Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
maanantai 6. toukokuuta 2013
Nolottaa
Viime lauantaina oli kahden maakunnan yhteisessä viikonloppuliitteessä koko sivun juttu minusta. Valokuvakin on puoli sivua, lähikuva ikäihmisen rypyistä. No ei ne rypyt mitään, mutta nolottaa höpinä minun tekemisistäni. Toimittajatyttönen ei ollut lukenut kirjaa etukäteen, kun se oli lainassa kirjastosta. Toimitus ei ollut sitä tilannut. Annoin lähtiessä kirjan, mutta ei hän näytä sitä lukeneen jälkikäteenkään. Pari puolituttua ihmetteli tänään, miksi minusta on tehty juttua lehteen. He eivät olleet huomanneet kirjamainintaa lainkaan. Niin niukasti se oli ilmaistu. Tekstissä oli huomattava määrä asiavirheitä, sinänsä merkityksettömiä kyllä. Tämä on ainoa haastattelu, jota toimittaja ei lähettänyt tarkistettavaksi etukäteen. Teemat, joita kirjassa on, eivät tulleet jutussa esiin, vaikka koetin niitä haastattelussa esittää. Aikaisemmat jutut ovat olleet hyviä. Niissä on keskitytty enemmän eläkeajan elämäntaidon haasteisiin kuin minun elämääni.
Turhaan sinä nolostelet. Samoja kokemuksia on minullakin toimittajien työstä. Puhut mitä puhut, kuulija ottaa minkä haluaa ja julkaisee sen miten tahtoo. Toisaalta, nuoren toimittajan ei voi olettaa olevan hirveän kiinnostunut itselleen kaukaiselta tuntuvasta elämänvaiheesta. Niin se on. En ole nähnyt juttua, mutta voihan toivoa, että persoonasi kautta välittyy jotain, joka saa tarttumaan kirjaankin.
VastaaPoista