Elämän räsymatto jatkaa kutoutumistaan niin kauan kuin päiviä riittää. Kukaan ei osaa ennustaa, minkä värisiä raitoja mattoomme tulee. Ajan mittaan siihen tulee sekä kirkkaita ilon ja tummia surun sävyjä. Jonkinlaisena loimena tässä matossa kulkevat oma ikääntyminen ja sairauden kosketus, veljen vammautuminen ja sitten puolison kuolema, surusaatto. On tärkeätä olla kiitollinen siitä, mitä nyt ja vielä on ja oppia iloitsemaan myös siitä, mitä on ollut.
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
Talviteloille
Seinän takana kohisee tuuli pohjoisesta kuin talvimyrskyn edellä. Järvi on kuitenkin melkein tyyni, pientä pintarikkoa vain. Tuvassa on jo kaksikymmentä astetta, kun mies lämmitti takkaa aamuyölläkin. Viilenneet seinät imevät pitkään leviävän lämmön. Nukuin yhdeksään, yöllä tosin valvoskelin ja kävin katselemassa nousevaa kuuta. Harvenneen oksiston väleistä kimmelteli oikea kullanhopea kuunsilta. Joutsenet töryyttelivät pimeällä selällä.
Tulimme laittamaan saarimökkiä talviteloille, kun oli tiedossa pari sateetonta päivää. Ensin odottikin aikamoinen siivous saunan kuistilla. Pääskyspesue oli pitänyt läksiäisiä pyykkinarulla. Lattialla oli kuivunut jätösvana, pesältä pitkin seinää valui samaa, pöydälläkin osansa. Oli otettava pesä alas hirren päältä. Se ilmestyi kuistin katon alle vasta heinäkuussa. Tukin nyt senkin kolon klapeilla. Pääskyset ovat niin kauniita, mutta saman katon alla asustelusta ei tule mitään.
Siivouksen jälkeen lämmitin saunan. Kävin uimassa viimeisen kesäuinnin. Keltaisia koivunlehtiä leijaili ympärilleni veteen. Ihana kirpaisu, veri kohahtaa kiertoon. Se on saunomisen huippua.
Kohta alan koota mausteita, kahvinloppuja, öljypulloja jne pois vietäviksi. Lakanat ja pyyhkeet pestäviksi, sampoopullot mukaan, patjat pystyyn seinää vasten että kosteus haihtuisi keväällä. Roskasäkki paikalliseen keräykseen, kuivuneet maalipurkit samoin. Loppusiivous, paikat järjestykseen kevättä varten. Poika on nostanut laiturin ja tehnyt klapeja korkean pinon ensi kesää varten. Pian pitää alkaa touhuta, iltapäiväksi on luvattu sadetta.
Jatkan äitini suvun perinnettä. Taitekohdissa huokaistaan: Mitähän ensi keväänä tiettään? Viime kerran vastaus oli, että veljen syyskäynti täällä mökillä jäi viimeiseksi. Olisipa ensi keväänä vuorostaan jotain hauskaa kirjoitettavaksi mökkipäiväkirjaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti