keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Aina seuraa sotaa rauha?

Mitenkä meille on tämä rauha suotu, kun samassa maailmassa on niin paljon sotaa, hätää ja turvattomuutta? Kuvan metsän takana eivät hehku poltetut kodit, vaan rauhallisesti laskeva lokakuun aurinko. Onhan toki Suomessakin ollut riittämiin vainoa, sotaa ja nälkää, mutta meidän sukupolvemme on kokenut siitä vain heijastuksia, isien vaurioina tai isättömyytenä sekä sodanjälkeisenä puutteena.

Omaa sotaansa käy kyllä moni, omissa ympyröissään vapautta ja rauhaa kaivaten. Veliparkani onnettomuuden moninaisista seurauksista mikään ei ole lievittynyt, päinvastoin uusia komplikaatioita syntyy. Ne tuntuvat kiduttamiselta. Ontelohaavakaan ei ole yli puolessatoista vuodessa umpeutunut, vaan tulehtui.
Jatkuva rukous ei ole saanut vastauksia. Vahvakin perusluottamus ja toiveikas luonne voivat murtua.

2 kommenttia:

  1. Ikävä kuulla veljesi tukalasta tilanteesta. Paljon on ihan lähelläkin kärsimystä, johon ei tunnu tulevan helpotusta hyvistä yrityksistä, rukouksistammekin huolimatta. Rukoilemmehan rauhaa maailmaan (erityisesti Syyriaan näinä aikoina) joka sunnuntain messussa eikä sota vain näytä loppuvan. Rukous ei ole turhaa, vaikka vastaus näyttäytyy toisenlaisena kuin pyydetään tai tuntuu viipyvän. Jollakin salatulla tavalla tämä toimii: rukoileva itse huojentuu voidessaan luovuttaa toisista tuntemansa hädän Kaikkivaltiaalle, kun on jo muut keinot käytetty tai mitään muuta keinoa ei olekaan. Rukoilemme yhdessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitähän se veli aina ja kaikilta pyytää: Rukoile minun puolestani. Jospa hänellä olisi vastauksena se tunne, että hänen puolestaan paljon rukoillaan.

      Poista