Eilen Akuutissa psykologi painotti, että myös unohtaminen on tärkeätä, nimenomaan ikävien asioiden unohtaminen ja taakseen jättäminen. Se ei onnistu torjumalla, vaan käymällä asiat läpi. Jossakin vaiheessa myös tietoinen pyrkimys unohtaa on avuksi. Tätä mahtoi myös mieheni tarkoittaa, kun hän usein sanoi tämän mielessäni pyörivän lauseen: -Muistetaan sitten vain hyviä asioita. Onhan sitä pitänyt jo monessa vaiheessa antaa itselleen ja toisellekin anteeksi, mutta elämän kokonaiskuvaa kun yksin jäämisen tilassa kokoaa, nousevat hankalatkin vaiheet ikäänkuin rehellisyyden nimissä esiin. Siis kirjataan ne, mutta opetellaan jättämään pois tunnemuistista. Hänen laaja toimintapiirinsä rikasti paljon minunkin elämääni ja järjesti runsaasti mieluisia muistoja. Elämän suunta oli kohti onnellista kumppanuutta ja iloa sen toteutumisesta.
Hengen asein- ohjelmassa muisteltiin sota-aikaa. Minulle nousivat sen ajan valokuvista haikean nostalgiset muistot neljä- ja viisikymmenluvun elämänoloista: puuaitoja, puuportteja, hevosia, lehmiä, pientä karjaa pihapiirissä, heinäseipäitä. Ovia ei lukittu ainakaan päivisin, yöksi porstuan reekeli ehkä pantiin paikoilleen. Minua nyt niin kiusaa tämä jatkuva avainten ja lukitsemisten kanssa touhuaminen. Puhelimia ei ollut ja silti pärjättiin. Ilma oli puhtaampaa. Muistellaan nytkin siis vain mukavia asioita.
Kuvassa on Torppa kaksikymmenluvulla. Muistan myöhemmiltä vuosikymmeniltä nuo aidat ja portin, hilan, jota minäkin isuntuvalla ollessani menin avaamaan hevoskulkijoille. Muistan myös kuvan keskellä seisovan isoisän, joka kuoli ollessani vähän alle nelivuotias.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti