Sade napsii ikkunaan, sumu peittää maiseman lähitalojen takana. Kello raksuttelee. Mies lähti pitämään luentoa yliopistolle. Minä menen iltapäivällä kuuntelemaan ikäihmisten yliopiston luentoa Eero Järnefeltistä. Eilen tyttären perhe oli syömässä. Olemme siis Jyväskylän tukikohdassamme.
Tässä hiljaisessa kerrostalossa tulee aina varsinainen vanhuus mieleen. Talossa asuu vain eläkeikäisiä. En ole pitkään aikaan nähnyt heistä ketään eikä mitään kuulukaan. Kaikki hipsivät hiljaa oviensa takana. Illalla näkyy ikkunoissa valoja.
Mikä lie oman vanhuutemme kulku? Sairaudet vaikuttavat ratkaisevasti siihen, milloin "neljäs ikä" eli avun tarve alkaa. Kumpi jää leskeksi, on toinen suuri kysymys. Miten ja missä siinä vaiheessa asutaan? Nykyinen asuinkaupunkimme on oikein hyvä paikka ikäihmiselle, mutta siellä ei ole ketään nuorempia omaisia katsomassa perään, kun se aika tulee. Vanha sukutalomme haki meidät kotipaikkakunnalleni, mitä en ollut koskaan suunnitellut. Viihdymme taas siellä molemmat ja mies on monessa mukana, joten muutto muualle ei ole ajankohtainen. Vanhustyön johtaja sanoi, että he pitävät huolen, jos ei ole omaisia auttamassa. Olen kuitenkin nähnyt, että omaisavun tai muun yksityisen avun tarve on suuri ja tulevaisuudessa se vain lisääntyy. Vanhustyön painotus kotihoitoon merkitsee uskoakseni suurempaa riskiä turvattomuuteen, ellei ole tukea omasta takaa tai säästöjä riittävien palvelujen ostamiseen. Yhteys läheisiin ihmisiin ei tietysti tarkoita vain auttamista puolin tai toisin, vaan yhteys on henkisesti tärkeätä. Olisi hienoa nytkin asua samalla paikkakunnalla lastensa kanssa, niinkuin monilla tuttavillani on onni asua. Nuoremman polven elämässä voi kuitenkin tulla muutoksia ja muuttoja, kuka sen tietää. Itsekin muutimme monta kertaa työn perässä.
Vanhan talomme peräkamari oli monille sukupolville syytinkitupa. Siellä isoäitini keitteli takassa ruokiaan. Ikkunaseinään nojaten kuoli äidin isoisä, katsellen auringon laskua pihakoivun taakse. Kahdeksanvuotias äitini löysi hänet. Laskujeni mukaan 10 vanhusta on tullut elämänsä viimeiseen hetkeen siinä talossa. Vanhukset hoitivat lapsia, menivät talliin ja navettaan, osallistuivat vointinsa mukaan, seurasivat nuorempien elämää, surivat surtaviaan. Se elämäntapa on mennyttä.
Nyt voi vain elää hetki kerrallaan, elää tätä päivää, uskoa että huominen pitää huolen itsestään, että asiat ratkeavat aikanaan muutosten myötä - tänä vuonna tai kahdenkymmenen vuoden päästä.
Tulevaisuus kirjoittaa itsensä aikanaan, niin se on. Silti meilläkin on mietitty tilannetta, jossa jompi kumpi jää leskeksi. Vanhoista pareista naiset jäävät tavallisimmin viimeksi yksin. Meillä Toinen on ollut tähän mennessä minua terveempi. Joka tapauksessa asumisratkaisu olisi tehtävä hyvissä ajoin ja lasten kanssa käytävä keskustelu hoitojärjestelyistä sitten, kun ei yksin kotona pärjää.Siitä voimme olla tyytyväisiä, että syytinkimummoksi kenenkään peräkamariin emme kuitenkaan joudu. Tulevaisuuskuvio on hyvä miettiä ennakkoon, kirjatakin lähiomaisia varten.
VastaaPoistaTärkeitä kirjoitit, Annikki.
Minä taidan vähän ihannoida syytinkiratkaisun tapaisia asioita, kun muistan monien perheiden mummoja ja heidän puuhiaan lapsiperheissä. Ihmissuhteet kuitenkin ratkaisivat, kenellä oli hyvä olla. Itse en toki sellaista kuvittele. Perhehoito taitaisi olla nykyajan ratkaisuista lähin.
VastaaPoistaHoitotahto pitäisi tehdä. Lomake on tulostettu ajat sitten.
Minun mummoni asui lapsuudenkodissani 94-vuotiaaksi. Pirtin nurkassa oli hänen vuoteensa, ei siis edes omaa kamaria. Ihan luonnollista se oli. Vähitellen mummon puuhastelut vähenivät, hän enimmäkseen istuskeli ja välillä kävi pitkäkseen. Me lapset passasimme kukin vuorollamme mummoa. Minä olin se joka sai viedä mummon aina saunaan ja auttaa häntä siellä. En muista koskaan olleen sen vastenmielistä. Vieraat huomioivat hänet aivan erityisesti.
VastaaPoistaMinulla on se muistikuva, että mummon oli ihan hyvä. Vieraat huomioivat hänet aivan erityisesti. - Kyllä ajat ovat muuttuneet!
Marjatta
Isän isoäiti Valpuri, josta olen paljon kuullut, asui tyttärensä perheessä 96-vuotiaaksi, kuoli vuonna 1941. Äidinkin suvussa oli 85-95 - vuotiaaksi asti eläneitä syytinkivanhuksia. He eivät olleet dementoituneita, mutta näkö meni usealta huonoksi. Mummo asui tyttäriensä luona loppuun asti. En silti harkinnutkaan ottaa äitiä tai Iida-tätiä meille asumaan, katkaisin perinteen. Hyvinvointiyhteiskunnassa olemme alkaneet pitää omaishoitoa yhteiskunnan hyväksi tehtävänä työnä. Kuinkahan käy, kun yhteiskunnan rahat jyrkästi supistuvat?
Poista