Torpan hiljaisuudessa

Tupa alkaa taas olla lämmin. Yöllä piti pitää villatakkia ja silti tuntui viileältä. Viideltä nousin tekemään tulia, kun lämpöä oli 16 astetta. Pattereilla tietysti saisi tasaisen lämmön, mutta säästän sähköä yksityisistä ja yleisistä syistä. Laitan vilttejä eristeeksi ulko-oven eteen. Niin tehtiin lapsuuskotini hatarassa talossa kylminä talvina.

En ole tänään nähnyt yhtään ihmistä. Olen nähnyt paljon auringon kimallusta lumella ja jopa punaisella tuvan seinällä kiiltelivät timantit. Kuudentoista asteen tuuleton pakkanen tuntuu oikealta talvelta.
Mietin, miksi minulla on täällä rauha sydämessäni. Lapsuudesta tutut elementit, kuutamo, tähdet, pimeä maantie, lumen valo, päivän kirkastuminen ja sininen hämärtyminen ympäröivät minut. Kotikylän järven jäätä kaipaan joskus.

Varmaan minulla oli hyvä olla täällä ensimmäiset puolitoista vuottani viiden aikuisen silmien alla, uskoakseni kaikkien silmäteränä. Äiti, isoäiti ja isoisä, isoäidin sisar sekä eno olivat ympärilläni. Kävelin tuon tuvan lattian yli ensi kertaa kahdeksan ja puolen kuun ikäisenä. Kävelin isän luo. Hän oli lauantaiehtoona tullut naapurikylässä olevasta kodistaan perhettään katsomaan. Minun jälkeeni tähän taloon ei ole saatu vauvaa. Me muutimme isän kotiin, kun olin puolitoistavuotias.

Otin kuvan auringon laskusta puiden taakse. Hyvin samaan paikkaan laski aurinko 6.12.1919, kun isoisäni isä Juho Erkki sitä katseli. Hän oli aamulla sanonut lähtevänsä, kun aurinko laskee koivun taakse. Yhdeksänvuotias äitini löysi hänet nojaamasta ikkunanpieleen. Tämän näkymän hän halusi viimeiseksi maan päällä nähdä. Esi-isät ovat täällä läsnä. Se on minusta hyvä. Koetan pitää tätä isoisän isoisän rakentamaa taloa kunnossa.