Jotain uutta elämään

Surusta pitäisi mennä eteenpäin, löytää jotain uutta. Olen monastikin sanonut, että tämänikäisen elämään jotain uutta tuovat vain sairaudet. Niin kävi minullekin. Toukokuussa ystävätär kysyi , enkö ole huolestunut pienestä tummasta täplästä silmäni alla. Muutoin minulla ei ole luomia.  "Täplä" poistettiin kesäkuun alussa ja kesäkuun lopussa sain lopulta tiedon: Se on melanooma malignum. Pieni, ohut  ja pinnallinen, mutta pahanlaatuinen syöpä kuitenkin.
Kyllä se säikäytti. En ole koskaan ajatellut, että minulle tulisi syöpää, kun ei suvussa ole. Ainoa liittymä syöpään oli, että keväällä aloin hypätä naistenlehtien syöpäjuttujen yli. Ajattelin, että luen niitä, jos se aihe joskus tulee ajankohtaiseksi.
Merkillisesti tämän asian hallinta otti osan ajatusmaailmastani, niin että tunnetason sureminen ikäänkuin tyrehtyi, kuin ei olisi ollut sille tilaa. Kevät oli ollut yllättävänkin raskas, kaipaava  ja murheellinen. Kesällä on ollut monenlaista mieluista puuhaa ja hoitotehtäviä, joihin on tarvittu voimia. Sairauspelon työntäminen taka-alalle on ottanut  liikenevän tunnetilan.
Herättäjäjuhlilla puhuin asiasta ystävieni kanssa ja sain ihmeellisesti tyyneyttä ja voimaa. Olen saanut muutoinkin iloita ystävyyden voimasta.
Eilen oli sitten jatko-operaatio. Poskestani poistettiin isohko lisäala varmuuden vuoksi ja tilalle laitettiin ihosiirre kaulalta. Nyt pitää olla hissukseen ja toivoa, että iho tarttuu ja paranee hyvin.Näkyvä arpi varmaan jää.  Vasta elokuun lopussa saan tulokset tämän uuden näyteen patologiatutkimuksesta. Arvio oli, että kaikki paha tuli pois ensimmäisessä leikkauksessa ja pääsisin säikähdyksellä,  mutta varmaa se ei ole, ennenkuin on tutkittu.
-On se hienoa, kun sinulla on tuollainen sisko, sanoi miehen veli. Niin on. Hän vei minut sairaalaan, oli kaksi yötä kotona kanssani, kantoi kauppakassit, varoitteli kumartelusta ja nostelusta, lähtiessään äsken vielä imuroikin.

Tähän asti olen tottumut olemaan perusterve. Nyt niin ei voi enää sanoa. Olen ikäänkuin ollut ylpeäkin kunnostani. Nyt on nöyrryttävä siihen, mikä tilanne on. Miksi ei minulla, kun niin monella muullakin on vakavia sairauksia. Silti ei ole aivan helppoa kertoa asiasta laajermmalti. Kelly A.Turnerin kirja "Syövästä voi selviytyä. Yhdeksän polkua yllättävään paranemiseen" on jotenkin antanut mielenrauhaa. Liityin Melanooma-verkoston facebook- ryhmään ja olen saanut sieltäkin tukea. Dekkarien luku irrottaa ajatuksia siitä, mihin ne aina kiertyvät.

"Ei tartte auttaa", sanoi pohjalaisisäntä kaatuneen traktorin alta. Tämä on ollut minunkin mielenlaatuni. Mieluummin olen itse ollut avunantajana. Kuluneena vuonna olen joutunut ottamaan apua vastaan ja olen avusta kiitollinen. Se onkin Turnerin mukaan yksi yhdeksästä parannuskeinosta!

Kaikenlainen ilon etsiminen tuntuu nyt entistäkin tärkeämmältä.