Edelleen hellettä

Tällainen kuva osui silmiini Torpan aitan lautakatosta, kun lepäilin sängyllä pihatöiden välillä. Onko siinä koski vai tie?
Keittiön kaapit tuotiin aamulla, mutta mittaaja oli sekoittanut mitat. Kaapisto oli 20 cm liian pitkä. Se olisi tullut sen verran ikkunan eteen. Asentajat tekivät äkkiä uudet suunnitelmat ja kävivät lyhentämässä runkoa. Ovia puuttuu, uudenkokoiset piti tilata muualta. Epäilinkin alusta asti miestä, joka vastaa firmansa puhelimeen etunimellään!

Odottelu venytti oloa vedettömällä työmaatorpalla, asentajien paluun sekä mattojen kuivumisen odottelu. Alkoi tehdä kahvia mieli. Soitin ystävälle ja pyysin kahveja. Siitä tuli päivän paras hetki, kahvit ja melkein ruokakin piirakoineen. Palatessa mies sanoi: - Kuinka sellaista pullaa tehdään, kun oli niin hyvä rakenne. Oli tiivistä, mutta kuitenkin kuohkeaa. Ei sellaista muualla ole.-

Nyt saisi jo tulla viilempää kuin tämä 29 astetta ja saisi tulla vettä rutikuivaan maahan. Alkaa melkein pyörryttää eläkeläistäkin. Kovaa on tehdä ruumiillista työtä tässä säässä. Silti urakoitsija soitti menevänsä muun työpäivänsä jälkeen vielä laatoittamaan kylpyhuoneen lattian.                               

Hellepäivän huveja jokivarressa

Kirjoittelin pari vuotta sitten blogiin "Hellepäivän huveja Torpalla". Nyt on sama teema, mutta  paikka on jokivarressa, kosken kupeessa. Siinä on mahtava matonpesupaikka, kaupungin järjestämä. Voi pestä selkä suorana, jokivesi tulee hanasta ja huuhteluvesi suihkuputkesta. On kuivaustela ja -telineet. Minua jo vaivasi, että hellepäivät menevät hukkaan, vaikka tuvan pitkät matot kaipaavat pesua. En ole ennen saanut asiaa aikaiseksi, en ole käynyt edes katsomassa paikkaa, mutta eilisiltana pyöräilin pyykkipaikalle ja esipuhuin miehen mukaan täksi päiväksi. Ei siinä puuhassa kauan mennyt, kun oli hyvät systeemit.

Minun elämänmattooni tulee kirkkaita raitoja, kun Mäntysuopa tuoksuu, harja suihkii, vesi virtaa, vaatteet kastuvat likomäriksi, aurinko paahtaa, kahvi maistuu, matot kirkastuvat, illalla raukaisee. Muistan menneitä kesiä: 1963 sedänvaimon kanssa Vantaanjoen rannalla ollessani kesätöissä Helsingissä, 1990- luvulla Helsingissä Tervarannassa ja Katajanokalla samoissa tunnelmissa. Katajanokalla jopa menin märkine vaatteineni uimaan jäänmurtajan viereen pikkupoikien perään ja ajattelin: tällainen olisi ihmisten Helsinki. Viimeksi nousee muistoon Putusen ranta kotijärvessä, mummun kiehuva pyykkipata ja vaatteiden huuhtelu kiviltä. Pestiin kaikenlaista pyykkiä. Muistan pesseeni  täkkiä Valo- pesuaineella kiven päällä. Ihailin, kuinka kukkakuviot kirkastuivat. Välillä piti käydä uimassa.

Torppa on laastipölyn peitossa edelleen ja työt jatkuvat pikku hiljaa,  mutta matot kuivuvat ja odottavat puhtaina pääsyä pestylle lattialle.

Aamupostia

Tiistaina ja torstaina tulee paikallislehti laatikkoon aamuvarhaisella. Kun kahvi on saatu tippumaan, puen sen verran päälleni, että voin mennä ulos hakemaan lehden. Luen sen kahvin kanssa. Muistan jo edellisiltana tämän juhlahetken.
Muita päivittäisiä paperilehtiä meille ei enää tule. Digilehti on järkevä ratkaisu, kun ollaan monessa osoitteessa. Järkevää on sekin, ettei tarvitse kantaa paperia keräykseen. Mies lukee joskus jo aamuyöstä iPadilta Hesarin ja maakuntalehden. Minäkin selailen niitä jossain vaiheessa.
Sanomalehtien, ainakin paperisten, parhaat päivät ovat takanapäin, näin sanotaan. Sekin ala muuttuu. Pieni paikallislehti pitää muistoissani tuhansien aamuhetkien lehdenluvut. Kerrostaloissa lehti kolahti aamuneljältä oviluukkuun. Lapsuudessa ja nuoruudessa postinhaku oli juhlahetki. Maalaiskodin kymmenkahvi oli samalla postikahvi ja lepotauko aamunavetan jälkeen. Viisivuotiaana lähetin piirustuksen Vaasa-lehden lastennurkkaan. Kaksi pitkää  vuotta piti odottaa, ennenkuin se julkaistiin. Kirjepostin odotus liittyi postinhakuun. Nyt postipino on ohut, ei montaa laskuakaan  tule postin kautta. Mutta torstaina taas aamuvarhain laatikolle!

Kiva päivä

Aamupäivällä kävin lääkärissä yli kolmen vuoden tauon jälkeen. Kiva lääkäriharjoittelijapoika laittoi jalkateräni röntgenkuviin. Hänellä oli runsaasti aikaa asialleni. Loppupäivä kului pitkästä aikaa 1800- luvulla. Piti etsiä, mitä sukua meille olivat  paikallisen, sunnuntaina kokoontuvan sukuseuran päähenkilön vaimot. Olivat tasoa isoisän pikkuserkkuja tai vieläkin kauempaa. Saman 1700-luvulla kylään soitten yli kävelleen kantapariskunnan peruja kuitenkin ollaan.  Siitä on sitten jälkeläisluku aina polvi polvelta kymmenkertaistunut viime aikoja lukuunottamatta.Saatan mennä tapaamiseen, kun oli mukava kutsu. Yhdistelin sukukoosteitani, kun olin tallennellut täydennyksiäni kummasti eri otsikoilla. Piti oikein aivoja terästää, että kuka on kenen poika ja kuka serkku ja mihin kohtaan tämän leikatun liimaankaan. Se tekee varmaan hyvää laiskoille aivoille. Vähän samanlaista kuin jos tekisi monimutkaista käsityötä. Tunnit kuluivat, taas meni tunti, ei ollut edes nälkä.  Seitsemältä oli jo silmät aivan ristissä. Piti lähteä niitä oikomaan, pyöräilemään kauniissa illassa. Pyöräily onneksi sujuu, kun lenkkeily ei onnistu.

Muori ilta-auringossa

Äkillinen lämpö tekee raukeaksi. Voisin ostaa maalia ja tapettia ja uudistaa kulunutta makuuhuonetta, kun täällä keskustassa nyt odotellaan Torpalle pääsyä. Kävin katsomassa tapetteja, mutta sen pidemmälle en jaksa ajatella. Kävin vain, kun ympäri kylää pyöräillessä virkistyy. Tapetointiajatuksen sain sisustuslehdistä, joita toin kirpparilta. Niitä selaillessa on todettava, että mielikuvituksettomia ovat minun remonttiratkaisuni Torpalla. Ei tule uusvanhaa valkoista eikä röyhelöistä eikä ikivanhaa puupintaakaan lavuaarin alle. Vain standardikaappeja, ei edes lasiovia.

Ajatus harhailee auringossa istuskellessa. Nyt olen siis päässyt etelänmaiden ovenpielissä istuskelevien mustapukuisten muorien joukkoon. Istuskelen joutilaana auringossa takaterassilla, selailen lehtiä, haukottelen. Viereinen kerrostalotyömaa hyörii. Koivujen keväänvihreä on ihanimmillaan. Tytär arveli, että kevään ihmeestä nauttii sitä enemmän, mitä vanhempi on. Hänkin jo nauttii.

Lueskelin Henri Nouwenin ja Walter Gaffneyn kirjaa "Elämän pyörä". "Elämä ei ole omaisuus, jota on puolustettava, vaan lahja, jota voi jakaa". Vanheneminen voi olla tie pimeyteen tai valoon. Tie valoon kulkee toiveista toivoon. Toive on jotain konkreettista saamista, toivo on avoimuutta ilman loppua, oivallusta ajan ja kuoleman suhteen. "Toivo on kuin kirkonkellon ääni yli lumen peittämän maan". 

Tätä voi nyt mietiskellä eikä ajatella, pitäisikö tämäkin päivä käyttää hyödyllisesti. Kiitos, että saan istuskella tässä tätä päivää. Kaupassa kuulin taas äkillisestä sydänpysähdyksestä. Minua nuorempi  nainen on nyt koomassa jossain sairaalassa.

Helpoilla päivillä

Remonttimiehillä on kova kiire. On monta paikkaa yhtä aikaa, lomitetaan töitä, suunnitellaan asukkaan avuksi ja töiden sujumiseksi, tehdään vauhdilla ja pitkää päivää. Kuinka ne jaksavat ja ovat vielä mukavia, nämä työkalu kädessä kulkevat miehet? Torpan kylpyhuoneen vastuumies aloitti päivänsä jo puoli kuudelta ja jatkoi yhdeksään eri kohteissaan. En voi olla varoittelematta.

Kaikki eivät jaksa. Hänen vuosikymmeniä eri rakennuskohteissa tuntemansa kirvesmies ei ollut tiistaina tullutkaan työmaalleen, vaikka maanantaina oli kuulemma laskenut tarvikeostoja loppuviikon töihin. Hänen työkaverinsa  oli mennyt kotiin katsomaan ja löytänyt. "Tuli pommi heti aamusta. Onneksi oli se teidän lattiavalu eikä tarvinnut suunnitella, kun ajatus ei kulkenut yhtään".

Eläkeläisen helpot päivät tuovat melkein syyllisyyden vivahduksen. Kyllä minäkin ennen jotain..

Mökkipukeutuminen

Hienoissa design-huviloissa, joissa on pesutornit ja uudet tyylikalusteet, pukeudutaan varmaan erikoisliikkeistä ostettuihin vapaa-ajan hyvälaatuisiin asusteisiin.
Minä tarkenin hyvin yön yli tyttären kahdeksankymmenluvulla käyttämään keltaiseen fleesentapaiseen kotiasuun ja vuonna 81 Tallinnasta ostettuun villatakkiin pukeutuneena. Ulos mennessä sujahtavat  kuistilla helposti jalkaan kumisaapasterät, joista rikkimenneet varret on leikattu pois. Tuulettelen talvikosteutta pois lähinnä mainitun vuosikymmenen perua olevista housuista ja puseroista.
Verhoina tuvassa ovat Anna -tädin pitsilakanat ja kappana v. 83:n kodin keittiöön ostettu pitsikappa. Lasten enkelilakanat ovat aivan ehjät ja pehmeät. Muut tavarat on ostettu kahdeksankymmenluvun lopulla, kun mökki hankittiin. Ei ole päivitetty tähän päivään eikä minun aikanani tarvitsekaan. Ne on ihan nätit edelleen.
Hoh hoijaa. Täällä sodanjälkeisen ajan kasvatin sielu lepää. Mitään ei heitetä hukkaan.
Aurinko paistaa, käki kukkuu.

Kun myrsky mylvii

Pieni saari peittyy tuuleen, harmaaseen vesisumuun ja vaahtopäiden kiivaaseen hengitykseen. Hennosti  vihertyneet koivut riepottuvat edestakaisin. Routaa oli taas käännellyt saunaa, niin että oveen jäi kolmen sentin rako. Silti löyly kohahti ja mittari näytti kahdeksaakymmentä. Ei ollut happivajausta. Kävin kyykistymässä tummassa aallokossa, ilman laituria ei päässyt kivien yli uimaan. Iho kiehahti lämpimäksi, veri liikahti ihon alla. Takka on kuuma, mutta tuuli  liikuttaa ilmaa sisälläkin. Sää muuttui, kun olimme saaneet patjoille ja petivaatteille aurinkokuivatuksen ja enimmät lehdet haravoiduiksi poluilta. Peiton alta katselen illan pimentymistä. Alkaa kahdeskymmenes kuudes saaren kesä tässä ekomökissä.
Luin miehelle iPadilta Kasimir Leinon "Myrskylinnun". -Katsoisit mieluummin miten Suomi-Latvia sujuu, hän vastasi.

Pollyannaksi?

Havahduin joskus vuosia sitten ilon hakemiseen. Olen koettanut sitä oikein harjoittaa näissä blogeissakin. Silti elämä tuppaa arkistumaan ja  urautumaan päivien jonoksi.  En ole iloluontoinen syntyjäni. Sellaisiakin ihmisiä on olemassa, on ollut kautta aikojen. Sellaisia, jotka puurtavat arkeaan pilke silmäkulmassa ja ovat lämmön lähteenä ympärilleen. Heidän ryppynsä piirtyvät naururypyiksi ja pitävät heidät leppoisen näköisinä vanhanakin.

Saahan sitä kulkea niska kyyryssäkin elämänsä halki ja istua loppuun saakka ankeana kuppinsa ääressä.  Ainutkertaisen elämän hupenevia päiviä voi viettää monella tavalla. Vanhuuden vaivat lähestyvät. Mikä olisi hyvää elämää nyt?  Mitä nyt vielä voisi tehdä ja olla?  Nähdä maailman ihmeitä vai avata silmiä omassa arjessa?  Näin osan Kaappaus keittiössä- ohjelmasta televisiossa. Siinä sanottiin ruuanlaitosta jotenkin: Sehän voi olla päivän paras hetki. Uutta asennettakin voisi siis hakea.

Voisi olla oikein ilonaiheita etsivä Pollyanna. Mitkäs ne eläkkeellä olon alkuajan ilot olivatkaan? Radiosta korvaani osui ajatus siitä, että rajattu kappale taivasta on kirkkaamman sininen kuin koko taivas. Se korostuu, mihin huomio kiinnitetään.

Nolottaa

Viime lauantaina oli kahden maakunnan yhteisessä viikonloppuliitteessä koko sivun juttu minusta. Valokuvakin on puoli sivua, lähikuva ikäihmisen rypyistä. No ei ne rypyt mitään, mutta nolottaa höpinä minun tekemisistäni. Toimittajatyttönen ei ollut lukenut kirjaa etukäteen, kun se oli lainassa kirjastosta. Toimitus ei ollut sitä tilannut. Annoin lähtiessä kirjan, mutta ei hän näytä sitä lukeneen jälkikäteenkään. Pari puolituttua ihmetteli tänään, miksi minusta on tehty juttua lehteen. He eivät olleet huomanneet kirjamainintaa lainkaan. Niin niukasti se oli ilmaistu. Tekstissä oli huomattava määrä asiavirheitä, sinänsä merkityksettömiä kyllä. Tämä on ainoa haastattelu, jota toimittaja ei lähettänyt tarkistettavaksi etukäteen. Teemat, joita kirjassa on, eivät tulleet jutussa esiin, vaikka koetin niitä haastattelussa esittää. Aikaisemmat jutut ovat olleet hyviä. Niissä on keskitytty enemmän eläkeajan elämäntaidon haasteisiin kuin minun elämääni.