Menneisyysmatkailua

Keskellä elämää en jaksa kirjoittaa päiväkirjaa, silloin eletään, elämä ottaa ajan ja voimat, ainakin kun hoitaa lapsenlapsia. Niin oli silloinkin, kun omat lapset olivat pieniä. Lapsen oma kirjakin jäi heikosti täytetyksi. Luulin myös, että muistaisin kaiken. Nyt pidän lapsenlapsista päiväkirjaa, jotta heidän lapsuudestaan jäisi muistitukea.Työvuosinakaan en pitänyt päiväkirjaa, mutta mökkikirjaa olen kirjoittanut kaksikymmentäviisi vuotta. Ainakin minulta muistiinpanot vaativat siis lepoa ja aikaa, etäisyyttä. Kun päivät ovat hiljaisia, on blogiin kirjoittaminen jotain tapahtumaa.

Lastenlasten kanssa tehtiin eräänä päivänä "menneisyysretki": kuljettiin leppoisassa tahdissa kierros päiväkerhon, perhehoitopaikan, varapäiväkodin ja eskarin leikkipaikoille. "Tältä kiveltä en uskaltanut  hypätä, tuonne en yltänyt, tässä oli kauppa, tuo oli minun puuni, eikö tämä "Mehtä" ollut isompi, täällä oli se  'suu väärinpäin-täti', joka olisi hymyillyt jos olisi käännetty pää toisinpäin". Kohta molemmat ovat koulussa, jätettiin hyvästejä ajalle ennen sitä.

Minulle oli menneisyysmatkailua laivaretki lastenlasten kanssa entisen työ-ja asuinpaikkamme ohitse. Siellä se lepäsi auringin kilossa, kaunis niemi taloineen ja saunoineen. Siellä asuimme yli kymmenen elämän ruuhkavuotta, jolloin muistiinpanoja ei tehty.  Elämä kuohui riemuineen ja murheineen. Panostin kaikkeni, olimme nuoria, olimme keskeneräisiä, elämää oli paljon edessä, kaikki oli tärkeätä. Nyt työ ja elämä jatkuu niemellä eri merkeissä, meidän aikamme on unohtunutta historiaa. Oli kummallista katsella sitä aikaa järvenselältä. Kotiimme näkyi tehdyn ovi takapihalle. Lapsilla ei ole pääsyä lapsuutensa kotiin.
Lähetin heille valokuvia.

Maanantaipäivä oli kaunis, retkestä tuli ihana kokemus. Saimme kuin kosketuksen voimaimme päiviin, jolloin elämä kohisi koskena.