Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Koukussa
Menin kansalaisopiston sukututkimuskurssille. Sieltä sai käyttöön maksullisen ohjelman, jolla pääsee lukemaan rippikirjoja 1910- luvulle asti. Aloin selvittää miehen sukua, kun omastani on enemmän tietoa. On aivan merkillistä, miten vanhat tiedot vievät mukanaan, kun pääsee siirtymään asiasta toiseen, sukupolvesta toiseen, syntyneistä rippikirjoihin, vihittyihin, kuolleisiin, muuttoihin taloista ja torpista, piikojen ja renkien siirtymisiin talosta toiseen. 1800- luku alkaa elää. Taloissa ja torpissa oli paljon väkeä, sanoisinko parikymmentä keskimäärin. Esimerkiksi mieheni isän ollessa pieni talossa oli neljä melkein samanikäistä poikasta ja runsas joukko eri ikäisiä aikuisia. Ei tarvinnut mennä päiväkotiin.Lapsia jäi myös orvoiksi, äitejä kuoli varhain lapsivuoteeseen ja tauteihin, isiä tauteihin ja onnettomuuksiin. Löytyi traagisia lapsen elämän käänteitä. Mahtoiko joku huomata lapsen tilan, lohduttiko isoäiti?
Eniten koukuttaa, jos on olemassa jokin arvoitus, hämärästi tiedetty salaisuus, syntyperä tai muutto talosta torppaan, rikoskirjan merkintä tai muu poikkeama. Yhtä ja toista voi kirkonkirjoista ja muista lähteistä päätellä, mutta asioita myös jää pimentoon.
Sadepäivät kuluvat aamusta iltaan koneen ääressä. En silti viitsisi ajatellakaan mitään suuritöistä sukukirjaa. Vastaus lähipolvien elämänkulkuun ja joihinkin arvoituksiin riittää, erityisesti jos niillä voi olla vaikutusta nykypolveen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti