Olen ollut yksin Torpalla tämän synkän, sateisen viikonlopun. Halusin tulla. Hella ei tahtonut saada savuja ulos, kun on niin raskas ilma. Lauantaina kävin pyörällä hautausmaalla. Pyhäinpäivän aikana sinne oli tuotu viisi kynttilää. Siistin haudan ja laitoin uusia kynttilöitä sähkökynttilöiden lisäksi. Viereiseen hautaan tuotiin pian sen jälkeen serkkuni pojan uurna. Hautajaiset olivat parhaillaan menossa kirkossa, mutta en mennyt sinne.
Olen polttanut kotona muistokynttilää, jonka naapurit olivat tuoneet pyhäinpäivän hartaushetkestä, jossa kaikille vuoden kuluessa haudatuille oli sytytetty nimikkokynttilä. He siis olivat menneet kirkkoon puolestani.
Olen haravoinut pihaa ja saunonut. Lämmitin itselleni pihasaunan. Luin miehen muistikirjaa keväältä 1979. Silloin hänen työelämänsä tulevaisuus oli vasta hahmolla. Monet ajatukset olivat iduilla. Paljon hän luki ja keskusteli. Oltiin elämän keskellä ja keskeneräisiä.
Kaiken aikaa nousee mieleen asioita, joita ei koskaan enää tapahdu. Ei koskaan mennä hautausmaille, ei koskaan lähdetä kauppaan, ei koskaan istuta autoon ja lähdetä, hän ei koskaan tule kotiin jonkun uuden laitteen kanssa, ei koskaan enää kömmi viereeni. Tyhjä tila tuntuu aina vain suuremmalta. Tytär sanoi tänään, että aivan selvästi isä puhui lapsille ja lapsenlapsillekin siitä, ettei hänellä ole monia vuosia jäljellä ja että hän on saanut elämältä niin paljon, ettei se ole paha asia. Mistä hän sen tiesi, kun ei ollut tietoa tästä hengenvaarallisesta sairaudesta, jonka laatu ei ole vieläkään selvinnyt? Jotenkin erityisesti sen on täytynyt tuntua, vaikkei kipujakaan ollut. Jos ja kun tämän puheen kuulin, ajattelin aina kymmentä vuotta. Itsekin puhun omasta kuolemastani, mutta ajattelen kahtakymmentä vuotta.
- Ei sitten surra kauheasti, muistellaan vain hyviä asioita. Helppohan sinun on sanoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti