Katselin, kun kauempaa tullut sisar puuhaili rauhallisesti veljen asunnossa, järjesteli vaatteita kaappiin. Veli torkkui sängyssä ruuan jälkeen. Minulla on hermot kireällä, kun olen koko kesän juossut veljen käskyjen mukaan melkein päivittäin passaamassa häntä. Mies on joutunut kuljettamaan minua vastaavasti. Täytyy yrittää päästä määräpäiviin, esim. kaksi kertaa viikossa, jotta tilanne olisi levollisempi. Lisäksi ovat puhelinasioinnit, kuten nyt kolmen lehden osoitteenmuutokset takaisin asuntoon sekä laskujen hoito. Hänen täytyy oppia pyytämään apua niiltä, jotka ovat töissä. Se vain ei ole tähän mennessä onnistunut.
Kun jollakin ei ole rajoja, täytyy tai täytyisi toisten osata niitä laittaa. Tilannetta tekee ahdistavaksi myötätuntouupumus. Silloin on vaikea irrottaa itseään toisen tilanteesta ja vaatimuksista, vaikka oma kiukku nousee. Se taas tekee huonon omantunnon. On välttämätöntä ottaa etäisyyttä niin, että pystyy toimimaan myönteisesti ja näkemään toisen tarpeet itsestä erillisinä.
Taas mietin niitä kodissaan joka päivä toimivia oikeita omaishoitajia, niitä jotka nousevat kymmenen kertaa yössä taluttamaan ihmistä vessaan. Miten he elävät? Pystyvätkö he laittamaan mitään rajoja, kun minäkään en tahdo pystyä? Miten he osaavat ja jaksavat toimia? Tehy ei hyväksy vuoden mittaista hoiva-avustajan koulutusta, vaikka nämä lisätyöntekijät toimisivat koulutetumpien vierellä. Kotona pitää omaisen, usein iäkkään ja itsekin sairastelevan, osata hoitaa monisairasta ja vaativaa omaistaan yötä päivää ilman mitään koulutusta. Kukaan päättäjätasolla ei tunnu olevan huolissaan näiden ihmisten elämästä ja hoidon laadusta.
Vanhustenhuollon laadusta puhutaan edelleen vain laitoshoidossa. Kotihoidon laadusta ei kukaan puhu nyt mitään. Oma lukunsa ovat ne vanhukset, joilla ei ole omaisia lähimaillakaan, vaan ovat yksin, korkeintaan muutaman pikaisen kotihoitokäynnin varassa. Laitoksen toiminnan voi nähdä, yksityisten ovien taakse ei media näe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti