"Nyt sinut vasta noteerataan omana itsenäsi. Tähän asti on nähty vain miehesi, näkyvä hahmo. Moni on kysellyt miehesi kuolinilmoituksen jälkeen, että kuka se hänen vaimonsa on". Eräs uusi tuttava selvitti näin rooliani paikkakunnan sosiaalisessa verkostossa. Olen sulatellut tätä kommenttia pitkin eilistä iltaa. Viime aikoina minut on todella nähty toisin kuin ennen: Kirkosssa ja muissa tilaisuuksissa tulee vieruskaveri, kyytiä tarjotaan,jopa kutsutaan kotiin.
Kuitenkin olen ollut vuosia monissa piireissä, kuten kansalaisopistossa, jossa liittymä mieheeni ei ole ollut lainkaan esillä, tuskin minun omakaan henkilöllisyyteni. Voi olla, että oma käytökseni on nyt muuttunut avoimemmaksi. Minähän en ole kovin seurallinen enkä ole kaivannut lähempää tuttavuutta. Lähestyjät ovat pääosin naisleskiä, joiden suureen joukkoon nyt kuulun. Silti tuttavan analyysi sopii varmasti moniin. Eihän minua Helsingin kokkareillakaan tuntenut kukaan, jos mieheni tuli myöhemmin paikalle. Se on harmaan hiirulaisen osa.
Tilaisuuksia tällä pienellä paikkakunnalla on enemmän kuin monella muulla vastaavalla paikkakunnalla. Kaikki on lähellä ja helposti tavoitettavissa niinkuin palvelutkin. Eilen oli seurakuntatalolla Marian päivän juhla, johon oli kutsuttu turvapaikanhakijoita Kauhavan vastaanottokeskuksesta. Afganistanilainen, somalialainen ja turkkilainen äiti olivat paneelissa suomalaisen äidin kanssa. Miehiä ja runsaasti iloisesti touhuavia lapsia oli myös paikalla. Illaksi seurakunnan työntekijät olivat rakentaneet oman yhteisvastuukonsertin, jossa kaikki esiintyivät useissa eri kokoonpanoissa. Hieno suoritus! Seurakuntaväki arvosti sitä tulemalla runsaasti paikalle.
Minulle on pari ihmistä sanonut, että oli hienoa, että aloimme heti osallistua paikkakunnan tilaisuuksiin ja siten arvostimme paikallista kulttuuritarjontaa. Oma osallistuminen on yksi avain uuteen paikkakuntaan sopeutumisessa. Kuinka tärkeää minulle on se, että tunnen ihmisiä ja minua tervehditään? Kuljen tilaisuuksissa, mutta jokin vastarinta minun sisimmässäni on edelleen tätä koulukaupunkia kohtaan. Miehestäni tuli sydämestään paikkakuntalainen parissa viikossa. Minä en halunnut tänne muuttaakaan, mutta Torpan huolto ja tätini sairastuminen johtivat siihen. Veljen tilanne jatkaa linjaa.
Minulla on syrjäkyläläisen identiteetti. Haluanko nyt liittyä näihin kirkonkylän tyttöihin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti