Jotenkin sitä odottaa itseltään, että vapaana eläkeläisenä on aina hyvä olo, etenkin kun olen itseäni siihen hyvin valmentanut ja yleensä niin on ollutkin. Nyt on kuitenkin tyhjänpantin oloa, elämästä sivussa oloa, väsähtämistä kesken päivän. Millaista oli vuosi sitten, mitä tein silloin, millaista on ollut muina seitsemänä eläkehuhtikuuna, tänä karuna turhan kesäajan kuuna? Lueskelin vanhoja kirjoituksiani. On joskus ennenkin ollut tarpeetonta oloa, väsypäiviä, tyhjäkäyntiä. Toiminta, tekeminen, parempi ponnistus on aina ollut apuni, myös työelämässä. Luulen, että nyt ei enää ole kyse suorituskeskeisyydestä, vaan ajankulusta ja mielekkyydestä. Omaishoitotehtävät ovat antaneet minulle tarpeellisuuden tuntua ja niitähän minulla edelleen on. Muuhun sitoutumisessa tulevat rajani pian vastaan, vapaudenhalu ja viitsiminen. Jää väljyyttä, jota ennen kaipasin, mutta nyt se voi tuntua tyhjältä. Työssä minulle sanottiin monasti, että kuinka sinä aina jaksat, et ole edes pahalla päällä koskaan. Nytkin tekeminen ja meneminen, työvaihteen päälle kääntäminen, asioiden järjestäminen tekevät hyvän olon.
Kuinka on sitten, kun ei pysty enää menemään ja tekemään tämänkään vertaa? Miten voisi nyt kasvattaa valmiuksia siihen aikaan, sen vaatimaan sisäiseen lepoon ja tasapainoon?Joskus olen kokenut, että hiljaisena olopäivänä on kuin enemmän läsnä omassa elämässään. Tänäänkin pitää taas kerran antaa itselleni olemisen lupa, puhua itselle niinkuin puhuisin toiselle, palauttaa mieleen unelmalista. Rauhoittua, katsella, hyväksyä olotilat, antaa niiden tulla ja mennä, löytää ilonaiheet ja kiitokset. Ei minulta nyt kukaan muuta vaadi. Ikuista opettelua tuntuu tämä elämä olevan - ja itsensä toistamista.
-Olemmeko me nyt vanhoja, onko tämä jo sitä? sanoin miehelle eilen nukkumaan käydessä. -Kyllä me taidamme olla, vastasi mies. -Ei olla, pitää olla enemmän toiminnan rajoituksia ennenkuin vanhaksi itseni nimitän. Vielä pääsen pyörällä kauppaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti