Yritin lukea, mutta en jaksanut keskittyä. Siirryin kirjoittamaan. Tämä tunnoistani kirjoittaminen on minulle terapiaa. Rinnan puristus ehkä hellittää. Mies aina toivoi minun jatkavan blogin kirjoittamista. -Niistä tiedän, mitä oikeasti ajattelet. -Eroaako se siitä, mitä tässä koko ajan höpötän? -No ei, mutta kuitenkin uskon kirjoitettuun sanaan.
Näen, että aika moni näitä lukee. Ihmettelen sitä, nämä kun ovat niin raskaita. Ehkä moni, jolla vielä on puoliso tai muu tärkeä ihminen olemassa, saa näistä vahvistuksen ajatella: Mitä haluaisin nyt häneltä kysyä, mitä haluaisin hänelle sanoa, mitä haluaisin tehdä, ennenkuin se on myöhäistä. Se tärkeä ihminen voi olla myös oma lapsi, oma vanhempi tai joku muu henkilö. Siis kuolemasta perspektiiviä elämään.
********
Oli kokonainen kirkkopyhä sisareni mieluisassa seurassa. Terrori-isku oli puheissa ja musiikissakin koko päivän esillä. Murheen ja pelon mittakaava on maailmanlaajuinen, mutta uhrien läheisillä myös yksityinen.
Jumalanpalvelus kirkossa, lounas ja körttiseurat opistolla, paikassa jossa miehen muistotilaisuus oli, käynti haudalla, illalla kirkossa Sibelius- konsertti Kiviniemen ja Hynnisen taidoilla. Istuimme siinä tutussa paikassa lehterillä. Siedätyshoitoa. Itkua pidättelin vain ehtoollispöydässä, jossa ponnistelin etten ajattelisi ehtoollispöytää soikiona, jonka toinen pää on tuonpuoleisessa. Vanhempien ja tätien suhteen se mielikuva on ollut lohdullinen. Ehkä joskus tulee aika, jolloin voin häntäkin siellä ajatella.
Isän syntymäpäivä. Hän kuoli yllättäen 61-vuotiaana. Nyt hän täyttäisi 99 vuotta. Sain rajuja, melkein hallitsemattomia itkukohtauksia pitkään hänen kuoltuaan. Mies oli lohtuna. Kun koira piti lopettaa, itkin kaksi tuntia ääneen. Nyt olen itkenyt toisella tavalla, suljetummin, usein sisäänpäin, kyynelet valuen, yksinäni.
Minä jäin päivän päätteeksi kiinni muistikuvaan konsertista Las Palmasissa kaksikymmentä kolme vuotta sitten. Olimme siellä Radion Sinfoniaorkesterin mukana. Viimeiseksi he soittivat Finlandian kuten nyt Kiviniemi uruilla. Muistan oopperatalon aition, jossa istuimme ja minäkin tajusin, kuinka suuri ero akustiikassa oli Finlandia-taloon. Ulkona oli lämmin pimeä. Voi niitä aikoja.
Kiitos tekstistä....Ihminen ei voi etukäteen tietää miten surunsa kokee,,,siinä se ainutkertaisuus lienee.....tässä hetkessä illan hämärässä
VastaaPoistaPerspektiiviä elämään... Niin hyvin tuon ilmaisit. Tuli eilen taas perspektiiviä elämään, kun ystävältä tuili sydänviesti. Ambulanssilla tutkimuksiin. Illalla jo tilanne saatiin rauhoittumaan. Tällä kertaa. Meidän piti niin lähteä viikonmlopuksi Viroon kylpylään. Lääkäreitten mukaan ei välttämättä estettä lähtöön. Mut saa nyt sitten nähdä.
VastaaPoistaTämmöistät tämä elämä on.
On tämä aikamoista elämänkoulua näköjään koko ikä eivätkä tentit helpotu. Joutuu kertaamaan entistä ja oppimaan itsestäänkin uutta.
VastaaPoistaMe oudommatkin kuljemme täällä kanssasi. Yhdessä. Peilaamme tuntojasi omaan elämäämme. Ei vielä, mutta joskus kuitenkin.
VastaaPoistaJoskus kirjoitin näin: "Hyvästelen muistoja yksi kerrallaan. " Jotain samaa luen tästä blogistasi. Muistot eivät häviä mihinkään, mutta yksin muistaminen on eri asia kuin yhteiset muistot.
"Rakkaus ei koskaan häviä." Sen voi ottaa arkisestikin, luvallisesti ja turvallisesti. Sekin kaikki on vielä tallella..
Se on hyvä ikuinen lause, rakkaus ei koskaan häviä. Pitää olla kiitollinen, että sain sen hänen kanssaan kokea melkein viidenkymmenen vuoden ajan. Mutta niin rankkaa tämä yksin jääminen oikeasti on, että muistakaa te, joilla vielä on hyvä puoliso vierellä, tankata sitä arjen rakkautta joka päivä.
Poista