Pollyannaksi?

Havahduin joskus vuosia sitten ilon hakemiseen. Olen koettanut sitä oikein harjoittaa näissä blogeissakin. Silti elämä tuppaa arkistumaan ja  urautumaan päivien jonoksi.  En ole iloluontoinen syntyjäni. Sellaisiakin ihmisiä on olemassa, on ollut kautta aikojen. Sellaisia, jotka puurtavat arkeaan pilke silmäkulmassa ja ovat lämmön lähteenä ympärilleen. Heidän ryppynsä piirtyvät naururypyiksi ja pitävät heidät leppoisen näköisinä vanhanakin.

Saahan sitä kulkea niska kyyryssäkin elämänsä halki ja istua loppuun saakka ankeana kuppinsa ääressä.  Ainutkertaisen elämän hupenevia päiviä voi viettää monella tavalla. Vanhuuden vaivat lähestyvät. Mikä olisi hyvää elämää nyt?  Mitä nyt vielä voisi tehdä ja olla?  Nähdä maailman ihmeitä vai avata silmiä omassa arjessa?  Näin osan Kaappaus keittiössä- ohjelmasta televisiossa. Siinä sanottiin ruuanlaitosta jotenkin: Sehän voi olla päivän paras hetki. Uutta asennettakin voisi siis hakea.

Voisi olla oikein ilonaiheita etsivä Pollyanna. Mitkäs ne eläkkeellä olon alkuajan ilot olivatkaan? Radiosta korvaani osui ajatus siitä, että rajattu kappale taivasta on kirkkaamman sininen kuin koko taivas. Se korostuu, mihin huomio kiinnitetään.