Urheasti toivoa kantanut veljeni on murtunut mies. Kuntoutusjaksolla hän otti viimein vastaan tiedon, että ei enää koskaan kävele. Pettymys tuo paniikin, vie yöunet ja keskittymiskyvyn. Ohjeeksi tullut päivälepo sitkeän haavauman hoidoksi on hänelle hyvin vastentahtoinen: sairasta miestä täällä makuutetaan. Ajokortin menetystä hän ei ole aivan ottanut vastaankaan. Auto seisoo edelleen ruostumassa. Kaikki muutokset ovat vaikeita. Taksitilausten muutoksesta käytiin pitkä kamppailu. Nyt on pahin kriisiaika sen jälkeen kun hän selvisi toistuvista keuhkokuumeista ja hengityskoneesta. Hän pyytää hätäisenä siunausta ja esirukouksia.Soitin tutulle papillekin, että menisi käymään. Minulle kertyy hoidettavia ja valmisteltavia asioita joka päivälle ja myös toisten auttajien tukemista. Joka yö herään miettimään, miten jonkun asian hoitaisin. Tämä yötyötaipumus taas on oma vikani, työajoilta liiankin tuttu. Ei sitä tosiaan eläkkeelle jäädessäkään tiedä, mitä sitoumuksia elämä vielä tuo.
Pitää koettaa panostaa omaankin elämään, vaikka se tuntuu itsekkäältä. Eilen menimmekin syömään ja sitten oikein elokuviin, katsottiin mainio "21 tapaa pilata avioliitto". Kumma että vielä olemme tässä, kun useimmissa tavoissa oli jotain tuttua!
Pohjia tulee - ja menee. Ei ihme, että veljesi on paniikissa, on tuo niin kova tieto, että hyväksyminen vie aikaa ja sopeutuminen toisen mokoman. Ei sitä oikein toinen voi kiiruhtaa toisen prosesseja, mutta voi olla, että vähän vieraammalle voi paremmin puhua kuin niille läheisille, joiden avusta on riippuvainen. Jaksamista ja esirukouksia...
VastaaPoistaNo voi!
VastaaPoista