keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Pian puoli vuotta

Olisi mukava kirjoittaa, että kaikki alkaa  sujua hyvin ja elämän suunta selkiytyä. Ei se vain niin ole, samaa sumuista aaltoilua tämä on ja suurta ikävää. Joskus vieläkin hetkeksi unohtaa... Se on vähän liikaa, että sorruin yksinolossani tuskailemaan vuosikymmenten takaisia ja moneen kertaan läpi käytyjä asioita. Suolsin sivukaupalla päiväkirjaa. Anteeksi saatu ja anteeksi annettu, on yksi elämänkulun kertauksen tärkeä kysymys. "Muistellaan sitten vain hyviä asioita", siinä ohjeessa pitäisi olla vastaus.

Hyviä asioita oli paljon, koko elämässä  ja  varsinkin eläkeajan lahjavuosina. Niistä pitää olla kiitollinen, neuvon itseäni. Ja antaa ajan kulua ja elämän näyttää suuntaa. Nyt pitäisi oppia elämään omaa, itsenäistä elämää lähes viidenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Viikon päästä on kulunut puoli vuotta tätä aikaa. En ole koskaan ennen asunut yksin. Joskus siitä haaveilin, silloin kun eteisen lattia oli täynnä vaatetta ja kenkää ja sama tyyli kattoi koko asunnon, mutta ei haitannut ketään muuta. Lasten kaveritkin katsoivat minua silmät pyöreinä, kun menin osoittelemaan pyyhekasoja.

Katson Sepon lämpimiin silmiin aina avatessani tietokoneen. Onnekseni olen nytkin nähnyt unia, että hän on läsnä. Tänään sain päätetyksi, että poistan hänen sähköpostinsa. Sinne tuli vähän väliä englanninkielisiä pyyntöjä ja tarjouksia seurasta ja rahoista, mutta ei enää pitkään aikaan muuta. Niiden mukana voi tulla haittaohjelmia.  Tallensin sanomalehtien ja facebookin muistokirjoitukset ja liitin perhehistoriikkiin. Olisi kai monenlaista muutakin muutostehtävää, mutta en jaksa nyt ajatella, sille tuli stoppi joulukuussa. Syksyllä olin toimeliaampi kuin nyt.

Koetan jatkaa entisiä puuhia: yhteisvastuukeräys, kirppis, kinkereitä, huoltohommia, huushollia, harrastuksia, lukemista, televisiota, netin selailua. Niistä vain on ilo poissa. Lähetän kuitenkin itseni välillä ihmisten joukkoon. Yksinoloa ja hiljaisuutta on ihan riittävästi. Onneksi on lapset. Viime viikonloppuna olin toisen luona, ensi viikolla on kutsu toisen luo. Poika soitti suunnitelmista, kun  olin oikein kuilun pohjalla ja kipaisinkin sieltä ylös: Helsinkiin, Tahkolle!
*******
Kinkeri-illasta tuli leskien lämminhenkinen oheistilaisuus, kun isäntävainajan työhuoneeseen kertyi useita miehensä lähivuosina menettäneitä naisia. Se alkoi emännän tulohalauksella: Voi sinä tulit! Illan mittaan jutellessamme kyynelöimme vuorotellen.

2 kommenttia:

  1. Joskus hiljaisuuden retriittiä kyselevien kanssa on tullut keskustelua siitä onko ajankohta hyvä tuoreessa surussa. Yleistää ei voi. Voisi kuvitella, että varsinkin yksinjäänyt leski tarvitsee enemmänkin juttukaveria, katkoa hiljaisuuteen ja yksinoloon ja kosketuksia normaaliin elämänmenoon. Joillekin sopii retriitti eräänlaisena väliportaana, tasanteena matkalla sosiaalisiin yhteyksiin. Retriitissähän ollaan ryhmänä, yksinoloa voi säädellä, voi vapauttaa itsensä kaikesta kotona oloon liittyvästä puuhailusta ja sosiaalisista velvoitteista, nauttia valmiista ruuasta, rauhallisesta musiikista, antaa luonnon puhutella. Keskustelumahdollisuus ohjaajan kanssa sopii omien tunteiden ja ajatusten selvittelyyn, jos sellaista kaipaa. Itse sanoisin kysyjälle, että retriitti sopii, jos se on tuttua ennestään, mutta ensi kertaa ehkä siirtäisin toiseen ajankohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus hiljaa olo toisten keskellä voisi olla hyväksi. Osallistumishalu sosiaalisiin tilanteisiin on lyhytkestoista. Pian haluaa vetäytyä omiin sjatuksiinsa

      Poista