Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
Mitä sukua tämä on?
Olen aivan uponnut netistä löytyvien rippikirjojen sivuille ja entisten sukupolvien elämään. Viimeksi olen selvittänyt isänisän sukua. Se on ollut minulle vierain, vaikka asuinsijat olivat lähellä kotiani. Isoisän isoisän isoisä tuli naapuripitäjästä tarinan mukaan soitten läpi vaimonsa kanssa, lapsi kontissa järven rantaan ja päätti jäädä siihen asumaan. Perhe asui alkuun tervahaudassa ja pani alulle laajat raivaukset ja ajan mittaan ison suvun. Samalla on tullut kuvaa kotikyläni vuosisadoista. Voi sitä vitaalisuutta ja energiaa: korvenraivaajia, uudisrakentajia, talojen perustajia, torppareita, polvesta polveen kymmenlapsisia perheitä, pienissä torpissakin parikymmentä ihmistä, sisaruksia perheineen, isovanhempia, enoja, tätejä, piikoja, renkejä. Missä ne nukkuivat, mihin mahtuivat,mitä söivät? Miten jaksoivat talven kylmät ja pimeät? Jaksoivat vielä rakentaa nälkävuosina kylään kirkon ja koulun. Melkein kaikki ovat löytäneet puolison, usein ristiin rastiin omassa kylässä, jotkut lähteneet syrjemmälle raivaamaan omaa elantoa. Äitejä uupui ja kuoli, mutta uusi vaimo löytyi pian tilalle. Miten ne kaikki raskaudet ja synnytykset hoituivat? Usein viimeiset lapset kuolivat, äiti varmaan oli jo mennyt heikoksi. Orvoksi jäämisen tragedioita koki moni lapsi. Monta asiaa voi päätellä, kun oppii lukemaan kaikkia kirkonkirjojen merkintöjä, mutta luonteista ja persoonista ei paljon voi tietää. Kunpa olisi elävää tietoa, valokuvia, kertomuksia lihaksi rippikirjaluitten päälle.
On elämän kuva muuttunut. Nyt noin puolet talouksista on yksin asuvia. Fiksut sinkut lähestyvät neljääkymppiä, mutta puolisoa ei löydy. Kriteerit lienevät toiset, samoin elämästä selviytymisen mahdollisuudet.
En tiedä, mitä hyötyä on tietää, missä kylän taloissa isän täti oli piikomassa ennen kuin hänkin lähti Amerikkaan, mutta aika hurahtaa huomaamatta, kun jotain vastausta aina etsii. Aivosolujen verkoston on ainakin pakko kasvaa samalla, kun yrittää käsittää, kuka oli kenenkin sisko ja serkku ja pikkuserkku ja siitä seuraava.Dementian esto olisi asian hyöty, mutta jokin muu motiivi tähän harrastukseen imaisee!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Olen poikennut netin rippikirjoihin vasta ihan vähän, mutta Hiski-projektin (nettiin vapaaehtoisten tallentamien kirkonkirjojen) avulla lähdin Thaimaasta käsin seikkailulle menneisyyteen. (Olen aikoinaan ollut auttamassa myös sukuselvitysten yms tekoa kirkkoherranvirastossa ja nuo vanhat kirjat sinänsä olivat jo ennestään tuttuja.) Kun aikaa sitten kului, myös 1906 syntynyt isäni löytyi netistä...
VastaaPoistaTutkin aikoinaan etenkin miehen suvun menneisyyttä, josta jo paljon tiedettiinkin. Oli silti mielenkiintoista miettiä mm sitä, mitä tietä morsiuspari, yksi esi-isistä ja esiäideistä, oli kulkenut parinkymmenen kilometrin päässä olleesta kodistaan kirkolle uudenvuodenvuodenpäivänä 1670...
Niin, moni asia olisi mielenkiintoinen, mutta ei ole muistiinpanoja eikä päiväkirjoja. Ehkä parinsadan vuoden päästä joku lukee innolla meidän päiväkirjojamme! Historiakin alkaa kiinnostaa, kun se antaa raameja esivanhempiemme elämälle.
VastaaPoista