tänään poistettiin jaloista kolme pientä mustaa täplää. Lisääkin löytyy, mutta enempää ei kerralla voi poistaa. Taas hissutellaan haavojen kanssa varoen ja odotellaan tietoja. Syöpäblogeja on muuten satoja, moni niistä hyvinkin yksityiskohtaisesti kuvailevia. Tämä kertonee asian aiheuttamasta järkytyksestä.
Onneksi puolukka on oikeasti kypsää vasta syyskuun loppupuolella, mieluiten pakkasen puraisun jälkeen. Silloin varmaan pääsen metsään.

Lierihattu 2

Näin hieno lierihattu osui silmääni, kun pitkästä aikaa kävin "kotikirppiksellä". Maksoin kaksi euroa. Yhdelläkin olisi saanut, kun oli euron päivät. Ongelma on kyllä se, että en osaa tällaisia hattuja käyttää. Täällä liikun pyörällä kypärä päässä. Kumman  hatun panen päähäni, kun huomenna lähden Helsinkiin, siis jos on aurinkoista?
Vein kirppikselle vähän tavaraa myyntiin. Olen selvästi piristynyt, kun vapauttava tieto  löytyi terveyskeskuksesta, vapauttava ainakin tästä tutkitusta kohdasta. Pelon hallinta ottaa energiaa ja tilaa muulta ja vaatii ainakin minulta fyysistä aktiviteettia. Hiki on hyvä lääke piilevään ahdistukseen. Nyt olen tarttunut puhelimeen ja järjestellyt moniakin asioita.
Aika kypsyi liikauttaa kauan haudottua asiaa. Laitoin rivitalokodin tänään myyntiin, tosin ensiksi ns. hiljaiseen myyntiin, kun molemmat naapuriasunnotkin ovat sattumalta myynnissä. Open Marketilla on sellainen välitysmuoto. Eilen puunasin ja järjestelin niin nätiksi kuin osasin. Tänään otettiin kuvat. Jospa asuminen ratkeasi ensi kesään mennessä!

******
Jotkut ovat kysyneet veljestä. Siellä hän elelee edelleen, samassa paikassa. Puhe on vähäistä, pitempään se ei onnistu. Hän, joka vielä keväällä soitti kahdessa kuukaudessa 600-700 lyhyttä puhelua, ei soita enää ollenkaan. Muisti ei vaikuta huonolta, mutta toimintakyky on heikko. Nieleminen on vaikeutunut. Hän on kuitenkin käynyt avustajan kanssa kaikissa tämän kesän naisten superpesis- otteluissa, joita hän 90-luvulla valmensi. Muualle hän ei millään lähde.. Hän ei enää kysy mitään laskuista. Kolme vuotta sitten hän hoiti vielä ne itsenäisesti. Tänään ostin hänelle upouuden Virkiä- urheilupuvun, siis siinä on housut ja pusakka. Ilman Jumalan siunauksen toivotuksia hänen asunnostaan ei lähdetä.

******
Istuin terassilla ja tunnustelin oloani. Tuntui, että minulla oli jotenkin onnellinen olo ensimmäistä kertaa yli vuoteen.

Lierihattu

Hattuselfie

Minua oli kehoitettu hankkimaan lierihattu kasvojen suojaksi. Olin jostain katsellut, mutta en ollut löytänyt.
Tänään menin käymään vintissä. Näin vintinrapuissa olevalla hyllyllä lakintapaisen. Lierihattu! Vaalea, Aholansaaren logolla. Ahaa, siis miehen joiltain Herättäjäjuhlilta ostama.Oikein siisti ja hyvä, pintakin vettä hylkivän näköinen, voi kiristää nauhalla päähän sopivaksi. Kiitos!

Arkisto

Yksi surutyön etappi tänään oli se, että Sepon kirjallinen tuotanto ja arkisto 70-luvulta alkaen lähtivät Helsinkiin, MSL:n arkistoon, jossa se on tarkoitus luetteloida ja arkistoida niin, että tutkijat voivat sitä käyttää. Joskus kysyin, mitä kotiarkistolle tehdään, jos se jää minun hoidettavakseni. Hän ei vastannut mitään. Olin jo päättänyt pitää sen Torpan peräkamarissa. Uskon, että tämä minulle ehdotettu ratkaisu on parempi ja olisi hänelle mieleen.

Hyvä tieto

Tänään sain terveyskeskuksesta kysymällä tiedon, että lisäpoiston alueella ei ollut melanoomaa! Siis ensimmäisessä poistossa tuli kaikki paha solukko pois. Sitä oli siis 3 mm kokoisessa tummassa pisteessä. Kestää hetken, että hyvän tiedon uskaltaa omaksua. Ihonsiirre tulee kyllä näkymään poskessa aina ja varsinkin nyt alkuaikana, mutta mitäs sillä tässä iässä on väliä. Tänään rapsittiin haavapolilla vähän siirteen sulavia tikkejä, kun eivät ole sulaneet. Kontrollit pitää itse hoitaa viiden vuoden ajan. Onhan tämä tilanne verottanut osansa,tunnen sen, vaikka yllättävän rauhallinen olen ollut. Nyt pitäisi löytää lierihattu suojaamaan kasvoja auringolta. "Lierihattu päähän ja korkokengät jalkaan", sanoi yksi hoitaja.

Torpan erakko

Joskus ihmisestä sanotaan, että hän on yksin, omissa oloissaan viihtyvä. Voiko yksin viihtymistä oppia, jos se on tarpeen? Siis niin, että yksinäinen päivä ja ilta ovat aivan leppoisaa, hyvällä mielellä eleltyä täyttä elämää ja yksin nukkumaan meno vain raukea huokaus lepoon pääsystä? Olen juuri koettanut tätä opetella. Pitää tehdä sellaista, mistä itselle tulee hyvä olo. Kudoin aivan itselleni sukat. Liikunnan endorfiinit, itselle annetun arvostaminen (vaikka aina on ajatellut, että muille tehdään hyvä ja kaunis), kirjojen maailma, luonto ja kauneus, itsensä rauhoittaminen: Ei mitään hätää, ei minnekään kiirettä, saat olla juuri näin. Ihmettelen, miksi en soita kenellekään paitsi lähipiirille, en kutsu ketään käymään, liityn hitaasti uusiin ihmisiin. En pakota itseäni, jospa haluankin olla Torpan erakko! Ilahdun kyllä yllätysvierailuista, saisi tullakin kutsumatta tai itsensä kutsuen. Niin minäkin täällä naapurustossa teen, menen kutsumatta kuin maalla ennenvanhaan, kun alkaa tuntua puhekaverin tarvetta. Joskus menee päiväkausia puhumatta. Puhun kyllä vähän itsekseni, tarkistan, toimiiko ääni. Ennen puhuin miehelle, mutta hänen henkensä haihtui täältä kesän aikana. Siitähän se yksinolo oikein alkoikin.
Olisi erilaista, jos olisi nuorempi ja olisi lapsia. Ei olisi mökkihöperyyden vaaraa. Olisi aina joku muukin tulossa ja menossa ja hengittämässä yöllä.Yksinäisyydessä painaisi myös kasvatusvastuu, kumppanin tarve, arkihuolet, koko loppuelämä. Ehkä silloin kaipaisi joskus yksinäistä päivää tai iltaa, jolloin ei tarvitsisi puhua kenellekään.
Tunnen monia yksinasuvia, joilla on paljon harrastuksia ja osallistumisia, ystäviä, täyttä elämää. Osallistuin minäkin viime talvena aika hyvin. Nyt tunnun vetäytyvän omaan kolooni. Voiko yksinoloon oppia liiaksikin, erakoitua?

Elämäntaitoa?

Olen aikaisemmin monessa yhteydessä kirjoitellut ikäihmisen elämäntaidosta, eläkkeelle jäädessä, vanhuuden saapuessa. Sitähän tässä nyt tarvitaan, elämäntaitoa, itsensä ohjaamista, jos haluaa voittaa yksinäisyyden  ankeuden ja viettää päiviänsä tyynin mielin. Ei sitä kukaan minulle anna. Siis tee sellaista, mistä tulee parempi mieli. Syö suklaata, tee itsellesi ruokaa, ulkoile, ponnistele sen mitä voit, kuuntele musiikkia, lue, tee käsitöitä, mene johonkin, etsi huumoria, ole niin kuin sinulle sopii, mutta ennen muuta, rauhoita mielesi, katso ympärillesi, iloitse kaikesta kauniista mitä näet ja kuulet, siitä mitä muualla kaipaisit. Lintujen äänet, joutsenten, kurkien huudot, illalla nähdyt tähdet, tätä Torpan elämäähän kaipaisit muualla. Nyt olet täällä, aurinko pilkistää.Varmaan kaikki ulkoinen vielä järjestyy.
Salaa itseltäni jossain piileksii kuitenkin pieni toivo, että joskus elämä vielä yllättäisi jollakin uudella hyvällä.
Vuonna 1992 lahjaksi saamani kliivia puhkesi terassilla kukkaan, toisen kerran elämässään.

Itseriittoisuus rapisee

Minä en ole tottunut sairastamaan, paitsi että onhan noita ajoittaisia nivelkipuja ollut kauankin. Näihin asti koko kesän tunsin olevani elämäni kunnossa, pyöräilin, kävelin, rehkin pihalla. Nyt kun pitää varoa ihosiirrettä, ei voi saunoa, uida, hikoilla, ponnistella, ei edes tehdä kaikkia joogaliikeitä kunnolla. Selkä valittaa. Aika käy pitkäksi Jyväskylän hipihiljaisessa ja kuumassa talossa. Selailen facebookia vähän väliä, luen sängyssä, viilentelen suihkussa, katselen ikkunasta. Tilaisuuksissa olen kyllä käynyt, kesäteatterissa ja konsertissa ja tavannut tyttären perhettä. Kaikkeen on liikaa aikaa.
Kasvoja on leikelty. Se ei tunnu mukavalta. Vielä ei tiedä, millaiset arvet siitä jää. Eivät kai ne minun vanhasta naamastani juomujen seasta paljon erotu, mutta pysyvää muutosta on kuitenkin. Sillä ei oikeasti ole edes väliä, jos muuten on terveys kunnossa. Vaivainen olo tässä kuitenkin on, kuin ei koskaan enää olisi entisellään. Kirkossa puhuttiin itseriittoisuudesta. Se tässä rapisee. Se lienee terveellistä. Elämä opettaa, jos ei muuta niin hiljaa kävelemään.
Tällaisen kirjallisen valituksen teko auttaa, muistaa näet taas kuinka paljon kovasti kipeitä ja sairaita ihmisiä on, tuttavapiirissäkin.

Viimeinen ilta

Muistelen merkillistä iltaa Tampereen yliopistollisen sairaalan teho-osaston odotushuoneessa vuosi sitten. Olimme Sepon luona iltapäivällä ja veljetkin tulivat paikalle. Pian meidät kuitenkin lähetettiin teho-osastolta pois ja sanottiin, että huomenna iltapäivällä saa tulla uudelleen. Sanoimme sitten lopuksi vain  Hei hei ja huomenna tullaan. Puoli kahdeksalta illalla kuitenkin hoitaja soitti, että Seppo meni tajuttomaksi ja hänet viedään leikkaussaliin.
Menimme tyttären kanssa paikalle. Oleilimme hiljaisessa odotushuoneessa, jossa ei ollut ketään muita. Juttelimme verkkaisesti, muistelimme, välillä tuli kyyneleitä silmiin, makailin sohvalla, hoitaja toi mehua. Oli ihmeellisen rauhallinen, vaikkakin odottava olo. Seppoa koetettiin silloin leikata. Hän oli elossa vielä. Välillä tajunta oli palannut hetkeksi.
Puoli yhdeltätoista lääkäri tuli kertomaan, että Sepon sydän oli pysähtynyt kello 22.18. Suolensisäisellä leikkauksella ei saatu tulosta, koska vuotokohtaa ei löytynyt, ei silloin eikä myöhemminkään. Aiottiin siirtyä avoleikkaukseen, mutta sydän pysähtyi ennen sitä. Saimme tunnin päästä mennä hyvästelemään häntä. Hänen otsansa ja kätensä viilenivät käteni alla.
Oliko Sepon henki, tietoisuus läsnä ja luonamme vahvistamassa meitä  niinä parina tuntina odotushuoneessa, kun olomme oli niin tyyni ja levollinen äkillisten tapahtumien ja pelon keskellä? Olen lukenut lukuisia tajuttomuudesta tai sydänpysähdyksestä palanneiden kokemuksia, jossa henkilö on ollut ikäänkuin kaiken yläpuolella ja pystynyt seuraamaan tapahtumia. Tiedän, että monet muistivat rukouksessa. Jostakin meille annettiin rauha ja siunaus.

Vuosi läsnäolosta

Tänä päivänä vuosi sitten mieheni oli viimeistä päivää läsnä kotona. Ennenkuin viimeisestä ajasta oli tieto, kirjoitin blogikirjoituksen nimellä Läsnäolon päivä. Silloin oli viimeinkin kesäisen lämmintä, mutta tuli myös sade ja ukkonen kuten tänään. Istuin pihassa perkaamassa mustikkaa. Mies kirjoitti peräkamarissa kolumnia, vaikka ei voinut huimauksen takia olla pystyssä. Lääkäri oli arvellut huimauksen syyksi verenpainelääkkeen muutosta.
Muualla taivas oli pilvessä, mutta tupamme yläpuolella oli kirkasta. Tuli jotenkin ihmeellinen olo. Jos Lorna Byrne olisi ollut paikalla, hän olisi varmaan nähnyt enkelivirrat taivaan ja pihamme välillä. Menin lepäämään vinttikamariin. Siellä ollessani mieleeni asettui vahvasti henkilöhahmo, joka jatkossa alkoi tuntua enkelitukihenkilöltä. Hän oli vierelläni puoli vuotta. Hän antoi tunteen, etten ole yksin. En ole tästä aiemmin kirjoittanut, kun en tiedä, mistä oli kysymys.Olinko jo silloin tietämättäni hädissäni ja kehitin tai sain itselleni tukea?
Monista tämän vuoden ilmiöistä -läsnäolotuntemuksista, viesteistä, tunnemuutoksista, ohjeista, avunannosta - ajattelen rationaalisesti, että ihminen pystyy aivoistaan luomaan monenlaista. Toisena hetkenä kuitenkin tuntuu, että näitä  ilmiöitä annetaan myös toisesta, lähellä olevasta todellisuudesta.

Illalla mieheni sai  verensyöksyn ja ambulanssi vei sairaalaan. Sanoin hänelle paareilla: -Älä vaan kuole. Ei hän sitä aikonut, vaan antoi tarkat ohjeet  tavaroiden pakkaamisesta mukaan - kengät, puhelin, lompakko jne - että pääsee sitten sairaalasta takaisin.
Olen muistellut näitä viimeisiä päiviä ja viimeistä viikkoa. Muistan kaiken hyvin ja olen myös merkinnyt asioita kalenteriin. Jotain merkillistä lempeyttä oli hänessä ja minussakin viimeisinä päivinä. Ikäänkuin olisimme molemmatkin tienneet. Hänen moni oli kokenut puhuvan lähdöstään jo pitemmän aikaa. Kuulin itse, kun hän sanoi keväällä vävylle: -Ota sinä sitten tämä uusi jyrsin.
Olen lukenut tekstejä aiheeltaan "Vatsa on toiset aivot". Vatsasta on löydetty aivosolujen kaltaisia soluja, mikä selittäisi vatsan osin itsenäisiä tunne-ja tietoreaktioita. Miehellä ei ollut tiedossa mitään vaarallista sairautta. Vatsako, jossa tuntematon vika vaikutti ehkä jo pidemmän ajan, hänelle antoi viestiä ajan loppumisesta?

Tytär, rakkaan isänsä polvella kasvanut, tulee viettämään kanssani kuolinpäivää 2.8. Lapsilla ja lapsenlapsilla on oma surunsa. Saamme itkeä yhdessä.
Viime viikkoina  en ole kokenut  mieheni läsnäoloa täällä Torpallakaan, jossa hän vielä keväällä kulki pihamailla. Uudet huoleni ovat vieneet mielentilaa. Katson kuvia: Olitko sinä tosiaan täällä? Muistan tietysti kaikesta. Tuolla kulkisit nyt napsimassa vadelmiesi runsasta satoa. 
Yksinäisyys on välillä julma tunne.

Näin hän minua katsoi. Pitkästä aikaa nousevat kyynelet kätköistään ja tuovat hänet lähelle.

Jotain uutta elämään

Surusta pitäisi mennä eteenpäin, löytää jotain uutta. Olen monastikin sanonut, että tämänikäisen elämään jotain uutta tuovat vain sairaudet. Niin kävi minullekin. Toukokuussa ystävätär kysyi , enkö ole huolestunut pienestä tummasta täplästä silmäni alla. Muutoin minulla ei ole luomia.  "Täplä" poistettiin kesäkuun alussa ja kesäkuun lopussa sain lopulta tiedon: Se on melanooma malignum. Pieni, ohut  ja pinnallinen, mutta pahanlaatuinen syöpä kuitenkin.
Kyllä se säikäytti. En ole koskaan ajatellut, että minulle tulisi syöpää, kun ei suvussa ole. Ainoa liittymä syöpään oli, että keväällä aloin hypätä naistenlehtien syöpäjuttujen yli. Ajattelin, että luen niitä, jos se aihe joskus tulee ajankohtaiseksi.
Merkillisesti tämän asian hallinta otti osan ajatusmaailmastani, niin että tunnetason sureminen ikäänkuin tyrehtyi, kuin ei olisi ollut sille tilaa. Kevät oli ollut yllättävänkin raskas, kaipaava  ja murheellinen. Kesällä on ollut monenlaista mieluista puuhaa ja hoitotehtäviä, joihin on tarvittu voimia. Sairauspelon työntäminen taka-alalle on ottanut  liikenevän tunnetilan.
Herättäjäjuhlilla puhuin asiasta ystävieni kanssa ja sain ihmeellisesti tyyneyttä ja voimaa. Olen saanut muutoinkin iloita ystävyyden voimasta.
Eilen oli sitten jatko-operaatio. Poskestani poistettiin isohko lisäala varmuuden vuoksi ja tilalle laitettiin ihosiirre kaulalta. Nyt pitää olla hissukseen ja toivoa, että iho tarttuu ja paranee hyvin.Näkyvä arpi varmaan jää.  Vasta elokuun lopussa saan tulokset tämän uuden näyteen patologiatutkimuksesta. Arvio oli, että kaikki paha tuli pois ensimmäisessä leikkauksessa ja pääsisin säikähdyksellä,  mutta varmaa se ei ole, ennenkuin on tutkittu.
-On se hienoa, kun sinulla on tuollainen sisko, sanoi miehen veli. Niin on. Hän vei minut sairaalaan, oli kaksi yötä kotona kanssani, kantoi kauppakassit, varoitteli kumartelusta ja nostelusta, lähtiessään äsken vielä imuroikin.

Tähän asti olen tottumut olemaan perusterve. Nyt niin ei voi enää sanoa. Olen ikäänkuin ollut ylpeäkin kunnostani. Nyt on nöyrryttävä siihen, mikä tilanne on. Miksi ei minulla, kun niin monella muullakin on vakavia sairauksia. Silti ei ole aivan helppoa kertoa asiasta laajermmalti. Kelly A.Turnerin kirja "Syövästä voi selviytyä. Yhdeksän polkua yllättävään paranemiseen" on jotenkin antanut mielenrauhaa. Liityin Melanooma-verkoston facebook- ryhmään ja olen saanut sieltäkin tukea. Dekkarien luku irrottaa ajatuksia siitä, mihin ne aina kiertyvät.

"Ei tartte auttaa", sanoi pohjalaisisäntä kaatuneen traktorin alta. Tämä on ollut minunkin mielenlaatuni. Mieluummin olen itse ollut avunantajana. Kuluneena vuonna olen joutunut ottamaan apua vastaan ja olen avusta kiitollinen. Se onkin Turnerin mukaan yksi yhdeksästä parannuskeinosta!

Kaikenlainen ilon etsiminen tuntuu nyt entistäkin tärkeämmältä.

Hiljaisuus

Yli kaksi viikkoa elin taas perhe-elämää niin, että saman katon alla yöpyi ja asusti muita, oman perhekunnan jäseniä tai ystäviä. Jaettu aika on toisenlaista kuin yksinäinen olo. Voi sanoa toiselle: -Katso. Aika kuluu nopeammin, on puhetta, toimintaa, naurua, tekemistä, säpinää, läsnäoloa. Omien ajatusten vatvomiselle on vähemmän tilaa.Nyt olen taas palannut vanhalle talolle. Torppa humisee hiljaisuutta. Sunnuntaiaamu aukeaa hitaasti. Vierailujen jäljet on siivottu, pyykit pesty, unohtuneet tavarat kasattu, nurmikot taas ajettu. Tekemistä täällä aina on. Viinimarjat alkavat kypsyä. Mustikkaa on heikosti. Omenaa on tulossa.

Pian on kulunut vuosi leskenä. Enimmäkseen olen ollut yksin. Kuinka se aika oikein on kulunut? Mitä oli edellisvuosina tähän aikaan? Selailen kymmenen viime vuoden kalenteria. Merkinnät ovat aika samanlaisia ja silti erilaisia.

Hiljainen sade ympäröi Torppaa, rapisee peltikattoon. Vintin portaat ja puulattiat ovat lämpimät.  Ukkonen jyrähtää.

Elämänpyörässä

Miehen suvun serkkuseminaari on kokoontunut jo neljännesvuosisadan ajan. Silloiset lapset ovat nyt sen ikäisiä kuin me aloittajat olimme perinteen alkuaikoina. Heidän lapsensa taapertelevat nyt toisiinsa tutustuen. Joukko on ainakin kaksinkertaistunut.
Mieheni oli ensimmäinen seurasta poistunut. Vuosi sitten tavatessamme emme vielä tienneet mitään tulevasta, kolme viikkoa "seminaarin" jälkeen mieheni kuoli äkillisesti. Vitsailemme muistiongelmista, kuulutamme uudet varaosat eli nivelet, joistakin sairauksista uskoudumme hiljaisesti. Nuorempi polvi tuo vauvansa ja kumppaninsa näytille. Saa nähdä, jatkavatko he keskenään tätä perinnettä sitten, kun vanhin polvi ei enää jaksa järjestää ruokajuhlia.
Kahdeksankymmenluvulla perustimme neljän muun pariskunnan kanssa Anarsissiseuran. Tapasimme kuukausittain toistemme kodeissa vuosien ajan. Sen seuran elämänpyörä pyöri huimasti. Meitä oli siis kymmenen ja yksi puoliso  tuli lisää ensimmäisen kuolintapauksen jälkeen. Nyt joukosta on jäljellä neljä, seitsemän on kuollut. Emme ole uskaltaneet kokoontua vuosikymmeniin.

Juhlilla

Tämän vuoden Herättäjäjuhlia vietettiin Vantaan Myyrmäen urheilupuistossa. Osallistuin oikein pitkän kaavan mukaan, jopa niin pitkän, että lähtöseuroissa Lapualla pidin elämäni ensimmäisen seurapuheen.
Voimavaroiksi matkalle jäivät sana ja virsi  sekä ikiystäviltä saatu sydämellinen tuki entisten ja uusien murheideni kantamiseen. Muusikko Sami Helle tiivisti puheessaan yksinkertaisesti ja vakuuttavasti oman kokemuksensa: -Kun sinulla on vaikeaa, luota Jumalaan.
Vuoden seurallisin aika jatkuu lastenlasten hoitoviikkojen sekä perhe-ja sukutapaamisten muodossa.

Lasten turvallista kisailua juhlakentällä on ilo katsella.

Lauantaina tauolla laskehti  vähän vettä ja sitten kirkastui esiin sateenkaari.

Naurulla kysyntää

 Joskus ihmiselle tulee aikoja, jolloin huumori on tarpeen ja hyödyksi. Sitä suosittelee esimerkiksi bestsellerkirjailija Kelly A.Turner elämän tiukkoihin paikkoihin.
Aluksi voi klikkailla vaikka näitä linkkejä.

Lääkärien saneluita

Lisää saneluja

Lasten suusta

Mikä tämä kasvi on?

-Mikä tämä iso, vahvasti tuoksuva kukka oikein on, onko se jostain puutarhalta karannut, kyseli mieheni vuosi sitten. -Se on mesiangervo ja kyllä se Suomen luontoon on aina kuulunut. Etkö ole ennen sitä nähnyt? -En koskaan.
Osoittelin, kuinka kaikki ojanvarret ja tienristeykset röyhysivät ja tuoksuivat täynnä mesiangervoa.
Hän siis ehti nähdä mesiangervon, hän joka toivoi että oppisi havaitsemaan luontoa ympärillään, että pää joka hänen  kävellessäänkin aina kirjoitti jotain, katsoisi ympärilleen, näkisi kevään heräämisen ja kesän runsauden.

Kukinnot eivät vielä ole täysin auenneet

Hieno on "pensselikukkakin".

Hyötyliikuntaa

Keksin  keinon päästä Torpalle illalla ilman autoa. Köröttelin ainoana matkustajana isossa linja-autossa parikymmentä kilometriä. Kesäaikana sitä reittiä tulee päivässä kaksi vuoroa. Toisella reitillä ei kulje kesällä yhtään linja-autoa. Lämmin tuulenpyyhkäys otti vastaan pienen kylän pysäkillä. Kävelymatkaa oli viisi ja puoli kilometriä. Rypsipellot ja soinen metsä tuoksuivat, jossakin kohdassa mesiangervo aloitti kukintaansa. Mäkipaikkojen ojissa solisivat sadevedet. Täälläkin harvinainen lehmäkarja lepäili ja katseli kuvaajaa rauhallisesti tien varren pellolla. Ihmisiä ei näkynyt. Matkan varrella on useampi hylätty talo, jonka pihan metsä ja korkea heinä ovat vallanneet. Niinköhän tämän Torpankin käy?

Pihaan oli viikossa kasvanut valkoapilamatto. Ei sitä malta heti leikata. Vähän alkoi reppu painaa selkää, mutta letkussa lämmennyt "pihasuihku" virkisti. Kotona taas!

Siedätyshoitoa

Siedätyshoitoa tämä surutyö on, itsensä työntämistä paikkoihin ja tilanteisiin, jotka niin syvästi kuristavat rintaa. Jos ei siitä vain mene läpi ja totu tähän aikaan, ei voi kohta mennä minnekään. Liki viidenkymmenen vuoden yhdessäolossa sitä läsnäoloa on melkein joka paikassa. Pyöräilyyn ei liity yhteisiä muistoja, se on ennenkin ollut omaa hyötyliikuntaani. Joskus kun väsyy kaikkeen, tulee olo että pannaan kaikki uusiksi. Jotkut taitavat jo kyllästyä tähän surusaattoon, arvelen. Vaikeiden hetkien jälkeen mieli jotenkin tyyntyy ja tasaantuu ja taas näkee sitä kauneutta, mikä ennenkin on mieltä hoitanut. Joskus tulee lempeän läsnäolon vahva tuntu, kuin olisi olemassa näkymätön toisen tason maailma aivan lähellä.

Yksinkin elää

Ihmisen pitää oppia tulemaan toimeen yksinkin. Järven välke ja pilvien kuvajaiset tyynellä pinnalla ovat yhtä kauniit yksin kuin yhdessä katsellen. Ikäihminen tietää jo, mikä auttaa kurjaan oloon. Työnteko ja liikunta auttavat aina. Pesin ikkunat ja haravoin, vaikka arvelin ensin, ettei nyt tarvitse niitä tehdä. Olihan luonto puolessatoista kuukaudessa jättänyt jälkensä. Olen pyöräillyt haistellen peltojen ja soiden tuoksuja. Sauna maistuu omassakin seurassa. Ei mitään hätää. Yksinolevia ihmisiä on todella paljon. Kaikkien pitää oppia tulemaan toimeen ja kasvaa kokonaiseksi. En nyt jaksanut järjestää ketään mukaani, mutta piipahtajia on luvassa.
Aikuisiän sielunmaisema edessäni on ihana. Kolmenkymmenen kesän muistot ovat erakon seurana. Västäräkki istuskeli kauan oksalla lähelläni. Juttelin sille.

Auttajat

Tuli ihmeellinen olo, kun tulin eilisiltana myöhään mökkisaareen. Kiitos taas miehen veljelle ja pojille, jotka ottivat minut ja polkupyörän kyytiin. Sade hellitti ja taivas alkoi kirkastua. Saaren venerannassa vastassa oli iso valkoinen höyhen tai sulka. Kaasujääkaappi on yleensä vaatinut, että toinen sytyttää sytkärillä laitteen takaa, mutta nyt piazzo toimi yllättäen ja sain yksin jääkaapin päälle. Takkakin alkoi heti vetää ilman hormisytytyksiä. Aurinkosähköön hankitut puhelimen ja iPadin laturit toimivat. Ennen en ole niihin paneutunut, mutta nyt olen oppinut mitkä laitteet siihen sopivat. Tuntui, että kanssani oli näkymätön, turvallinen  auttaja.

Puolenyön aikaan katselin punaväreissä hehkuvaa pohjoistaivasta ja keskikesän valoa. Nukuin sinisessä makuusopessa levollista unta. Nyt paistaa päivä ja lähden pyöräilemään kauppaan.

Juhannukseen

Leppoisaa valon ja kukinnan juhlaa toivottavat kaikille lukijoille mumma, Onerva ja Irene!

Viime juhannukselle

Viime vuonna juhannusaatto oli eilen eli 19.6. Vietimme sitä levollisesti täällä Torpalla, saunoen hartaasti koivuntuoksussa. Seppo haki aina porraspäihin juhannuskoivut ja toi saunaan vastan. Eilen lämmitin sen muistoksi saunan itselleni. Nautin Aitokiukaan ihanasta lämmöstä ympärilläni. Kiitin, että hän tämän kertalämmitteisen kiukaan tänne pystytti. Vilvoittelin sateessa. Olen ollut monta päivää yksin, mutta en kovin yksinäinen.

Hän ihaili juhannusruusuja, laittoi kuvankin Facebookiin. Ne kukkivat nytkin.
***
Joku varmaan pelkää, että olen mennyt sekaisin näitten nukkekuvausteni kanssa. Voi hän olla oikeassakin. Idean sain valokuvanäyttelystä. Minulla on uusi harrastus!

Sepon kamerasta viime kesältä

Irene ja Onerva

Onhan minulla seuraakin täällä Torpalla, vaikka aika hiljaisia ovat, nämä liki kolmekymppiset sisarukset. Tätini Anna Irene ja Iida Onerva saivat ne minulta joululahjaksi. Irene on se, joka yleensä istuksii ja Onerva potrana on jaloillaan.

Kesäretki

Longinoikoonen

Monipäiväinen sade uhkasi Torpan nurmikonleikkuuta eikä palvelulinja kulkenut eilen. Iltapäivällä, saatuani muut sopimukset hoidetuiksi, lähdin veljen pyörällä keskustasta kohti Torppaa. Pyörä pitikin  saada siirretyksi. Matkaa on 25 kilometriä. Etu-ja takatelineet olivat täynnä tavaraa. Sää oli ihana, pieni tuuli työnsi takaa, tie kulki lakeuden halki pitkin Longinoikoosta. Vilkas autoliikenne hiukan pelotti, mutta autot kaartoivat ohitseni. Pyörä on vaihteeton, mutta kevyt. Pidin taukoja, katselin lakeuden taivasta, viivyin hautausmaalla hyvän tovin. Pyöräretki on minulle parasta kesää ja hyötyliikunta suosikkiliikuntaani. Pyöräily on ollut omaani, siihen ei liity yhteisiä muistoja.

Illalla ennen seitsemää aloin nurmikonleikkuun ja lopetin yhdeksän jälkeen. Leikkasin lopuksi pensaiden ja omenapuiden alustoja hiki päässä niittytrimmerillä, kunnes siitä hävisi leikkuusiima kokonaan. Seuraava haaste on opetella laittamaan leikkuriin uusi siima. Onko tosiaan totta, ettei Seppo enää koskaan tule tänne näitä perinteisiä askareitaan tekemään, vaan minun pitää tästä eteenpäin aina nämä yksin hoitaa?

Illan kaunista auringonlaskua katsellessani  tuntui, ettei sade-ennuste voi oikein. Aamulla menin kauppaan neljän kilometrin päähän. Kauppias tuli ulkoa sisään ja sanoi: -No nyt se sade tosiaan alkoi.  Tihku kasteli palaillessa, mutta "kesä kuivaa, minkä kastelee". Nyt on hyvä katsella tuvanklasista sateen kastetta sileille nurmikoille.

Olo oli paljon parempi kuin edellispäivänä, jolloin en tehnyt muuta kuin kuljeskelin sitkeän raskain mielin keskustan hautausmaalla surren kaiken katoavaisuutta. Tekeminen ja toiminta on aina ollut minulle apu. Otin vastaan yhden puhepyynnönkin saadakseni uutta ajattelemista. Tai välttyäkseni ajattelemasta koko ajan sitä erään näytteen vastausta, jonka pitäisi tulla viikon päästä.
Eilinen tosin oli minulle äkkiseltään vähän liikaa. Yöllä piti ottaa Nitroa, Sepolta käyttämättä jäänyttä.